Taide ja universumi ovat monien mielestä käsittämättömiä kumpikin. Katie Patersonin tuotannossa taiteen ja maailmankaikkeuden käsittämättömyys kohtaavat. Aloitetaanpa alusta – aina ajasta ennen tähtien ja galaksien syntymää. Paterson on jo useiden vuosien ajan kerännyt valokuvia universumin historian pimeydestä. Maailmankaikkeuden tyhjä pimeys on talletettu 35 mm:n diakuviksi, joista jokainen on numeroitu ja joihin on merkitty tyhjyyden etäisyys Maasta valovuosina. ”Pimeyden historia” (History of Darkness, 2011) on taiteilijan elinikäinen projekti. Tuhannet diat ovat laatikoissa, joista katsoja voi ottaa käteensä dian ja nostaa sen valoa vasten nähdäkseen mitä kuvassa on. Mutta hän ei näe mitään, vain pimeyttä. Tyhjyys mahdottomalta tuntuvien etäisyyksien päässä tarvitsisi valoa tullakseen havaituksi. Mutta valoa ei ollut siinä pimeydessä, jota ne kuvaavat. Tiedemaallikko alkaa leikkiä ajatuksella valon nopeudesta suhteessa pimeyden hitauteen. Taiteen kannalta kiinnostavaa on, että aivan viime aikoihin asti diakuvat ovat olleet taidehistorian tallennusmenetelmä, harvemmin taiteen väline. Paterson leikittelee myös visuaalisen taiteen perusasioilla: kuvataiteessahan pitäisi aina olla jotakin näkemistä. Kuvataide ikuistaa nähtyä, koettua, ohimenevää ja katoavaa, harvemmin sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan mahdollista nähdä.
Paterson on siis kuvannut universumin aikaa, vuosimiljardeja, joiden kuluessa tähtiä on syntynyt. Mutta hän on myös tehnyt taidetta niiden kuolemasta. Teoksessaan ”Kaikki kuolleet tähdet” (All the Dead Stars, 2010) hän kartoitti kaikki noin 27000 kuollutta tähteä, joiden sijainnit on havaittu ja paikallistettu. Taiteilija on päässyt tutkijoiden sähköpostilistalle, jonka kautta hän saa ilmoituksen aina, kun tähti kuolee. Kun Paterson kuulee tähden kuolleen, hän postittaa kuolemasta kertovan pahoittelukirjeen jonnekin, esimerkiksi galleriaan, missä hänellä on näyttely. Vastaanottaja voi saada kirjeen, jossa lukee: "Minun on ikäväkseni ilmoitettava teille tähden SN 2011kd kuolemasta." Tähdet säteilevät valoaaltoja: kuumimmat väreilevät sinisimpinä, kylmimmät punaisimpina. Ja joskus tähti räjähtää! Ensimmäisen tunnetun kosmisen gammasäteilyhavainnon teki amerikkalainen vakoilusatelliitti heinäkuussa 1967. Gammasäteilypurkaukset kertovat erittäin voimakkaista räjähdyksistä etäisissä galakseissa. Tyypillinen gammapurkaus vapauttaa yhtä paljon energiaa kuin Aurinko 10 miljardin elinvuotensa aikana eli gammapurkaukset ovat maailmankaikkeuden kirkkaimpia tapahtumia. Vuoteen 2011 mennessä tutkijat olivat tallentaneet 3216 gammapurkausta. Paterson halusi toistaa nämä valtavat räjähdykset yhtenä suurena purkauksena inhimillisesti käsitettävässä muodossa. Hän käytti häistä ja perhejuhlista tuttuja konfettikanuunoita, joista jokaisessa oli 3216 konfettia. Jokainen konfetti vastasi väriltään yhtä tunnettua gammapurkauksen lähdettä. ”Sata miljardia aurinkoa” (100 Billion Suns, 2011) esitettiin neljän päivän aikana Venetsian biennaalissa: lähes sata konfettikanuunaa paukautettiin satunnaisesti eri puolilla kaupunkia, kaduilla, kujilla ja piazzoilla.
Gallerianjohtaja Ben Tufnell on kiinnittänyt huomiota siihen, että konfettikanuunan väriryöpyt ovat naurettavan kotikutoisia verrattuna valtaviin kosmisiin välähdyksiin. Mutta toistamalla mittasuhteiltaan käsittämättömän suuret, valtavat, tapahtumat ihmisenkokoisena versiona taiteilija tuo maailmankaikkeuden monumentaaliset ulottuvuudet käsiteltävään muotoon. Kun universumi muutetaan ihmisenkokoiseksi, huomaamme heti kuinka pieni oma leikkikenttämme on. Taiteessa leikitellään usein tekemällä pienestä tolkuttoman suurta tai palauttamalla valtavan suuri asia ihmisenkokoisiin mittasuhteisiin. Siinä välissä on paljon mistä voimme ammentaa: runoutta, romantiikkaa, tietoa ja huumoria. Mukana on myös melankoliaa. Kun vierailija pari vuotta sitten työnsi auki Katie Patersonin näyttelyyn johtavan oven, hän saattoi kuulla oudon vaimean suhahtavan humahduksen – kauan kauan sitten jossakin kaukana kuolevan tähden viimeisen huokauksen. Avaruus on taas vähän tyhjempi, mutta ihmisillä enemmän ajateltavaa. Kuvat © Katie Paterson, BALTIC Centre of Contemporary Art, Martin John Callanan

Juttuja samasta aiheesta