Pikatietoa hätähousuille

30-Second Astronomy: The 50 Most Mindblowing Discoveries in Astronomy, Each Explained in Half a Minute. The Quantum Story: A History in 40 Moments. Science in Seconds: 200 Key Concepts Explained in an Instant. Kirjakauppojen tietokirjaosastoja penkoessa saa nykypäivänä vahvan vaikutelman, että tällä hetkellä trendinä on tiivistää tieteenala kuin tieteenala mahdollisimman vaivattomaan pakettiin. Yksittäisen ”luvun” lukaisee vajaassa minuutissa, kirjan sivuille on otettu vain keskeisimmät avainasiat tai koko painotuote on niin pienikokoinen, että teemaa ei yksinkertaisesti pysty käsittelemään kovin vuolassanaisesti. Varhaisia suuntauksen edustajia on tietysti Stephen Hawkingin klassinen Ajan lyhyt historia, joka ei kuitenkaan ollut mikään kevyt ja pikainen sipaisu vaan tanakka ja vaativa tietoteos – tietokirjallisuuden historian eniten myyty, mutta vähiten luettu bestseller. Hienoa! Vai onko sittenkään? Toki on kiitettävää, että tarjolla on tietokirjoja niillekin, joilla ei ole kiinnostusta tai aikaa syventyä yksittäiseen kirjaan päivä- tai viikkokausiksi. Vaikka oma lomalukemiseni(kin) painottuu tietopuoliseen kirjallisuuteen, todennäköisesti pieni vähemmistö ihmisistä pitää tietokirjojen lukemista rentouttavana puuhana. Pelkkää pänttäämistähän se on ja siitä tulee mieleen koulu- tai opiskeluajat! Lukevatko tietokirjoja karsastavat siis näitä pikatietokirjojakaan? Yleisen lukukäyttäytymisen ohella toinen ja varmaan keskeisempi tekijä on internetin vaikutus. Paitsi että tieto on yhä pirstaloituneempaa sitä myös tarjoillaan yhä pirstaloidummassa muodossa. Äärimediana ovat tietysti twitterin kaltaiset ”viiden sanan viisaudet”, mutta nettisivustoillakin on pidettävä mielessä, että ainakaan satunnaiset kävijät eivät jaksa rullata loputtomiin jatkuvaa tekstiä alas saakka (asia, joka on otettava huomioon myös täällä Tiedetuubissa…). Kirja ja nimenomaan painettu kirja on kaikista vuosien saatossa esitetyistä tappouhkauksista huolimatta säilyttänyt asemansa punnittuna, perusteellisena ja paneutumista edellyttävänä esityksenä aihepiiristään. Eikä kirjan julkaiseminen sähköisenä muuta tätä seikkaa. Ei sähkökirjan sisällöntuotanto poikkea juurikaan perinteisen kirjan tekemisestä – sitä paitsi painetut kirjatkin on tehty jo pitkään täysin sähköisesti viimeistä työvaihetta eli painatusta lukuun ottamatta. Onko kirja nyt viimeinkin menettämässä pelin, häviämässä kilpailun ja kuolemassa pois? Vai pystyykö kirja sittenkin päihittämään internetin sen omilla aseilla: nopealukuisuudella, sirpaleisuudella, pintapuolisuudella? Pelkään, että ei pysty. Yksittäistä kirjaa – vaikka se koostuisi kourallisesta pikaisesti lukaistavia yleisluonnehdintoja – tehdään vähintään kuukausien ajan. Nettiin saa mitä tahansa saman tien ja sitä on myös helppo päivittää, jos tulee uutta tietoa. Kirjan kohdalla moinen ei ole mahdollista: kirja on aina jo ilmestyessään vanhentunut ja se mikä paperille on painettu, on ja pysyy. Tietokirjojen kustantajat tekevät karhunpalveluksen koko alalle, jos silpulla ja sälällä yritetään kosiskella lukijoita, jotka eivät ole riittävän kiinnostuneita jostakin aihepiiristä lukeakseen siitä kokonaista kirjaa. He ovat jo tottuneet googlaamaan tarvitsemansa pintaraapaisun, eivät he osta samalla tavalla tietoa välittävää kirjaa, sillä sellainenkin on liian vaivalloinen ja myös tyyris nettiin verrattuna. Tilanne on vähän sama kuin edesmenneen ”ison” Hesarin lauantailehdessä olleen hömppäosaston kohdalla. Siirtyivätkö Seiskan lukijat sankoin joukoin Helsingin Sanomien tilaajiksi, kun kerran viikossa oli tarjolla sivun verran julkkisviihdettä? Tuskin. Vai lopettivatko entiset uskolliset lukijat tilauksensa, kun arvossa pidetty lehti alkoi julkaista höpöhöpöä? Mahdollisesti ainakin jotkut heistä. Ollessani muinoin Ylessä tiedetoimittajana pohdittiin talossa Prisman hupenevia katsojalukuja, jotka olivat tuolloin parinsadantuhannen hujakoilla. Väitin silloin – ja väitän edelleen – olevan mahdollista keksiä keinoja, joilla katsojaluvut olisi saatu nousemaan vähintään puoleen miljoonaan. Mutta sanoin silloin – ja sanon edelleen – että kyse olisi ollut ”vääristä” katsojista. Eivät he olisi katsoneet Prismaa sen tiedesisällön takia vaan varta vasten katsojien houkuttelemiseksi kehiteltyjen kikkojen vuoksi. Tieteestä tosissaan kiinnostuneet katsojat puolestaan eivät varmaankaan olisi halukkaita seuraamaan ohjelmaa, joka on rakennettu tieteestä vain kursorisesti tai vähät välittävien katsojien aivan muihin asioihin kohdistuvan kiinnostuksen herättämiseksi. Ehkä olen ajatusteni kanssa yksin, kenties jopa väärässä ja tietokirjailijana ilman muuta jäävi. Silti olen huolissani suunnasta, johon tietokirja on menossa.

Juttuja samasta aiheesta