Kuva: CucombreLibre / Flickr

Tarttuva syöpä talttuu luontaisilla vasta-aineilla - pussiahman pelastus?


Tarttuva syöpä on vienyt pussiahmat 20 vuodessa lähes sukupuuton partaalle. Uuden tutkimuksen mukaan selviytyneiden apuna ovat ehkä olleet tietyt immuunipuolustuksen aineet. Nähtäväksi jää, onko aineesta rokotteeksi muillekin.


Tummaturkkinen pussiahma on pienen koiran kokoinen, alle kymmenkiloinen peto ja raadonsyöjä. Laji tunnetaan myös nimillä "pussipiru" ja "tasmanian tuholainen". Laji elää vain Tasmanian saarella ja on uhanalainen.

Suurin uhka elänlajin selviämiselle on tarttuva syöpä, joka leviää yksilöstä toiseen kulovalkean tavoin. Tauti tarttuu puremien sekä ruuan välityksellä, ja aiheuttaa eläimen kasvoihin suuria kasvaimia. Vain 20 vuodessa syöpä on tappanut noin 85 % koko populaatiosta. Useimmiten eläimet kuolevat joko nälkään tai infektioihin.

Tuoreessa tutkimusartikkelissa selvitettiin pussiahmojen verinäytteistä kahden immunoglobuliinin (IgM ja IgG) määriä. Immunoglobuliinit ovat vasta-aineita, joiden avulla elimistö havaitsee haitalliset vieraat eliöt, ja niiden määrien on huomattu vaikuttavan merkittävästi ainakin ihmiskehon syöpäsolutorjuntaan.

Tautia sairastavista pussiahmoista löydettiin huomattavasti vähemmän immunoglobiini M:ää kuin terveiltä. Tämä sai tutkijat uumoilemaan, että tautia voitaisiin jossain vaiheessa hoitaa tehostamalla eläinten IgM-tuotantoa, tai jopa antamalla ainetta suoraan. Vastaavia ja alustavasti lupaavalta vaikuttavia syöpähoitoja ihmisille tutkitaan koko ajan.

Pussipirujen tapauksessa kyse on kuitenkin vasta suuntaa-antavasta tuloksesta, sillä tutkittujen eläinten otos oli varsin pieni: vain 23 eläintä, joista 9 sairasti syöpää. Voi olla, että terveet yksilöt eivät vain olleet vielä ehtineet altistua syövälle.

Yllä: Tasmanian tuholainen ei aina ole vihainen, vaikka sen ääni kuulostaakin ihmisen korvaan usein rääkymiseltä tai karjumiselta.

Pussipirujen kasvosyöpä löydettiin ensi kerran vuonna 1996, ja jo silloin se tappoi pussiahmoja joukoittain. Tärkeä osasyy korkeaan tarttuvuuteen on eläinkannan pieni geneettinen muuntelu. Kaiken kukkuraksi pussipirut ovat muutoinkin harvinaistuneet, kiitos elinympäristön viimeaikaisten muutosten. Eurooppalaiset uudisasukkaat söivät pussipiruja aluksi niiden maukkaan lihan vuoksi. Karjankasvattajat vainoavat eläintä yhä, vaikka se onkin ollut rauhoitettu jo 75 vuoden ajan ja tuoreet tutkimustulokset osoittavat, ettei pussipiru olekaan maineensa veroinen merkittävä siipikarjan tai lampaankaritsojen verottaja.

Pussiahman säilymistä on varmistettu 2000-luvun alusta asti luomalla tautivapaita populaatioita siirtämällä terveitä yksilöitä mm. eläintarhoihin sekä pienelle Maria-saarelle Tasmanian itärannikolla.

Tarttuvat syövät vaikuttavat olevan erittäin harvinaisia, sillä niitä on todettu vain muutamilta muilta eläinlajeilta. Ihmisiltäkin, mutta onneksi vain yhden käden sormilla laskettavia kertoja. Ja joka kerralla kyse oli syöpäsolun pääsystä kehoon hyvin erikoisessa tilanteessa, yleensä leikkauksen johdosta.

Pussiahma on suurin nykyään elossa oleva lihaa syövä pussieläin. Suurempiakin on toki ollut, mutta ne kaikki ovat kuolleet sukupuuttoon -- viimeisimpänä pussihukka 1900-luvun alussa.

Tasmanian populaatio on peräisin varsin pienestä joukosta saarelle viimeisen jääkauden lopulla eristyksiin jääneitä yksilöitä. Pussiahmoja eli siellä täällä Australian mantereellakin vielä muutamia satoja tai tuhansia vuosia sitten. Läheisiä lajeja oli elossa runsaat 50 000 vuotta sitten.

Päivitys 17.5.2016 klo 14.30: Otsikkoa muutettu ja video lisätty.

Otsikkokuva: CucombreLibre / Flickr
Kuva alla: Alan Couch / Flickr


Juttuja samasta aiheesta

Joidenkin vanhimpien juttujen tekstin näyttämisessä on ongelma. Pyrimme saamaan jutut pikaisesti taas normaaleiksi! Pahoittelut!