Kuva: James St. John / Flickr

Euroopassa virtasi taannoin jopa kaksi kertaa Amazonia suurempi joki

Euroopassa virtasi aikoinaan jättimäinen joki, joka keräsi vettä Britannian ja Venäjän väliseltä alueelta. Joki hallitsi mannerjäätikön eteläpuolista Eurooppaa.

Jääkausi oli muutosten ja mullistusten aikaa koko Euroopassa, myös kaukana itse jäätiköistä. Eräs huimimmista esimerkeistä oli jättimäinen Le fleuve Manche tai Channel River, suomeksi käännettynä Kanaalijoki.

Atlanttiin laskevan jättijoen suu sijaitsi maakaistaleella Ranskan Bretagnen länsipuolella, nykyisen Englannin kanaalin suun tienoilla. Pisimmillään sinne virtasi vettä ainakin 2500 kilometrin päästä idästä.

Joki oli tiettävästi suurin, mitä Euraasiassa on ikinä virrannut.

Tuore ja kattava mallinnus osoittaa Le fleuve Manchen valuma-alueen olleen suunnilleen saman kokoinen kuin nykyisellä Mississippillä Pohjois-Amerikassa. Kaikki vedet aina Britanniasta Länsi-Venäjälle ja Lapista Alpeille virtasivat mereen samaa uomaa pitkin.

Mallinnus vastaa hyvin geologisia havaintoja. Tutkimuksessa perehdyttiin eritoten siihen, millaisia vaikutuksia jäätikön vetäytymisellä ja sulamisvesillä aikoinaan oli. Tuloksista saadaan myös osviittaa siitä, mitä nykyisten jäätiköiden sulaessa saattaa joskus vielä tapahtua. Mallia on jo käytetty hyväksi käytännössä muillakin aloilla, esimerkiksi jättimäisten metaanipurkausten tulkinnassa.

Kuva: H. Patton / CAGE
Le fleuve Manchen mallinnettu valuma-alue. (H. Patton / CAGE)

Jääkauden tärkein joki

Mannerjää oli laajimmillaan noin 22 700 vuotta sitten. Pohjois-Eurooppaa peitti tuolloin laaja jäätikkö, joka ulottui Brittein saarilta 4500 kilometrin matkan aina kauas Huippuvuorten itäpuolelle.

Jäätikkö ei ollut paikallaan, vaan aina liikkeessä. Jää virtasi koko ajan keskeltä kohti reunoja. Etenkin kesäisin se suli pääasiassa pinnaltaan, mutta myös reunoilta. Massan tasapainoa ylläpiti talvinen lumisade, joka riitti kompensoimaan sulaneen osuuden. Uusi lumi pakkaantui vuosien saatossa jäätikköjääksi.

Jäätikkö itse virtasi ja vietti Lapin perukoilta asti kohti etelää, joten sulavedetkin kulkivat samaan suuntaan. Vedet purkautuivat jäätikön reunalla tasangolle ja päätyivät idästä länteen virranneeseen Le fleuve Mancheen.

Joki lieni erittäin tärkeä Golf-virran säätelijä läpi koko jääkauden. Sen Atlanttiin päästämä kylmä ja suolaton vesi piti huolta, ettei merivirta onnistunut lämmittämään seutua kuten nykyisin.

Tutkijoiden mukaan arviot joen virtaamasta vaihtelevat, mutta määrä saattoi huippuaikoina olla jopa kaksi kertaa Amazonin vertainen.

Osa jäätikön hävikistä tapahtui muualla kuin pinnalla. Sekä pohjoisessa että lännessä jää valui mereen ja muodosti kelluvia jäähyllyjä. Siellä jää hupeni sekä meriveden sulattamana että jäävuorten lohkeillessa hyllyn reunoilta. Samankaltainen prosessi syö nykyisinkin sekä Grönlannin että Antarktiksen jäätiköitä.

Jääkauden lopulla jäätä poistui lähes kymmenen kertaa vauhdikkaammin kuin nykyisin Grönlannin ja Antarktiksen jäätiköillä. Hyvä esimerkki kuinka voi ehkä käydä, jos ylitämme lähiaikoina jonkin kriittisen kynnyksen.

Lopulta joki vain hävisi

Jäätikön sulaminen kiihtyi, ja alkoi lopulta myös vetäytyä. Vauhdikkaimmillaan hävikki oli 15 000–13 000 vuotta sitten.

Mannerjäätikkö pieneni tuolloin 750 kuutiokilometrillä vuodessa. Samalla tahdilla Islannin tai Huippuvuorten kaikki nykyjäätiköt häviäisivät kokonaan alle viidessä vuodessa, Euraasian massiivisin jäätikkö, Novaja Zemljan Severny, saattaisi sinnitellä pari vuotta niitä pidempään.

Hetkittäin mannerjäätikön sulamistahti saattoi nousta jopa 3000 kuutiokilometriin vuodessa. Erään 400–500 vuotta kestäneen sulamispulssin aikana sulamisvedet nostivat merenpintaa 2,5 metrillä.

Kuva: H. Patton / CAGE
11 730 vuotta sitten Kanaalijoen virtaus oli vain murto-osa huippuajoista.

Jäätikön vetäytyessä Le fleuve Manchen merkitys pieneni. 12 500 vuotta sitten virtaus oli vain viidennekseen entisestä. Sekä Itämeren että Vienanmeren alueelle muodostuneet suuret jääjärvet pidättivät merkittävän osan joen aiemmista lähteistä. Samalla Le fleuve Manchen suurimmista sivuhaaroista kehittyi itsenäisiä jokia.

Merenpinta nousi viimein oin 10 000 vuotta sitten tasolle, jossa Englannin kanaali pääsi tulvimaan ja Brittein saaret erkanivat mantereesta. Kanaalijoki siis lyheni kummastakin päästä, ja lopulta katosi. Maailman sen ympärillä muuttui liiaksi.

Merenpinta nousi jääkauden loppuvaiheessa yhteensä noin 120 metrillä. Euroopan mannerjäätikön sulamisen osuus tästä oli noin 20 metriä.

Euroopan mannerjäätikön massa oli suurimmillaan noin kolme kertaa Grönlannin nykyjäätikköä suurempi. Se oli jääkauden aikaan planeetan kolmanneksi suurin, Pohjois-Amerikan ja Etelämantereen jäätiköiden jälkeen. Huippuaikana jäätä oli planeetalla yli 2,5 kertaa enemmän kuin nykyisin.

Lähde: Eurekalert, Patton ja kumpp. (2016), Patton ja kumpp. (2017), Lambeck ja kumpp. (2014)

Otsikkokuvassa Lena-joen suistoa Pohjois-Venäjällä. (James St. John / Flickr)