Kuva: Sergio Conti / Flickr

Taivaalta pudonneet kivijättiläiset

Perehdymme artikkelisarjassa avaruuskivien mystiseen maailmaan. Tämä kolmas osa kertoo kaikkein suurimmista meteoriiteista.

Juttusarjan kaikki osat: 1. Tuhoja tehneet meteoriitit. 2. Modernit meteoriittimyytit. 3. Suurimmat meteoriitit 4. Meteoriittien tunnistusopas. 5. TBD

Käymme tässä jutussa läpi kaikkein suurimmat maahan mäjähtäjät. Muutamassa eri kokosarjassa.

Raskaan sarjan avaruuskivet

Suurin tunnettu yksittäinen meteoriitti on otsikkokuvassa komeileva Hoba. Huikea kivi löydettiin pellon kynnön yhteydessä Pohjois-Namibiasta vuonna 1920. Itse meteoriitti oli pudonnut hieman alle 100 000 vuotta sitten, ja hautautunut maahan lähes täysin.

Yhtenä kappaleena säilyneen rautalaatan massaksi arvioitiin 66 tonnia. Samaa luokkaa kuin Suomen teillä huristelevat suurimmat rekat – täyslastissa.

Ilkivallan, varastelun ja rapautumisen vuoksi Hoba kuitenkin pienentyi etenkin alkuvuosina roimasti. Nykyisin sitä on jäljellä "vain" runsaat 60 tonnia. Kiven siirtoa turvaan ei kuitenkaan ole ikinä edes yritetty, vaan se on yhä putoamis- ja löytöpaikallaan. Alue on nyt julistettu kansalliseksi monumentiksi.

Kuva: Scheihing Edgardo / Wikimedia Commons

Campo del Cielon meteoriittia kerrotaan löytyneen ehkä jopa paljon enemmän kuin Hobaa. Argentiinaan noin 4000–5000 vuotta sitten tipahtanut järkäle tosin hajosi ilmalentonsa aikana tuhansiin osiin ja satoi yli 70 kilometrin pituiselle aluelle. Arviot löydettyjen kivien kokonaismäärästä vaihtelevat 50–100 tonnissa, joskus ylikin.

Suurin palanen, 37-tonninen "El Chaco", on heti Hoban jälkeen toiseksi suurin tunnettu yksittäinen meteoriittikappale (kuva yllä; Scheihing Edgardo / Wikimedia Commons).

Ensimmäiset historialliset maininnat Campo del Cielon eli suomeksi "Taivaan kentän" kivistä ovat vuodelta 1576. Alueen kuvernööri halusi kipeästi selvittää, mistä alkuasukkaat saivat arvokasta ja niinkin puhdasta rautaa aseisiinsa. Maahan hautautunut suuri palanen löydettiin, mutta sitä luultiin kotoperäisen rautasuonen pääksi, ja sittemmin asia unohdettiin pariksi vuosisadaksi. Paikallisille löytö saattoi jo tuolloin olla vuosituhansia vanha.

Kolmanneksi suurinta Cape Yorkin meteoriittia taas on löydetty hieman Hobaa vähemmän. Tämä kivi halkesi ilmakehässä kahdeksaan suurehkoon palaseen. Ne putosivat Itä-Grönlannin tundralle noin 10 000 vuotta sitten.

Palasten löytötarina on hyvin samankaltainen kuin Argentiinassakin: Inuitit tiesivät kivistä jo satoja vuosia, ja hyödynsivät niiden rautaa ahkerasti työkaluissaan ja keihäissään. 1800-luvulla länsimaiset retkikunnat saivat vihiä eskimojen oudoista rautalohkareista, ja aikansa etsittyään löysivät ensimmäiset palaset vuonna 1894. Kivet kuljetettiin saman tien "sivistyksen" pariin ja asetettiin komeilemaan museoihin. Niitä voi yhä ihastella esimerkiksi Kööpenhaminassa ja New Yorkissa.

Kuva: American Museum of Natural History
Kuva: Mike Steele / Flickr

Ylempi kuva: Cape Yorkin meteoriitin suurin (34-tonninen) palanen alkuperäisellä paikallaan, taiteilijan näkemyksen mukaan (American Museum of Natural History). Alempi kuva: Sama palanen Cape Yorkin meteoriittia nykyisellä paikallaan. Kivi lepää museossa New Yorkissa, suoraan peruskallion päälle valetun pilarin huipulla. (Mike Steele / Flickr).

Suurimmat säilyneet meteoriitit ovat järjestään umpirautaa. Sellaiset selviävät ilmakehän läpi pinnalle helpommin hauraammat kappaleet. Rautaiset myös pistävät erikoisina kivinä maastossa usein silmään, ja löytyvät siksi helpommin.

Räjähdykset tuottaneet lähinnä höyhensarjalaisia

Helmikuussa 2013 eteläisen Uralin yllä kiiti komea tulipallo, joka lopulta räjähti 500 000 TNT-tonnin voimalla, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyse oli tiettävästi suurimmasta asteroidin ilmaräjähdyksestä, mitä ihmissilmät ovat ikinä nähneet.

Myöhemmin Uralin maastosta löytyi lukemattomia Chelyabinskin meteoriitin palasia, yhteensä noin tonnin verran. 650-kiloinen päämurikka nostettiin läheisen järven pohjalta puolta vuotta myöhemmin.

Tunguskan kuuluisa tapaus vuodelta 1908 oli 10–20 kertaa Chelyabinskia suurempi. Tiettävästi kukaan ei kuitenkaan ollut sitä näkemässä, vaikka lieveilmiöitä koettiinkin jopa tuhansien kilometrien päässä. Räjähdyksen voimakkuudeksi arvellaan huikeat 5–15 TNT-megatonnia. Yhtään varmistettua meteoriittia ei alueelta vieläkään ole löydetty.

Sikhote-Alinin alueelle Venäjän kaukoitään putosi edellisiä paljon pienempi murikka vuonna 1947. Rautaisesta kappaleesta kuitenkin selvisi pinnalle varsin paljon, peräti 28 tonnia.

Todellisiin törmääjien jätteihin verrattuna kaikki tähänastiset ovat kuitenkin varsin mitättömiä.

Ylisuurten kivien valioliiga

Planeettaamme on aikojen saatossa törmännyt paljon suurempiakin järkäleitä. Ne ovat synnyttäneet nykyisin tunnetut 185 törmäyskraatteria. Suurimmasta osasta ei löydy meteoriitteja, mutta törmääjien tiedetään olleen varsin isoja.

Tämän skaalan mitalisijat menevät arviolta 10-, 15-, ja 20-kilometrisille asteroideille. Vastaavan murikan saisi kerättyä kokoon rapsuttamalla koko Suomen kallioperästä pari ylintä metriä irti ja pyörittelemällä tavaran sitten perunan muotoiseksi. Painoa järkäleelle tulisi saman verran kuin koko Välimeren vesimassalla.

Pronssia saa Chicxulubin 180-kilometrinen kraatteri. 66 miljoonaa vuotta sitten matalaan mereen molskahtanut asteroidi aiheutti samalla liitukauden lopun massasukupuuton. Tapaus tunnetaan paremmin dinosaurusten tappajana. Nykyisin allas on peittynyt kokonaan sedimenteillä.

Hopeasijalle nousee 1850 miljoonaa vuotta vanha Sudburyn kraatteri itäisessä Kanadassa. Aikojen saatossa tapahtunut kallioiden liike on venyttänyt 250-kilometrisen törmäysjäljen elliptiseksi.

Kultamitalin saa vielä 200 miljoonaa vuotta vanhempi Vredefort Etelä-Afrikassa. Kraatterin alkuperäiseksi kooksi arvioidaan noin 300 kilometriä, vaikka sen parhaiten näkyvä osa nykyisin onkin "vain" 70-kilometrinen keskuskohouman poikkileikkaus.

Sekä Vredefort että Sudbury ovat kuluneet pahoin, eikä alkuperäisestä kraatterin pinnasta, pohjasta tai reunoista ole jäljellä mitään. Kumpikin törmäys myös nostatti pintaan monia malmirikkaita malmeja. Nykyisin alueilta louhitaan esimerkiksi kultaa, nikkeliä, palladiumia, sekä monia muita metalleja.

Mutta ei tämä vielä siihenkään lopu.

Taivaskaan ei ole rajana

Vredefortia paljon suurempiakin törmäysjälkiä on planeetallamme varmasti ollut. Kiitos mannerlaattojen liikkeen, useimmista ei kuitenkaan enää ole jälkeäkään.

Monista jättitörmäyksistä esitetään aika ajoin villejä väitteitä ja "todisteita". Niin Grönlannin kuin Etelämantereenkin jään alta on geofysikaalisissa mittauksissa huomattu löytyvän satojen kilometrien läpimittaisia rengasrakenteita. Niihin ei kuitenkaan päästä käsiksi, joten alkuperästä ei voida sanoa varmasti mitään. Australian keskiosista taas löydettiin mediakohun siivittämänä mineraaleja, joiden tulkinta-arvoa venyttäen sinne on luotu mielikuva jopa 1600-kilometrisestä jättikraatterista.

Vaikka media ajatuksia helposti paisutteleekin, eivät moiset monttuväitteet tutkijayhteisöä kuitenkaan vielä vakuuta. Törmäysjäljeksi todistaminen vaatii paljon enemmän.

Muutamat jättikraatterit voivat kuitenkin ihan todella odotella vielä löytäjäänsä. Isoa kala kannattaakin pyytää, vaikkei saisikaan.

Hyvin suurten törmäysten jälkiä voi kuitenkin nähdä varsin helposti. Riittää, kun katsoo naapuriin. Kuun pinnan muodot, aina valkosäteisistä tuoreista kraattereista muinaisiin tumman laavan peittämiin altaisiin, ovat kosmisen kivipommituksen aikaansaamia.

Ja tavallaanhan kiertolaisemme on itsekin törmäyksen tuotetta. Kuten me itsekin.

 

Juttusarja jatkuu jälleen muutaman päivän päästä! Seuraavassa jaksossa aiheena meteoriittien etsiminen ja tunnistus.

Kuva yllä: Taiteilijan näkemys Kuun synnyttäneestä tärmäyksestä 4560 miljoonaa vuotta sitten (NASA/Caltech).

Vredefortin poikkileikkauskuva: Oggmus / Wikimedia Commons

Otsikkokuva: Sergio Conti / Flickr


Juttuja samasta aiheesta