Kukapa ei olisi kauhistellut karkkia ja kakkua ahmineiden lasten riehumista synttärijuhlissa. Äkillinen verensokerin nousu aiheuttaa ylenpalttista aktiivisuutta ja päätöntä vouhottamista, joka hellittää vasta kun sokerishotin terävin kärki on taittunut.
Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että sokerihumala on pelkkä myytti. Mielenkiintoista on se, että tutkimus tehtiin jo 20 vuotta sitten. Se ei kuitenkaan ole estänyt käyttämästä uskomusta tekosyynä jälkikasvun riehumiselle – silloinkin kun käytös ei välttämättä ole ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa.
Brittitutkimuksessa oli mukana 25 esikouluikäistä (3–5-v.) ja 23 alakouluikäistä (6–10-v.) lasta, jotka olivat vanhempiensa mukaan “sokeriherkkiä” eli taipuvaisia reagoimaan voimakkaasti saamaansa sokeriin. Lapset ja heidän perheensä noudattivat kolmea eri ruokavaliota peräkkäisten kolmen viikon jaksojen aikana.
Ensimmäisessä jaksossa ruokavalio sisälsi runsaasti sakkaroosia eli tavallista sokeria ja toisessa niukasti sakkaroosia, mutta sen lisänä oli keinotekoista makeutusainetta eli aspartaamia. Kolmannessa jaksossa ruokavaliossa oli edelleen niukasti sakkaroosia, mutta sen ohella se sisälsi sakariinia, joka on myös keinotekoinen makeutusaine. Sen ei kuitenkaan ollut todettu aiheuttavan samanlaista yliaktiivisuutta kuin sakkaroosi ja aspartaami.
Lasten käytöstä arvioitiin ainoastaan viikoittain, joten vanhempien havainnoilla oli tutkimuksessa suuri merkitys. Tarkastelun kohteena oli yli kolmekymmentä käyttäytymiseen ja kognitiivisiin kykyihin liittyvää tekijää. Tulokset olivat yllättäviä. Alakouluikäisillä lapsilla kolmen eri ruokavalion välillä ei näkynyt minkäänlaisia merkittäviä eroja. Esikouluikäisillä oli eroavaisuuksia neljän tekijän kohdalla, mutta niissä ei ollut havaittavissa mitään säännönmukaisuutta.
Sokerihumala ei iskenytkään
Mielenkiintoisinta ilmiössä on se, että liiallinen sokerin nauttiminen näyttää vaikuttavan enemmän aikuisiin kuin lapsiin, vaikka sokeria söisivät vain lapset. Toisessa tutkimuksessa tarkasteltiin 35 poikaa, jotka heidän äitiensä mukaan olivat herkkiä sokerille. 5–7-vuotiaat pojat jaettiin äiteineen kahteen satunnaisesti valikoituun ryhmään. Toisessa ryhmässä äideille kerrottiin, että heidän lapsilleen on annettu suuri määrä sokeria, toisessa heille annettiin ”lumelääkettä” eli aspartaamia.
Testin jälkeen äideiltä kyseltiin heidän lastensa käyttäytymisestä testin aikana. Sokeria saaneiden ryhmässä poikien käytös oli äitien mukaan muuttunut odotusten mukaisesti vilkkaammaksi. Testin juju oli siinä, että kummassakin ryhmässä lapset olivat saaneet aspartaamia.
Testitilanne tallennettiin videolle, jonka asiantuntijat analysoivat. Lapset näyttivät touhuavan tavalliseen tapaan, mutta ”sokerihumalaisten” äidit seurasivat tarkemmin lastensa tekemisiä ja näkivät mielestään selviä merkkejä yliaktiivisuudesta. Tutkimus ei selvittänyt, miten isät olisivat pärjänneet vastaavassa tilanteessa.
Usko myyttiin on vahva, vaikka mutu-tuntumakin tarjoaa todisteita siitä, että sokerin ahmiminen ei vaikuta käyttäytymiseen, ei ainakaan oletetulla tavalla. Takapenkkiläisille aakkosasemalta ostetut matkanamit hupenevat yleensä liki valon nopeudella, mutta silti niiden vaikutus on pitkällä autoiluetapilla pikemminkin rauhoittava.