”Vanha kuu on uuden kuun harteilla”. Näin tiesi lausua vanha kansa. Kun kuunsirppi killuu läntisessä horisontissa, valaistuna näkyvän kapean suikaleen kupeella kajastaa kuin himmeä kuvajainen Kuusta: se on maatamo.
Tuhansien vuosien ajan ihmiskunta sai turhaan pohtia, mistä oikein on kyse. Miksi sirppinä näkyvän Kuun ”pimeä” puolikin erottuu himmeästi, mutta kun kuunsirppi lihoo, toinen puolisko katoaa näkyvistä?
Yleisnero Leonardo da Vinci selitti 1400-luvun alussa, mistä oikein on kyse. Hän oivalsi, että molemmat, sekä Maa että Kuu, heijastavat auringonvaloa. Kun Kuu on Auringon suunnassa, on uusikuu, mutta Kuusta katsottuna onkin ”täysimaa”. Kuun sysimustalla taivaalla näkyy kokonaan valaistu Maa.
Pari päivää uudenkuun jälkeen iltataivaalle ilmestyy kasvava kuunsirppi, mutta Kuusta katsottuna Maa on lähtenyt kutistumaan. Melkein täysimaa heijastaa kuitenkin pilvineen ja merineen voimakkaasti valoa, joten Kuun pimeälläkin puolella on melko valoisaa - paljon valoisampaa kuin kirkkaimmankaan meikäläisen kuutamon aikaan. Siksi näemme Kuun pimeän puolen maatamona.
Kun Kuu päivästä toiseen kasvaa, Kuusta katsottuna Maa vastaavasti pienenee. Kutistuvasta Maasta heijastuu päivä päivältä vähemmän valoa, joten maatamo himmenee. Samalla Kuun valoisa osa kasvaa ja alkaa häikäistä taivaalla niin, että maatamo ei senkään takia enää erotu.
Viimeistään puolikuun eli Kuun ensimmäisen neljänneksen aikoihin maatamoa on käytännössä mahdoton erottaa. Silloin myös Maa on Kuusta katsottuna puolikas. Pari viikkoa myöhemmin – kun Kuu on siinä välissä ollut täysi – on jälleen puolikuun aika. Kuu on viimeisessä neljänneksessä ja näkyy aamupuolella taivasta.
Kuun vähitellen kutistuessa maatamo ilmestyy jälleen näkyviin, mutta nyt kapea kuunsirppi nousee aamuvarhaisella vähän ennen Aurinkoa. Siksi aamumaatamo jää usein huomaamatta.