Sodankylän geofysiikan observatorio vietti viime perjantaina satavuotisjuhliaan erityisellä seminaarilla, Esko Valtaojan yleisöluennolla ja kutsuvierasjuhlallisuuksilla. Päivän kuva ei ole kuitenkaan viime perjantailta, eikä 100 vuoden takaa, vaan 1970-luvun puolivälistä, kun Sodankylän kehittymisessä kohti kansainvälistä tutkimusasemaa otettiin suuri askel: EISCAT-revontulitutkajärjestö perustettiin ja yksi sen maa-asemista sijoitettiin Sodankylään. Sodankylän geofysiikan observatorio, eli tuttavallisesti SGO, on nykyisin Oulun yliopiston erillislaitos, joka työllistää Sodankylässä ja Oulussa noin 40 henkilöä. Näistä suurin osa työskentelee Sodankylän Tähtelässä, jonne Suomalainen Tiedeakatemia perusti observatorion jo sata vuotta sitten. Tähtelän alueella toimii yhdessä observatorion kanssa Ilmatieteen laitoksen Lapin Ilmatieteellinen tutkimuslaitos, joka jakaa SGO:n kanssa muun muassa komean päärakennuksen sekä monet huoltotilat.

Tilapäinen mittausasema 1882-1884

Ensimmäinen polaarivuosi järjestettiin vuosina 1882 – 1883. Se oli ensimmäinen kansainvälisesti koordinoitu polaarialueiden tutkimusta edistävä hanke. Suomeen perustettiin Sodankylän tilapäinen tutkimusasema ja aloitettiin mm. revontuli- ja magneettikentän tutkimukset. Asema sai vuoden jatkoajan hyvien tulostensa vuoksi. Asema oli alun perin tarkoitus perustaa Kittilään, minne pääsi kätevästi vesitse Rovaniemeltä, mutta sikäläisten asukkaiden tiedeyhteisöä kohtaan tunteman epäilyksen vuoksi tutkijajoukko siirtyi kauemmaksi, Sodankylään. Asema sijaitsi Pappilanniemen alueella Jeesiöjoen ylittävän sillan vieressä. Sodankyläläiset eivät oikein tienneet, mitä mittausasemalla tehtiin, joten sitä varten pidettiin kyläkokous. Kokous päätteli asemalla tutkittavan tähtiä ja tästä syystä aseman työntekijöitä alettiin kutsua tähtiherroiksi. Tämä nimi siirtyi myöhemmin nykyisen observatorioalueen nimeksi – Tähtelä on paikka, jossa tähtiherrat työskentelevät.

Geofysiikan observatorio perustetaan

Liki 30 vuotta myöhemmin aloittanut Suomalainen Tiedeakatemia päätti perustaa pysyvän aseman maapallon magneettikentän mittaamista varten. Sitä varten vuonna 1912 nuori maisteri Jaakko Keränen lähetettiin Sodankylään etsimään sopiva paikka mittausasemalle. Sellainen löytyikin Kitisen itärannalta Halssinkankaalta, jonne poromiehet yrittivät estää Keräsen pääsyn. Keränen oli kuitenkin päättänyt tutkia alueen, joten hän ui mittalaitteiden kanssa syyskuisena yönä Kitisen yli nykyisen Tähtelän kohdalta, teki mittauksia ja palasi ennen aamun valkenemista Sodankylään. Analysoidut tulokset osoittivat kiistatta, että Halssinkangas oli paras paikka magneettiselle asemalle Sodankylässä. Suomen Senaatin määrättyä 400 ha maa-alueen magneettisen aseman käyttöön alkoi geofysiikan observatorion rakentaminen kesällä 1913. Observatorion perustamisen vuosipäivää vietetään perinteisesti syyskuussa ja siten satavuotisjuhlallisuudetkin osuvat syyskuuhun. Ensimmäiset viralliset magneettikentän mittaukset alkoivat 1.1.1914 ja ne ovat jatkuneet Lapin sodan aiheuttamaa puolen vuoden katkosta lukuun ottamatta tähän päivään. Myös meteorologisia mittauksia ja säähavaintoja tehtiin observatoriossa sen perustamisesta saakka. Vasta vuonna 1949 ne siirrettiin perustettavalle ilmatieteen observatoriolle. Revontulten havaitseminen oli myös olennainen osa aseman observatorion toimintaa; jo 1920-luvulla observatoriolla oli käytössään revontulien kuvaamiseen soveltuva kamera, joka tuotti noin A4-kokoisia valokuvia lasilevyille.

Toinen maailmansota tuhosi observatorion

Revontulikuvia kertyi arkistoon parin vuosikymmenen aikana yli 2000 kpl. 1930-luvulla observatorion silloinen johtaja Eyvind Suckdorff teki mullistavan löydön magneettikentän mittaamisessa. Hän löysi magneettiset helmiäispulsaatiot, jotka värähtelevät noin kerran sekunnissa. Täsmälleen saman ilmiön oli löytänyt myös norjalainen Leiv Harang ja sattumalta molempien herrojen tutkimustulokset julkaistiin samassa kansainvälisessä tiedelehdessä peräkkäisinä artikkeleina. Toinen maailmansota ei sinällään juuri vaikuttanut observatorioon ennen kuin aivan lopussa. Lapin sodan päätteeksi perääntyvät saksalaiset tuhosivat observatorion ja samalla tuhoutui mittaamattoman arvokas revontulikuvakokoelma. Onneksi magneettikentän rekisteröinnit oli talletettu valokuvauspapereille, jotka ehdittiin viedä erääseen maakellariin suojaan ennen kuin saksalaiset tulivat observatorioalueelle.

Kohti kansainvälistä tutkimusta

Muutama vuosi Lapin sodan jälkeen vuonna 1949 geofysiikan observatoriosta eriytettiin säähavaintoja tekevä osa omaksi ilmatieteelliseksi observatorioksi. Seuraavana vuonna observatorio sai uuden, oikein arkkitehdin suunnitteleman päärakennuksen. Ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti Viivi Lönn sattui olemaan observatorionjohtaja Eyvind Sucksdorffin täti, joka auliisti hahmotteli tupakka-askin kanteen ensimmäisen luonnoksen päärakennuksesta. Siitä tuli edullinen ja toimiva yhdistetty toimisto- ja asuinrakennus. Seismologiset mittaukset aloitettiin vuonna 1956. Lapissa tapahtuu edelleenkin vuosittain useita pieniä maanjäristyksiä, jotka rekisteröityvät herkillä laitteilla. Vuosi 1957 oli kansainvälinen geofysiikan vuosi, jolloin ensimmäinen satelliitti, venäläinen Sputnik, lensi avaruudessa. Tästä alkoi huima avaruustutkimuksen kehitys, johon myös observatorio omalta osaltaan osallistui. Saksasta lahjoituksena saatu ionosfääritutka – ionosondi – asennettiin Tähtelään ja samalla rakennettiin ns. Ionosfääriasema, josta myöhemmin tuli EISCAT-tutka-asema.

Tähtitiede tulee observatorioon

Seuraava vuosikymmen vierähti uusien mittausten parissa. Aineistoa kertyi ja siitä tehtiin uusia tutkimuksia. Uutena mittalaitteena observatorioon tuli vuonna 1965 riometri, jolla mitataan ilmakehän aiheuttamaa radioaaltojen vaimenemista. Riometrejä hankittiin observatorioon useita ja ne sijoitettiin vuoteen 1970 mennessä Nurmijärven ja Utsjoen Kevon väliin ketjuksi, siis koko Suomen pituudelta. Maan magneettikentän nopeita vaihteluita mitataan pulsaatiomagnetometrillä, jollainen observatorioon saatiin vuonna 1971. Vuosituhannen vaihteessa Oulun yliopiston operoima pulsaatiomagnetometriketju siirtyi observatorion hoidettavaksi. Observatorion perustamisesta saakka Suomalainen Tiedeakatemia oli halunnut sijoittaa Sodankylään myös tähtitieteellisen aseman, mutta sellainen saatiin vasta vuonna 1973. Aseman hoitajaksi kutsuttiin tähtitieteilijä Johannes Kultima, joka tekikin ansiokkaasti napakorkeuksien mittauksia zeniittikaukoputkella aina epäviralliseen maailman ennätykseen saakka. Tällä tavalla saatiin mitattua maapallon pyörimisakselin prekessioliike, joka liikuttaa mm. napapiiriä – tosin hyvin hitaasti. Mittauksia jatkettiin aina 1980-luvulle saakka, jonka jälkeen niistä ovat huolehtineet satelliitit.

EISCAT-järjestö perustetaan

Eurooppalainen sirontatutkajärjestö perustettiin vuonna 1975. Alkuperäisiksi jäsenvaltioiksi tulivat Englanti, Saksa, Ranska, Norja, Ruotsi ja Suomi. Suomen suurin antenni rakennettiin Tähtelään vuonna 1980 ja ensimmäiset mittaukset tehtiin seuraavana vuonna. Alunperin kymmeneksi vuodeksi suunniteltu tutka ehti toimia 30 vuotta ennen lopettamistaan kännykkälinkkien ja digitelevision aiheuttamien häiriöiden vuoksi. Tutkalla tehdyt mittaukset ovat tuottaneet huikean määrän tieteellisiä julkaisuja, joista suomalaiset ovat kirjoittaneen paljon suuremman määrän kuin omistusosuus edellyttäisi. Suomi ja Sodankylä ovat kehittäneen EISCAT-tutkaa ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Elokuussa 1997 Sodankylän geofysiikan observatorio liitettiin Oulun yliopistoon valtakunnallista erityistehtävää hoitavaksi erillislaitokseksi, mikä tarkoittaa sitä, että observatorio on suoraan yliopiston hallituksen alainen eikä kuulu mihinkään tiedekuntaan. Tämä hallinnollinen muutos on tuonut vakautta observatorion talouteen ja samalla laitos on kehittynyt vääjäämättä kohti maailman johtavimpia observatorioita. Historiikki on Jyrki Mannisen, SGO:n geofyysikon ja kehittämisvastaavan kirjoittama teksti, joka on mm. observatorion nettisivuilla. Tiedetuubi kertoo enemmän observatoriosta ensi viikon videossa.