Ilmailulaakson pitkä historia

Elokuvassa Right Stuff, Valiojoukko, kuvataan paikkaa varsin mainiosti. On keskellä autiomaata oleva pitkä tie, jossa tuleva astronautti Gordon Cooper ajaa vaimonsa kanssa kohti Edwardsin lentotukikohtaa. Hiekka pöllyää ja kuivan, matalakasvuisen pensaikon peittämää autiomaata riittää silmänkantamattomiin. Korkealta taivaalta paahtava aurinko grillaa pintaa 40 asteen lämpötilaan ja voi hyvin kuvitella, kuinka tien vieressä kalkkarokäärme helistää pyrstöään auton pyyhkäistessä ohitse. 

Tie johti laakson keskellä olevan suuren kuivuneen suolajärven reunalle. Järviä on itse asiassa useampiakin, joista suurin, Rogersin suolajärvi on laaja, lähes tasainen pinta, jolle pystyi - ja pystyy yhä - laskeutumaan lentokoneella melkein miten vain, mistä suunnasta vain. Vapaata kiitorataa on kymmeniä kilometrejä joka suuntaan, ja ilmassa tilaa on vieläkin enemmän: itäpuolella on varsinainen Mojaven autiomaa ja lännessä Tyyni valtameri. 

Länsirannikko oli jo 1930-luvulla Yhdysvaltain lentokoneteollisuuden keskus, sillä kenties sieltä tarve matkustaa nopeasti mantereen toiselle laidalle oli suurempi kuin päin vastoin, mutta vasta Toisen maailmansodan syttyminen mullisti Yhdysvaltain lentokoneteollisuuden. Sotatekniikan kehittämisen nimissä ilmailun perustutkimukseenkin uhrattiin aikaisempaa enemmän voimavaroja, ja tuloksena oli uusia, huikeita hävittäjäkoneita.  Niitä suunniteltiin, valmistettiin ja lennettiin eri puolilla maata, mutta kaikkein rajuimmat laitteet tuotiin testattavaksi Rogersin suolajärven reunalle kyhättyyn lentotukikohtaan. 

Paikkaa oli käytetty aluksi pommitus- ja ammuntaharjoituspaikkana, koska lähes tasaisella suojajärven kuivuneella pinnalla oli helppo liikkua ja tilaa riitti joka suuntaan enemmän kuin tarpeeksi. Harjoituskoneita varten Rogersin lähellä sijainneelle Murocin suolajärvelle perustettiin lentokenttä, jota harjoituksissa muulta käyneet koneet pitivät tukikohtanaan. Laivaston lentäjät puolestaan valitsivat harjoituspaikakseen laakson pohjoisreunassa sijaitsevan Mojaven, minne perustettiin myös tukikohta. 

Toinen maailmansota vilkastutti kummankin aseman toimintaa, kun rintamalla kaivattiin koko ajan lisää lentäjiä. Lisäksi sodan aikana laakson eteläosaan Palmdaleen rakennettiin Tyynen valtameren alueella operoineiden pommikoneiden käyttöön, joten 1940-luvun puolivälissä Antilooppilaaksossa oli kolme aktiivista sotilasilmailukenttää. 

Kun sota loppui, hiipui Mojaven toiminta ja Palmdale julistettiin asevoimien ylijäämäalueeksi, jota kaupattiin Los Angelesin piirikunnan käyttöön. Murocin lentotukikohta sen sijaan valittiin monien vaihtoehtojen joukosta Yhdysvaltain ensimmäisen suihkuhävittäjän koelentopaikaksi.

Bell XP-59A Airacomet oli ylipainoinen ja alitehoinen lentokone, joka vaati lentoonlähtöön pitkän kiitoradan ja jonka moottori temppuili, jolloin puolestaan suolajärven kuva, laaja ja tasainen pinta oli erinomainen hätälaskupaikka. Koneen koelentojen aikana paikka havaittiin kuitenkin erinomaiseksi koelentokeskukseksi, koska siellä saatettiin lentää läpi vuoden ja siellä voitiin koetella koneita mitä erilaisimmissa olosuhteista ensilennoista todellisuutta vastaaviin ammuntaharjoituksiin. Niinpä suolajärville tuotiin vähitellen yhä lisää uusia konetyyppejä ja järvistä suurimman, Rogersin, reunalle rakennettiin varsinainen koelentokeskus.

Siellä hääri kahdenlaisia koelentäjiä, ilmavoimien ja NACA:n pilotteja. Siinä missä sotilaskoelentäjät olivat ennen kaikkea kiinnostuneita siitä, mitkä heille tarjotuista koneista olivat parhaimpia ja kuinka käytössä olevat koneet käyttäytyivät äärimmäisissä tilanteissa, suntautuivat siviilit asiaan tieteellisemmin. NACA, National Advisory Committee on Aeronautics, oli Yhdysvaltain kongressin vuonna 1915 perustama ilmailutekniikan tutkimuslaitos, joka on myös nykyisen NASAn suora edeltäjä. NASAn ensimmäinen A-kirjain on edelleen merkkinä avaruustoimistaan enemmän tunnetun viraston ilmailuhaarasta.

Olosuhteiltaan paikka ei kuitenkaan ollut paratiisi, sillä rakennukset olivat lähinnä parakkeja ja asunnot nopeasti kyhättyjä mökkejä, koska suurin osa asukkaista ei ollut paikalla jäädäkseen. Vettä asuntoihin tuli vain ajoittain ja sähköäkin satunnaisesti. Edwards oli sotilastutkikohta, ja sotilaille komennus sinne oli keikka siinä missä muuallekin. Paitsi heille muutamille, jotka elivätkin enemmän taivaalla kuin Maan pinnalla.

Lentoja avaruuteen jo 60 vuotta sitten

Niinpä 1940-luvulta alkaen Edwards on ollut kovista kovimpien koelentäjien ja rajuista rajuimpien lentokoneiden keskittymä, koska siellä lennettiin kovempaa ja korkeammalle kuin missään muualla.  Chuck Yager rikkoi siellä äänivallin vuonna 1942 ja Arthur Murray usutti rakettilentokoneensa ennätykselliseen 27,5 km:n korkeuteen jo vuonna 1954. 

Äärimmäisin rakettikoneista oli kuuluisa X-15, jotka tehtiin keräämään tietoa ja kokemusta lentämisestä moninkertaisella äänen nopeudella ilmakehän ja avaruuden rajalla. Vuosien 1959 ja 1968 välisenä aikana kolme X-15 -koekonetta tekivät kaikkiaan 199 lentoa, joista kolmetoista nousi yli 80 kilometrin korkeuteen - siis lähes avaruuteen. 

Samaan aikaan X-15:n kehittämisen kanssa katsottiin jo kunnolla avaruuteen ja mietittiin millaisia avaruusalusten tulisi olla: kapseleita vai avaruuslentokoneita. Tuohon aikaan NASAn lisäksi Yhdysvaltain ilmavoimat pyrki mukaan miehitettyjen avaruuslentojen tekemiseen, ja se luonnollisesti suosi siivekästä avaruusalusta.

Syntyi suunnitelma nimeltä Dyna Soar, eli siivekäs minisukkula, joka nousisi avaruuteen Titan-kantoraketin nokassa ja liitäisi takaisin Maahan. Sen nimi "Dynamic Ascent and Soaring" tuli juuri tästä, eli laite olisi noussut ylös dynaamisesti (siis raketin nokassa) ja laskeutuu alaspäin lentokoneena. Laitteesta tehtiin koekone X-20, eli 10,7 metriä pitkä deltasiipinen litteä lentolaite, mutta se ei päässyt koskaan ilmaan. Dyna-Soar -ohjelma nimittäin keskeytettiin vuonna 1963, kun kaikki yhdysvaltain miehitetyt avaruuslennot keskitettiin Nasaan.

Vaikka Dyna-Soarin tarina jäi lyhyeksi, poiki se avaruudellisten liitolaitteiden tutkimusohjelman. Yhdessä vaiheessa Apollo-aluksistakin kaavailtiin tällaisia lentolaitteita, joiden rungon oma muoto itsessään olisi saanut aikaan nostovoimaa. 

NASA rakensi kolmen eri suunnitelman pohjalta koekoneet, joiden tehtävänä alun perin oli testata idean käyttökelposuutta. X-24, M2-F3 ja HL-10 uhmasivat painovoimaa satoja kertoja liitämällä pommikoneen siiven alta Mojaven autiomaan suolalakeuksille ilman siipiä vain runkonsa siipimäiseen muotoon luottaen ja todistivat idean toimivaksi. 

Vaikka siivettömät lentolaitteet siirrettiin syrjään koelentojen päätyttyä ja avaruusalukset tehtiin perinteisemmän tekniikan pohjalta, ei niiden perusajatus ei ollut huono. Se oli liian edistyksellinen 60-luvun lopun tekniikalle, sillä avaruusaluksen tekeminen siivettömäksi olisi kestänyt liian kauan ja maksanut liikaa. Siivettömien lentolaitteiden koelento-ohjelma oli kuitenkin hyödyllinen, sillä nyt sukkula laskeutuu Maahan samantyyppistä lentorataa kuin siivettömät koekoneet tekivät aikanaan ja sukkulan seuraajakandidaatit ovat suuressa määrin siivettömiä lentokoneita.

Sukkulan aika

Kuulentojen jälkeen NASA siirtyi suunnittelemaan avaruussukkulaa, ja myös niiden tekemisessä Mojaven autiomaalla on merkittävä rooli. Avaruussukkulat nimittäin rakennettiin Palmdalessa, autiomaan Los Angelesia "lähemmässä" osassa, mistä ensimmäinen sukkuloista, Enterprise, nousi myös ensimmäisille koelennoilleen vuonna 1977. 

Kun sukkulat pääsivät avaruuteen 80-luvun alussa, toimi Edwardsin lentotukikohta niiden ensimmäisenä laskeutumispaikkana: laskeutuminen pitkälle ja leveälle suolatasangolle oli varmempaa kuin Floridassa laukaisupaikan vieressä olevalle kiitoradalle. Koko sukkulaohjelman ajan Kalifornia oli varalaskupaikka, ja sukkulat laskeutuivat kaikkiaan 54 kertaa.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita