syyskuu 2019

Yksi aikakausi päättyi Baikonurissa

Baikonurin laukaisualusta 1

Tältä laukaisualustalta on tehty 519 rakettilaukaisua sitten vuoden 1957. Siltä laukaistiin matkaan Sputnik. Sen päällä käveli Gagarin rakettiinsa ja lähti historialliselle matkalleen. 

Viime keskiviikkona se tärisi viimeisen Sojuz-kantoraketin alla, kun kolmihenkinen miehistö lähti kohti Kansainvälistä avaruusasemaa. Tästä eteenpäin miehistöt laukaistaan avaruuteen  uudella Sojuz-2:lla, jota varten on varustettu laukaisualusta 31 toisaalla Baikonurin kosmodromissa Kazakstanissa.

Tähän päättyi siis yksi ajanjakso Venäjän (ja Neuvostoliiton) avaruustoiminnassa ja Baikonurissa. 

Baikonurin kosmodromin laukaisualusta 1 on todellakin ikoninen paikka avaruuslentojen historiassa. Sen tekemisestä päätettiin maaliskuussa 1954, kun Neuvostoliitossa oltiin tekemässä uutta R-7 -ohjusta ja sen lähettämiseen tarvittiin hyvä alue. Sen piti olla tarpeeksi syvällä Neuvostomaan uumenissa, jotta vakoojat eivät sinne helposti pääsisi. Samalla sen piti olla sellaisessa paikassa, että mannertenvälisten ohjusten maalialue voisi olla vielä jossain Neuvostoliiton alueella. Näin päädyttiin Kazakstanin arolla olevaan Tjuratamiin.

Rakennustyöt alkoivat kesällä 1955 ja vähän yli vuoden kuluttua syksyllä 1956 perusrakennelmat olivat valmiina: laukaisualusta, eli "Alue numero 1", rakettien kokoonpano- ja testaushallit, eli "Alue numero 2" ja niiden välillä oleva rautatie.

Nykyinen Sojuz-kantoraketti on R-7:n suora seuraaja ja perusolemukseltaan täysin samanlainen. Tapa, jolla ne valmistellaan lentoon ja laukaistaan, on myös käytännössä sama kuin yli 60 vuotta sitten. Raketit kootaan hallissa, siirretään vaakatasossa erityisen junavaunun päällä laukaisualustalle, nostetaan siellä pystyyn ja laukaistaan matkaan ilman amerikkalaistyylistä lähtölaskentaa, mutta toki erilaisten tarkastuslistojen mukaisesti.

Tämä tehdään Baikonurissa – millä nimellä Tjuratam siis nykyisin tunnetaan – vertaansa vailla olevalla rutiinilla, niin talven paukkupakkasissa kuin kesän kuumilla helteillä. Autiomaassa sääolot vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen.

Sputnik laukaistaan avaruuteen

Ensimmäinen laukaisu alustalta tehtiin 15. toukokuuta 1957, kun R-7:n koelennot aloitettiin. Raketti oli valmis suureen koitokseen syksyllä, ja se laukaisikin 4. lokakuuta 1957 ensimmäisen satelliitin, Sputnikin avaruuteen.

Sen jälkeen alusta oli käytössä koko ajan. Avaruusajan alussa tahti kiihtyi niin nopeasti, että Sojuz-rakettien (ja sen edeltäjien) laukaisua varten piti tehdä toinenkin laukaisualusta. Tämä vuonna 1961 käyttöön otettu alusta tunnetaan nyt nimellä LC-31/6, siinä missä ensimmäinen on edelleen yksinkertaisesti LC-1 (venäjäksi Площадка 1).

Ensimmäisen Neuvostoliiton miehitetyt aluksen, Vostokit ja niitä seuranneet Voshodit laukaistiin matkaan ykkösalustalta. Suurin osa Sojuz-lennoista on lähetetty avaruuteen myös sieltä, sillä uusi alusta on ollut pääasiassa miehittämättömien Sojuz-rakettien käytössä. 

Muita kuuluisia legendaariselta alustalta lähteneitä avaruusaluksia ovat Luna-kuuluotaimet, Mars-luotaimet, Venera-luotaimet kohti Venusta ja 1960-luvulla alustalla oli usein laukaisuvalmis mannertenvälinen ohjus ydinase nokassaan odottamassa ei-toivottua laukaisukäskyä.

Alustalla on tapahtunut myös useita onnettomuuksia, ennen kaikkea ensimmäisinä vuosina, jolloin raketit tuppasivat räjähtelemään silloin tällöin. Tuorein tapaus oli vuonna 1983, jolloin Sojuz 7K-ST -alus oli lähdössä Saljut 7 -avaruusasemalle: raketti räjähti ennen lentoonlähtöä, mutta onneksi Sojuz-aluksen pelastusraketti toimi kuten pitikin ja nosti kolme kosmonauttia turvaan. Sojuz laskeutui lähistölle laskuvarjoillaan. Tämä on edelleen ainoa kerta, kun pelastusraketti on ollut tositoimissa laukaisualustalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Alusta oli poissa käytöstä vuoden päivät, kun sitä korjattiin.

500s laukaisu alustalta oli Sojuz TMA-18M -lento syyskuussa 2015. Mukana tuolla lennolla oli myös Euroopan avaruusjärjestön tanskalaisastronautti Andreas Mogensen.

Ikä näkyy laukaisualustassa, etenkin kun sitä ei ole muuta kuin perusylläpidetty vuosikausiin. Syynä on se, että nykyiset Sojuz-raketit korvataan pian uusilla Sojuz-2 -raketeilla, jotka vaativat jo selvästi erilaisen, nykyaikaisemman laukaisualustan. Kuuden vuosikymmenen perinteet siis katkeavat – mutta jo on aikakin.

Sojuz-2:n sukulaisuus R-7:n kanssa toki on selvästi nähtävissä, mutta kyseessä on reippaasti nuorennusleikattu versio. Myös tulevat miehitetyt Sojuz-lennot käyttävät tästä alkaen tätä rakettia. Kesällä sitä testattiin jo Sojuz-avaruusaluksen laukaisuun, tosin ihmisten sijaan sen kyydissä avaruusasemalle nousi robotti Fjodor. 

Lähellä oleva laukaisualusta 31 on remontoitu Sojuz-2:n käyttöön, ja tarkoitus on tehdä samoin alusta ykköselle. Venäjän avaruusohjelman rahapula näkyy kuitenkin siinä, että ainakaan lähivuosina töitä ei aloiteta. Voi olla, että se jää lopulta historialliseksi monumentiksi.

Marsin magneettikenttä sykkii oudosti - tutkijat eivät osaa selittää miksi

La, 09/21/2019 - 22:24 Jarmo Korteniemi
Kuva: Nasa/JPL-Caltech
Marsin magneettikenttä sykkii keskiyöllä aivan ennennäkemättömällä tavalla. Asian selvitti planeetan pinnalle laskeutunut Nasan InSight-luotain. Laite sai myös viitteitä runsaista vesivarannoista syvällä planeetan uumenissa.

InSight-laskeutuja on kököttänyt Marsissa nyt lähes vuoden, yrittäen saada tolkkua planeetan sisäosista. Laskeutujan havainnoista on nyt viimein kerrottu ensimmäistä kertaa Genevessä pidetyssä EPSC-konferenssissa.

Kenties yllättävimmät löydöt tehtiin magneettikenttää mittaavalla magnetometrillä.

Monia yllätyksiä

Mielenkiintoisin löytö oli yön pimeimpinä tunteina toistuva täysin odottamaton magneettinen syke. Se tarkoittaa säännöllistä vaihtelua paikallisen magneettikentän voimakkuudessa (ja/tai sen suunnassa). Jopa pari tuntia kestävässä sykesarjassa yksi pulssi saattaa kestää yli minuutin. Voimakkaimmin aaltoilu näkyy pohjoissuunnassa, heikoimmin pystysuunnassa.

Jotain vastaavaa on nähty aiemminkin sekä Maassa että Marsissa. Moista magneettista vispausta tapahtuu tyypillisesti planeetan päiväpuolella (eli siellä missä aurinkotuulen, kaasukehän yläosien virtausten ja monien muiden tekijöiden vaikutukset ovat suurimmillaan) ja öisin lähellä napa-alueita (eli siellä missä kenttäviivat ohjaavat varautuneita hiukkasia kohti ilmakehää ja aiheuttavat revontulia).

InSightin huomaama sykintä tapahtuu kuitenkin keskiyön tienoilla ja päiväntasaajalla. Eli juuri silloin, kun alue on parhaassa mahdollisessa suojassa aurinkotuulelta, lähes 7000 kilometriä paksun kivikerroksen takana.

Vielä ei ole selvää mikä sykinnän aiheuttaa, mutta tutkijoilla on jo alustava idea (valistunut arvaus) mistä hommassa saattaa olla kyse.

Aurinkotuuli synnyttää Marsin hyvin heikon magnetosfäärin (vuorovaikuttaessaan sen kaasukehän kanssa) ja venyttää sen yöpuolelle suuntautuvaksi pitkäksi hännäksi. Lepattaessaan aurinkotuulen voimasta tuo häntä saattaisi sitten vuorostaan aiheuttaa kentän sykintää suoraan allaan olevalla pinnalla – eli juuri päiväntasaajan tienoilla, kun Aurinko on juuri planeetan toisella puolen. Vastaavaa ilmiötä ei ole ikinä havaittu Maassa, ehkä koska meikäläinen magnetosfääri on paljon voimakkaampi ja ilmakehä paksumpi.

Hypoteesi voitaisiin kenties tarkistaa Marsin magneettikenttää kiertoradalta tutkivalla MAVEN-luotaimella, jos se vain saadaan oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan.

Tutkijat ovat InSightin löydöstä ymmärrettävästi innoissaan. Jos oudon sykkeen synty joskus vielä ymmärretään ja pulssit voidaan ennustaa, niitä voitaisiin käyttää planeetan sisäosien luotaamiseen. Parhaita tuloksia saisi magnetometrien linjastoilla tai verkostolla, tai pinnalla liikkuvien magneettikenttää mittaavien kulkijoiden avulla. Näin saatu aivan uudenlainen tieto voisi hyvinkin mullistaa käsityksemme Marsin kuorikerroksen rakenteesta ja kehityksestä.

Toinen yllätys oli luotaimen laskeutumispaikan magneettikentän voimakkuus. Aiempien kiertoratahavaintojen perusteella kentän voimakkuudeksi arvioitiin 20–350 nanoteslaa, mutta se osoitautuikin noin 20 kertaa suuremmaksi. Kentän lähde on magnetisoitunut kiviaines laskeutumisalueen alla.

Kannattaa huomata, että jopa tällainen oudon voimakas magneettikenttä jää kuitenkin vain sadasosiin Maan pinnalla vallitsevasta kentästä (leveyspiiristä riippuen 30–100 mikroteslaa).

Pohjavettäkin löytyi?

InSightin magnetometrillä tehtiin toinenkin erittäin mielenkiintoinen löytö: Jossain laitteen alla sijaitsee noin 2,5 kilometriä paksu kerros ainetta, joka on erittäin hyvin sähköä johtavaa. Kerroksen sijaintisyvyydeksi tutkijat arvioivat varovaisesti "enintään 100 kilometriä".

Valistuneiden arvausten perusteella varteenotettavin selitys olisi paksu  pohjaveden kerros. Kenties suolaista, ehkä veden ja jääsohjon sekoitusta.

Olettamusta tukevat lukuisat aihetodisteet. Marsin pinnalla on paljon vesijäätä ja kaasukehässä vesihöyryä. Pinnalla on nähty pieniä suolaveden purkauksia ja etelänavan läheltä on löydetty ainakin yksi iso suolaisen veden järvi jäätikön alta. Aikoinaan pinnalla virranneet ja seisoneet vesimassat ovat jättäneet monenlaisia selviä merkkejä sekä planeetan pinnanmuotoihin että mineraaleihin, eikä noiden vesimassojen katoamista ole ikinä kyetty täysin selittämään. Planeetan lämpötilan myös tiedetään nousevan syvemmälle mentäessä, vaikkei planeetan ydin enää olekaan yhtä kuuma kuin Maalla.

Vesi on selkein tunnettu aine, jolla havaittu sähkönjohtavuus voitaisiin selittää. Kerros saattaa myös hyvin olla alueellinen, ellei jopa globaali.

Pohjavesikerros ei siis olisi täysin odottamaton, mutta sen löytyminen olisi iso asia. Se ensinnäkin nostaisi roimasti marsilaisen elämän synnyn ja jopa nykyisyyteen asti säilymisen todennäköisyyttä. Ja mikäli pohjavesi olisi ihmisteknologialla saavutettavissa, "kaivoveden" saanti voisi olla suuri helpotus Marsiin kenties joskus matkaaville astronauteille.

EPSC-kokouksessa raportoidut InSightin löydöt ovat vasta alustavia, eikä niitä ole vielä ehditty vertaisarvioimaan.

Nasan InSight laskeutui Marsin pinnalle marraskuun 2018 lopulla. Laskeutumispaikka sijaitsee vulkaanisella tasangolla lähellä päiväntasaajaa (4.5° pohj. lev., 135.6° it. pit.). Alue on "tarkoituksella tylsä", sillä InSightin tehtävä ei ole perehtyä pinnan kummallisuuksiin vaan saada uusia tietoja syvältä planeetan uumenista.

Laskeutujan mukana Marsin pinnalle saatiin tutkimushistorian ensimmäinen magnetometri. Sillä tallennetaan laskeutumispaikan magneettikentän ajalliset vaihtelut ja muodostetaan kentästä tarkka kuva kolmella akselilla: itä-länsi, pohjois-etelä ja ylös-alas.

Marsin magneettikentästä saatiin hyvä yleiskuva jo 20 vuotta sitten kiertoratamittausten perusteella, mutta se ei kerro kaikkea. Pinnalta saadaan paljon tarkempaa tietoa kentän voimakkuudesta, suunnasta ja paikasta, sekä selvyys siihen kuinka kenttä aikaa myöten muuttuu.

Aiheesta kertoi Suomessa ensimmäisenä Tekniikan Maailma.

Lähteet: Russell ja kumpp., "The Martian Magnetic Field As Seen By InSight" (EPSC 2019); Andrews, Mysterious magnetic pulses discovered on Mars (National Geographic, 2019)

Aloituskuva: Nasa/JPL-Caltech

Inuittien ällö selviytymiskeino sai nolon tuomion tutkijoiden syynissä

Ma, 09/16/2019 - 13:16 Jarmo Korteniemi
Testattu veitsi leikkaamassa siannahkaa (Eren ja kumpp., J. Arch. Sci. Rep., kuva S8)
Tutkijat testasivat inuiittien outoa selviytymiskeinoa, jossa jäätyvästä ulosteesta voisi legendan mukaan muovata leikkaavan veitsen. Tulosten mukaan moinen terä ei kuitenkaan ole käyttökelpoinen.

Menneistä ajoista voi hankkia tietoa esimerkiksi kaivamalla esiin muinaisjäännöksiä ja joskus myös keräämällä muistitietoa. Toisinaan käytännönläheisimpiä asioita voidaan myös kokeilla. Näin saadaan tietoa vaikkapa rakennustekniikoista, maanviljelystä tai työkalujen valmistuksesta. Tällaista tutkimusta kutsutaan kokeelliseksi arkeologiaksi.

Ohiossa Kentin osavaltionyliopiston arkeologit törmäsivät legendaan, jonka mukaan Grönlannissa olisi hätätilanteissa käytetty jäätyneestä ihmisulosteesta väsättyjä työkaluja. Väitteitä tuollaisten käytöstä on esitetty ja kerrottu vuosikausia ihan tosissaan. Tutkijat päättivät perehtyä varsin oudolta – ja ällöltäkin – kuulostavien välineiden käytäntöön.

Legendat

Grönlantiin ennen toista maailmansotaa suuntautuneista retkistään kuulu tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen kertoo omaelämänkerrassaan eräästä tukalasta tilanteesta. Nukuttuaan yön lumikuopassa hän heräsi yllättäen täysin lumeen hautautuneena. Pakokeinot eivät tuntuneet tuottavan tulosta, joten Freuchen ulosti ja muovasi saadusta massasta käsillään terävän työkalun. Jahka tuo ad hoc -kakkataltta oli kunnolla jäätynyt, hän hakkasi sillä itselleen reitin ulos vapauteen. Idean työkaluun hän sai muistettuaan aiemmin näkemänsä koiran läjän, joka oli jäätynyt kivikovaksi.

Toinen tapaus sattui inuiittitarinan mukaan eräälle vanhukselle 1950-luvulla. Baffininsaarella asuva Olayuk Narqitarvik kertoi haastattelussa isoisästään, joka halusi asua jäälakeudella eikä suostunut muuttamaan kylään.

"Perhe vastusti vanhuksen suunnitelmaa ja takavarikoi tämän tarvekalut [estääkseen tätä lähtemästä]. Myöhemmin talvimyrskyn aikaan vanhus astui iglusta pihalle tarpeilleen. Hän muovaili ulosteestaan veitsen, jonka jäädytti ja lopuksi vielä teroitti hieromalla terään sylkeä sormillaan. Valmiilla veitsellä mies tappoi koiran, jonka rintakehästä hän teki itselleen jalakset. Nahasta hän väsäsi valjaat toiselle koiralle. Sitten hän katosi pimeyteen.

Kuulostaako epäilyttävältä? Kumpaakaan tarinaa ei ole voitu todentaa, ja voi olla että ne ovat joko liioiteltuja tai "kaunisteltuja" versioita totuudesta, tai kenties vain tarua. Olivat ne tosia tai eivät, etenkin inuiitti-paapan innovatiivisuudesta kertovat usein sekä inuiitit että kansatieteilijät. Tarina kun on oiva anekdootti alkuperäiskansan kekseliäisyydestä ja selviytymiskeinoista.

Nyt tehty käytännön testi kuitenkin osoittaa, ettei tarinassa ehkä olekaan perää. Tutkimus on juuri ilmestynyt Journal of Archaeological Science: Reports -julkaisusarjassa.

Outo mutta yksinkertainen tutkimus

Tutkijoista kaksi toimi aineistontuottajina (tai näytteenantajina). Ennen testiä heistä toinen popsi ravintoa, joka jäljitteli inuiittien perinteistä lihapainotteista ruokavaliota. Toisen ruoka taas oli hiilihydraattipitoisempaa nykyaikaista sapuskaa - mm. riisiä, spagettia, linssejä ja hampurilaisia.

Kummankin tuottamat jätteet kerättiin ja muotoiltiin veitsen mallisiksi. Aihioita jäädytettiin pitämällä niitä pitkään -20 -asteisessa pakastimessa. Juuri ennen itse testiä ne teroitettiin ja jäähdytettiin kuivajäässä pikaisesti vielä -50 asteeseen.

Sitten kokeiltiin purevatko terät nahkaan. Esimerkki otsikkokuvassa.

Yhdelläkään tehdyllä veitsellä ei saatu nahkaan reikiä tai viiltoja. Itse asiassa terät jättivät jälkeensä vain viiruja, koska alkoivat leikkaamisen sijaan sulaa paineen lisääntyessä. Veitsi puri ainoastaan nahan alaiseen rasvaan, ja siihenkin todella huonosti.

Testin kontrolloidut olosuhteet toki poikkesivat selvästi tarinan inuiitti-paapan tilanteesta. Terät teroitettiin metalliviilalla eikä syljellä. Veitset viilennettiin jopa grönlantilaisittain epätavallisen kovassa pakkasessa (-50°C), testauslämpötila taas oli reippaasti plussan puolella (+10°C). Leikattava kohde ei ollut vielä lämmin koiranraato, vaan sianruhosta valmiiksi irroitettu, karvaton ja viileä (+4°C) nahka. Eroista huolimatta tutkijat ovat luottavaisia ettei kakkaveistä voi saada toimivaksi taitavimmissakaan käsissä.

Tulokset ovat samansuuntaisia kuin toisessa tutkimuksessa, jossa testattiin puhdasta jäätä. Siitä voitiin kiven tapaan lohkoa työkaluja, mutta näin aikaansaatu terä ei sekään leikannut juuri mitään. Jo käsittelijän käden lämpö alkoi sulattaa työkalua – käytettiin sitten suojahanskoja tai ei.

Kakkaveitsitutkimuksen loppupäätelmä on kollegoille suunnattu huomautus: vaikka alkuperäisasukkaiden neuvokkuus onkin moneen kertaan ja monin tavoin todistettua, moista tietotaitoa ei tulisi pönkittää testaamattomialla väitteillä. Oli kyse sitten hätätilanteeseen improvisoiduista veitsistä tai jostain aivan muusta. Moinen kun ei ole tieteellistä tai loogista.

Lisää asiaa kakasta

Ihmisuloste herättää usein vastenmielisiä tunteita, eikä vähiten tauteja aiheuttavien bakteeriensa vuoksi. Kakkaamme ei tule kuitenkaan kannata väheksyä, sillä sitä on käytetty hyödyksi läpi historian, pääasiassa lannoitteena ja polttoaineena. Lisäksi jo 1950-luvulta lähtien lääketieteessä on käytetty ulosteensiirtoja esimerkiksi vaikean ripulin hoidossa. Toimenpiteellä palautetaan paksusuolen bakteerikanta nopeasti ja tehokkaasti normaaliksi.

Eksoottisimmissa tutkimuksissa on myös esitetty, että uloste olisi hyvä raaka-aine monikäyttöisten polymeerien valmistuksessa. Kakka saattaa siis osoittautua korvaamattomaksi käyttöaineeksi vaikkapa Marsin pinnalle asettuville astronauteille - muutenkin kuin perunoiden lannoitteena.

Lähteet: Eren ja kumpp.: "Experimental replication shows knives manufactured from frozen human feces do not work" (Journal of Archaeological Science: Reports, 2019)

Iceyen uusimmat satelliitit aloittivat työnteon

To, 09/12/2019 - 00:39 Jari Mäkinen
Saaria indonesiassa ja kohde parin minuutin välein havaittuna

Suomalainen Iceye on lähettänyt jo neljä satelliittia avaruuteen – eikä mitään maitopurkin kokoisia nanosatelliitteja, vaan lähes satakiloisia laitteita.

Kaksi uusinta satelliittia laukaistiin Maata kiertämään heinäkuussa, ja nyt nämä ovat aloittaneet työnteon. Uusien satelliittien käyttöönotto kestää tyypillisesti pari kuukautta, kun niiden kaikki systeemit käynnistetään ja tarkistetaan, ja sen jälkeen niiden havaintolaitteet kalibroidaan.

Iceyen tapauksessa satelliitit tekevät tutkahavaintoja.

Yhtiön vallankumouksellinen idea oli tehdä pienikokoisia tutkasatelliitteja, jotka pystyvät tekemään kohtalaisen tarkkoja havaintoja Maan pinnasta, meristä ja kaikesta maapallon pinnalla olevasta myös yöllä ja pilvien läpi.

Tyypillisesti tutkasatelliitit ovat olleet suurempia ja niiden saamat tiedot ovat yksityiskohtaisempia, mutta piempiä satelliitteja voidaan lähettää avaruuteen enemmän, jolloin niillä saadaan joustavammin tarpeeksi tarkkoja havaintoja. Isolla satelliitilla saattaa kestää vuorokausia, ennen kuin se on radallaan sopivasti halutun paikan päällä, mutta useita pieniä satelliitteja käyttämällä saadaan parhaimmillaan kuva halutusta kohteesta hyvinkin nopeasti.

Tuoreimmat Iceyen julkaisemat kuvat demonstroivatkin tätä: otsikkokuvassa näkyy saaria Indonesiassa. Kaksi Iceyen satelliittia otti kuvan alueesta vain parin minuutin välein, jolloin esimerkiksi laivan liike on saatu hyvin näkyviin.

Laivaliikennettä harjoittavat yhtiöt ja tapahtumia merillä valvovat tahot ovatkin tärkeitä Iceyen asiakkaita. Kyseessä ei ole vain valvonta, vaan yhtiöt voivat käyttää kuvia osana operatiivista toimintaansa. 

Tutkakuvia voidaan käyttää myös moneen muuhun pelastustoimien koordinoinnista (kuten Bahamalla pyörremyrskyn jälkeen, kun tavallisilla kameroilla ei saatu vielä kuvia tuhoalueista paksujen pilvien vuoksi) arkisen tylsään rakennustoimien edistymisen tarkkailuun kaupunkialueilla.

Yhtiön asiakkaita ovat myös vakuutusyhtiöt ja energiateollisuus; kummallekin alalle edulliset ja nopeasti saatavat tarkat satelliittikuvat ovat rahanarvoisia.

Göteborgin satamaa Iceyen kuvaamana

Toinen Icyen eilen julkistama kuva esittää Göteborgin satamaa. Siinä näkee hyvin alusten sijainnit parin minuutin välein, kuten myös sen, miten tarkasti esimerkiksi rakennukset näkyvät.


 

Iceye rakentaa satelliittiverkostoa

Kaikkiaan Iceye on lähettänyt avaruuteen jo neljä satelliittia, joista kolme on nyt toimintakuntoisia ja niillä tehdään havaintoja. Ensimmäinen, tammikuussa 2018 avaruuteen lähetetty koesatelliitti ei ole enää toiminnassa.

Kaksi satelliittia lisää on parhaillaan valmistumassa ja ne yhtiö aikoo lähettää avaruuteen vielä tänä vuonna. Iceye on tehnyt varauksia useilta eri rakettiyhtiöiltä, muun muassa Uudesta-Seelannista laukaisuita tekevältä Rocket Labsilta; onkin mahdollista, että seuraavat suomalaissatelliitit lähetetään matkaan Electron-raketilla toiselta puolelta maapalloa.

Niiden jälkeen Iceyellä olisi avarudessa jo viiden satelliitin pieni parvi, jonka avulla havaintojen tekeminen onnistuu vielä nopeammin ja paremmin.

Iceye X-1 menossa uuniin

Iceyen satelliitit ovat suuren matkalaukun kokoisia, hieman alle satakiloisia laitteita. Kuvassa on ensimmäinen koesatelliitti X-1, joka on menossa uuniin: ennen laukaisua satelliitit lämmitetään, jotta niiden sisällä oleva vesihöyry ja muut ylimääräiset aineet kaasuuntuvat ja poistuvat.

Tähtienvälisestä avaruudesta on tulossa Aurinkokuntaan kohde – taitaa olla interstellaarinen vierailija

Ke, 09/11/2019 - 10:27 Jari Mäkinen
Kohteen laskettu rata

Krimillä sijaitsevassa MARGO-observatoriossa havaittiin elokuun 30. päivänä omituinen kohde. 3,6 AU:n etäisyydellä Auringosta (3,6 kertaa Maan ja Auringon välisen matkan päässä) oleva kohde oli hyvin heikko, mutta siitä on saatu vajaan parin viikon aikana sen verran havaintoja, että sille on voitu laskea alustava rata.

Nähtävästi se on tulossa tähtienvälisestä avaruudesta Kassiopeian tähtikuvion suunnasta ja on lähimmillään Aurinkoa loppuvuodesta. 

Kohde on saanut nimen gb00234 ja se on nähtävästi toinen tunnettu tähtienvälinen matkaaja. Ensimmäinen oli lokakuussa 2017 havaittu ʻOumuamua.

gb00234:n arvioitu niin sanottu hyperbolinen pakonopeus on 30 km/s, mikä on selvä merkki siitä, että se ei ole kotoisin omasta planeettajärjestelmästämme. Hyperbolinen pakonopeus tarkoittaa hyperbeliradalla olevan kohteen nopeutta silloin, kun se on hyvin kaukana keskuskappaleestaan – siis lentämässä tähtienvälisessä avaruudessa.

Kohteen kirkkaus on nyt 18,2 magnitudia, ja se tulee todennäköisesti kirkastumaan juuri ja juuri harrastajateleskoopeillakin näkyväksi. Paljain silmin tai kiikarilla sitä ei näe.

Rata-arvioiden mukaan gb00234 on lähimmillään Aurinkoa 1,9 AU:n etäisyydellä 10. joulukuuta 2019. Se kulkee otsikkokuvassa olevan piirroksen mukaisesti Marsin ja Jupiterin ratojen välistä. gb00234:n rata on merkitty siihen vhreällä.

Maapallolle siitä ei siis ole teoreettistakaan vaaraa. 

Lisää havaintoja saadaan koko ajan ja laskelmat tulevat vielä tarkentumaan. Joka tapauksessa näyttää nyt hyvin varmalta, että tässä on historian toinen havaittu interstellaarinen kohde. Niitä nähtävästi suhahtelee tästä Aurinkokunnan läheltä ja läpi koko ajan, mutta aiemmin niitä ei ole vain saatu havaittua. Mahdollisesti nytkin osa menee ohi ilman että tiedämme niistä mitään.

Meteoriitti paljasti - tulivuoria oli ennen planeettoja

Ma, 09/09/2019 - 20:47 Jarmo Korteniemi
Kuva meteoriitista. (ASU Center for Meteorite Studies)

Aurinkokunnan alkuvaiheista on tehty uusi erikoinen löytö. Tutkijat huomasivat poikkeuksellisen vanhan meteoriitin olevan vulkaanista alkuperää. Kivi osoittaa, että tulivuoria saattoi kehittyä jo melko pienillä kappaleilla, kauan ennen planeettojen syntyä.

Muutama vuosi sitten tuntematon meteoriittien etsijä löysi 453-grammaisen epätavallisen kiven hiekkadyyniltä Mauritaniasta. Vuonna 2017 se myytiin alueella käyneelle tutkijalle, ja on nyt nimetty tunnuksella NWA 11119. (Sivukommentti: Se on siis järjestyksessä 11119. Luoteis-Afrikasta (North-West Africa) löydetty ja nimetty meteoriitti.)

Kivi on meteoriitiksi epätavallisen näköinen. Pinnan sulamiskuori on oliivinvihreä ja sisempi aines vaaleampaa kuin useimmissa meteoriiteissa. Kiveä täplittävät kauniin vihreät pyrokseenikiteet.

Varsinaisesti meteoriitin tekee kuitenkin erikoiseksi kaksi asiaa: sen ikä ja kivilaji. Kumpikaan ei yksinään ole kovin erikoinen asia, mutta yhdessä ne kertovat jotain ennenkuulumatonta aivan Aurinkokunnan alkuajoista.

Tutkimus aiheesta julkaistiin Nature Communications -julkaisusarjassa.

Kumpi oli ensin - tulivuori vai planeetta?

Noin 4,6 miljardia vuotta sitten Aurinkokuntamme alkoi muotoutua (tähtitieteellisesti) pienen pöly- ja kaasupilven tiivistyessä. Sen keskelle syttyi Aurinko. Ympäröivä aines painui pyöriväksi kiekoksi, jossa pöly ja ainemuruset takertuivat ja törmäilivat toisiinsa, synnyttäen aina vain suurempia kappaleita, jotka jatkoivat edelleen yhdistymisiään. Syntyi kilometrisiä "planetesimaaleja", niistä edelleen protoplaneettoja, ja lopulta planeettoja.

Sama prosessi jatkuu yhä. Kaikkein viimeisimpiä planeettojen kokoa kasvattavia hitusia ovat niiden pinnalle putoavat meteoriitit. Nyt me vain satumme olemaan täällä, tulkitsemassa hitusten mukana tulevaa tietoa muinaisesta maailmasta.

Analyysien mukaan NWA 11119 on 4,5651–4,5645 miljardin vuoden ikäinen. Se siis syntyi kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia ennen Maata tai muita planeettoja ja edustaa näin Aurinkokunnan vanhimpia aineksia. (Sivukommentti: Se ei kuitenkaan ole juuri se kaikkein vanhin löydetty meteoriitti. Tuo titteli on tällä haavaa NWA 2364:llä, josta on mitattu vielä 3–4 miljoonaa vuotta NWA 11119:kin vanhempia ikiä.)

Monet NWA 11119:n ominaisuudet kertovat sen olevan selkeästi vulkaanista alkuperää. Kolmannes kivestä on tridymiittia, kvartsin kaltaista suuressa lämpötilassa syntyvää silikaattimineraalia. Vastaavia osuuksia tridymiittiä on tähän mennessä löydetty ainoastaan joistain Maan vulkaanisista kivistä. Kiveä täplittävä pyrokseeni taas syntyy kiteytymällä sulasta magmasta paineen pienentyessä. Kivessä on lisäksi paljon merkkejä nopeasta jäähtymisestä, mistä voi päätellä kiven päätyneen vauhdilla hyvin kuumasta hyvin kylmään. Tärkeintä kuitenkin on meteoriitin kivilaji, andesiitti.

Andesiittia syntyy tiettävästi ainoastaan monimutkaisten geologisten prosessien myötä. Emokappaleen täytyy ensinnäkin olla varsin pitkälle "differentioitunut" eli erottunut: raskaat aineet ovat vajonneet sen sisällä syvemmälle samalla kun kevyemmät aineet kelluvat pinnalla. Myöhemmin raskaamman syväaineksen täytyy nousta sulana pintaan paineen vaikutuksesta, ja matkalla osan siitä pitää kiteytyä. Magman tulee myös pystyä sulattamaan päällä olevaa silikaattista kevyttä materiaa, minkä jälkeen kivisulien tulee sekoittua, ennen pinnalle purkautumista.

Maapallolla andesiittia löytyy etenkin saarikaarten tulivuorista. Merellisen basalttisen laatan painuessa mantereisen alle se sulaa, ja magma alkaa nousta ylöspäin. Pinnalle syntyy tulivuoria, joista joistain purkautuu andesiittista laavasekoitusta.

Videolla pyöritellään palasta tutkittua meteoriittia.

Andesiittia on toistaiseksi löydetty lähinnä Maasta. Lisäksi siitä on löydetty viitteitä ainakin Marsista. Kivilajin on pitkään oletettu syntyvän vain varsin suurilla ja pitkälle kehittyneillä planeetoilla, ehkä protoplaneetoillakin

Muinaista andesiittia on kuitenkin löydetty myös meteoriiteista aiemminkin, mutta nuo kivet ovat olleet selvästi NWA 11119:ä nuorempia. Niiden emo(proto)planeetoilla oli 40 miljoonaa vuotta enemmän aikaa kasvaa ja differentioitua.

NWA 11119 on nyt kaikkein vanhin tunnettu magmakivestä koostuva meteoriitti - tai magmakivi ylipäätään. Sen materia on siis alunperin purkautunut sulana jonkin suurehkon emo(proto)planeetan syvemmistä kerroksista pinnalle. Oletetun syntyprosessin mukaan emon aines myös lieni varsin pitkälle erottunutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ymmärretä, kuinka riittävän suuria protoplaneettoja olisi vielä ehtinyt syntyä vain muutaman miljoonan vuoden ikäisessä Aurinkokunnassa.

Nyt tehty löytö joko työntää Aurinkokunnan syntyä hieman taaksepäin, tai antaa aiheen pohtia voisiko andesiittia syntyä muutoinkin kuin vain suurilla pitkälle kehittyneillä (proto)planeetoilla.

NWA 11119 lieneekin siis peräisin joltain aiemmin tuntemattomalta emokappaleelta, minkä kokoinen se sitten olikin - planetesimaali, protoplaneetta tai jotain muuta. Suurin osa tuosta kappaleesta on luultavasti käytetty jonkin planeetan rakennusaineeksi, tai sitten se on levinnyt avaruuteen suuren törmäyksen ansiosta. (Sivukommentti: Happi-isotoopianalyysin myös meteoriitit NWA 7235 ja Almahata Sitta saattavat olla peräisin samalta kappaleelta. Jos näin oli, ne ovat kuitenkin peräisin täysin eri alueelta sen pinnalla.)

"Tämä tutkimus on avain siihen, kuinka planeettojen rakennuspalikat muodostuivat. Olemme nyt löytäneet periaatteessa puuttuvan palasen palapeliimme. Siitä näkee, että tuliperäiset prosessit toimivat pienten masuunien tavoin ja prosessoivat suuren osan Aurinkokunnan kiinteistä aineista. Lopulta se johti planeettojenkin syntymiseen", summaa tutkimuksessa mukana ollut, Uuden Meksikon yliopiston meteoriitti-instituutin johtaja Carl Agee.

Löydön myötä vaikuttaa siltä, että vulkanismi (ja raskaiden ja kevyiden aineiden erottuminen) saattoikin käynnistyä jo paljon aiemmin ja paljon pienemmillä kappaleilla kuin on aiemmin oletettu. Kauan ennen kuin ne planeetan kokoisia kappaleita muodostui.

Lähteet: Srinivasan ja kumpp.: Silica-rich volcanism in the early solar system dated at 4.565 Ga (Nature Communications 2018); Arizonan valtionyliopiston tiedote.

Aloituskuva: ASU Center for Meteorite Studies

Auringonpimennys Argentiinassa 14.12.2020

La, 09/07/2019 - 16:49 Jari Mäkinen
Auringonpimennys ja pimennysmatkan logo

Lukijamatkamme Argentiinaan on täynnä, mutta voit ilmoittautua mukaan peruuspaikkalistalle (jaana@kontiki.fi).

Täydellinen auringonpimennys tapahtuu 14.12.2020, ja menemme katsomaan sitä lähelle Piedra del Aguilaa. Majoitumme Buenos Airesin lisäksi majoitumme Barilochessa, mistä ajamme bussilla pimennyslinjalle. Pimennyksen ihailun jälkeen matkaa on mahdollista matkaa Ushuaiaan.

Matkanjohtajina toimivat Tiedetuubin Jari Mäkinen ja Tähdet ja avaruuden Marko Pekkola. Vastuullinen matkanjärjestäjä on Oy Kon-Tiki Tours Ltd.

Matkaohjelma

09.12.2020 keskiviikko: Matka alkaa
KLM:n lento Amsterdamin kautta Buenos Airesiin (lennot saa varattua vasta tammikuussa 2020)

10.12.2020 torstai: Buenos Aires
Bussikuljetus lentoasemalta hotelliin ja majoittuminen 3 yöksi.

11.12.2020 perjantai: Buenos Aires
Ei ohjelmaa päivällä, illalla yhteinen tapaaminen.

12.12.2020 lauantai: Buenos Aires
Tutustumisia Buenos Airesin tiedekohteisiin

13.12.2020 sunnuntai: Bariloche
Kuljetus lentokentälle ja lento Barilocheen. Majoittuminen kahdeksi yöksi.

14.12.2020 maanantai: Piedra del Aguila (Auringonpimennys!)
Ajo bussilla havaintopaikalle Piedra del aquilan luona, auringonpimennys klo 10.50-13.40 paikallista aikaa ja sen jälkeen paluukuljetus Barilocheen.

15.12.2020 tiistai: Paluumatka TAI lisämaksullinen Ushuian matka
Kuljetus Barilochen lentokentälle, lento Buenos Airesiin ja jatkolento Suomeen.

15.-17/18.12.2020: Ushuaia
Lisämaksullinen matka Ushuaiaan. Arvioutu lisäkustannus 1200 euroa (2h-huoneessa). Matkalla tutustutaan tähän maailman eteläisimpään kaupunkiin ja käydään retkellä vielä hieman etelämmässä. Ilmoita matkaa varatessasi, jos olet kiinnostunut tulemaan mukaan – tarkempi ohjelma ja hinta määräytyvät lähtijöiden määrän mukaan.

Kuvia matkakohteista

Matkan alustava* hinta:

2600 € / hlö jaetussa kahden hengen huoneessa
2950 € / hlö yhden hengen huoneessa

Hintaan ei lisätä toimitus- tai palvelumaksuja. Hinnat sisältävät verot.

Ilmoittautuminen päättyi 30.9.2019 ja matka on täynnä. Ilmoittautumisia peruutuspaikkalistalle otetaan vastaan: jaana@kontiki.fi

* Hinta on alustava, koska lennot voidaan varata noin 300 päivää ennen matkaa. Samalla määräytyy lentojen hinta, joka vaikuttaa matkan kokonaishintaan. Odotettavissa ei ole olennaista muutosta.

Matkan alustavaan hintaan sisältyy:

  • meno-paluulennot Helsinki – Buenos Aires ja Buenos Aires – Bariloche lentoveroineen ja matkatavaroineen

  • majoitus kolmen tähden hotellissa aamiaisineen

  • yhteinen tervetulotilaisuus ja sen yhteydessä tietoisku auringonpimennyksistä, tästä pimennyksestä erityisesti sekä täydellisen auringinpimennyksen havaitsemisesta

  • ohjelman mukaiset kuljetukset

  • matkanjohtajien palvelut

  • palvelu- ja toimistomaksut sekä verot

  • ennakkoon varatut istumapaikat lennolla

  • muut mahdolliset palvelut

Majoitus

Buenos Airesissa Hotel Dazzler San Martin 3***

Barilochessa Hotel Villa Huinid Pioneros 3***

 

MATKA ON TÄYNNÄ

Ilmoittaudu peruutuspaikkalistalle

Lisätietoja

Pimennysvyöhyke

Maksuehto

Ennakkomaksu 500 € / hlö, eräpäivä verkkokaupassa heti varauksen yhteydessä. Loppumaksu 8 viikkoa ennen matkan alkua.

Hinnat perustuvat 30.8.2019 voimassa oleviin valuutta- ja verotietoihin. Hinnat perustuvan Yhdysvaltain dollareina annettuihin tarjouksiin (kurssi 1 € = 1,087726 USD) ja olennaiset muutokset tässä vaikuttavat myös lopulliseen hintaan.

Matka toteutetaan, jos lähtijoitä on vähintään 20.

Ryhmämatkasta poikkeavien yksittäisten matkustajien lento- tai majoitusvarauksien ym. palveluiden muutoksista veloitamme 100 € muutoskulut / muutos ja lisäksi palveluntarjoajien perimät kulut.

Kompensoi matkasi päästöt

Suosittelemme kompensoimaan matkamme aiheuttamat hiilidioksidipäästöt. Lentojemme yhteispituus on noin 28 400 kilometriä ja laskennallisesti päästöjä syntyy henkilöä kohden 1,4 tonnia (ICAO:n laskurin mukaan).

Käytämme (ellei lentolippuja varatessa tule yllätyksiä) KLM -lentoyhtiötä, jonka päästokompensointipalvelu on co2zero. Yhtiö operoi lennon Amsterdamista Buenos Airesiin uuden sukupolven Boeing 787 Dreamliner -koneella, jonka päästöt ovat noin 25% pienemmät verrattuna moniin muihin nyt käytössä oleviin koneisiin.

Voit käyttää myös muita palveluita, kuten esimerkiksi CompensateMyClimate tai FlyGreen.

Finnairin päästökompensointipalvelu toimii myös muiden yhtiöiden asiakkaille.

Lisäehdot ja muut tiedot

Vastuullinen matkanjärjestäjä on kotimainen Oy Kon-Tiki Tours Ltd, joka kuuluu Kilpailu- ja kuluttajaviraston ylläpitämään matkanjärjestäjärekisteriin (1929/00/Mj Mv, SMAL 39610) noudattaen kaikkia matkailualan yleisiä valmismatkaehtoja. Matkan  erityisluonteen, kuljetusmuotoa koskevien poikkeuksellisten määräysten (mm. reittilentojen varaus- ja myyntiehdot), poikkeuksellisten majoitusehtojen sekä matkakohteen erityisolojen vuoksi sovellamme lisäksi erityisehtoja, joista asiakas saa tiedot matkan laskun liitteenä. Erityisehdot ovat myös Kon-Tikin verkkosivuilla www.kontiki.fi/hyva-tietaa/kon-tiki-toursin-erityisehdot/.

Pidätämme oikeudet mahdollisiin hinta-, aikataulu- ja ohjelmamuutoksiin. Pidätämme myös oikeuden matkanjärjestäjistä riippumattomista syistä tehtävään hinnantarkastukseen esim. poltto- aine-, viranomais- tai lentoverokustannusten noustessa.

Suosittelemme, että kaikilla osanottajilla on koko matkan keston voimassa oleva henkilökohtainen matkavakuutus sisältäen peruutusturvan.

Miltä pimennys näyttää? Tässä tunnelmia kesältä 2019 Chilestä.

Ilmianna painajaisten allergiakasvi tutkijoille

To, 09/05/2019 - 05:45 Jarmo Korteniemi
Marunatuoksukki allergisoi helposti (Megan Myers / Andreas Rockstein)

Syksyn viimeiset siitepölyallergian puuskat voivat johtua Pohjois-Amerikan allergisoivimmasta kasvista, marunatuoksukista. Turun yliopiston tutkijat haluavat nyt kansan apua selvittääkseen joko tuo riesa lisääntyy Suomessa. Kasvi on helppo tunnistaa, ja ensisijaisen tärkeä pitää poissa maastamme.

Monet allergikot huokaisevat syksyn tullen helpotuksesta, kun heinät sekä pujokin lopettelevat kiusallista pöllyttelyään. Yksi harvinaisen allergisoiva kasvi saattaa kuitenkin yhä vaivata.

Marunatuoksukin kotiseudulla Yhdysvalloissa jo joka neljäs on jo herkistynyt sen siitepölylle. Yksi kasvi pystyy lähettämään jopa miljardi siitepölyhiukkasta ilmaan yhden kesän aikana.

Kasvi on vallannut manner-Eurooppaa runsaan 150 vuoden ajan. Mikä pahinta, nyt tämä painajaisten kasvi uhkaa ottaa vankemman jalansijan myös Suomen kamaralta.

Tuulen tuomaa Marunatuoksukin siitepölyä havaitaan Suomestakin lähes joka syksy. Tänä vuonna sen määrät ovat toistaiseksi pysyneet pieninä. Siitepöly kulkeutuu meille Keski-Euroopasta, johon kasvi on vieraslajina levinnyt. Suurimmat pitoisuudet löytyvät juuri nyt Balkanilta ja Itä-Euroopasta.

Marunatuoksukin siitepölyennuste (FMI / EAN)

Yllä ennuste marunatuoksukin siitepölyn kaukokulkeumasta lähipäivinä. Ennustetut määrät vaihtelevat päivän ja kellonajan mukaan. Kartta on tehty SILAM-mallilla (Ilmatieteen laitos, European Aeroallergen Network).

Ennusteesta tai edes jo havaitusta siitepölystä ei voi päätellä että marunatuoksukki olisi syypää mahdollisiin allergisiin oireisiin. Pitoisuudet ovat Suomessa nimittäin hyvin minimaalisia - suurimmillaankin puhutaan vain muutamasta siitepölyhiukkasesta kuutiometrissä ilmaa. Lisäksi Suomen ilmasta on havaittu myös paljon homeitiöitä sekä heinän ja pujon siitepölyn rippeitä, jotka nekin voivat laukaista allergisen reaktion.

Kasvaa jo Suomessakin

Marunatuoksukki on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, jossa se on maanosan pahin allergiaa aiheuttava kasvi. Euroopasta sitä löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1863, ja vuodesta 1922 lähtien siitä on tehty havaintoja Suomessakin. Tuoksukkilöytöjä on tuon jälkeen rekisteröity maassamme vajaat 500, kaikki Kemi-Ilomantsi -linjan eteläpuolelta - jos kahta Ivalon löytöä ei lasketa.

Kaikki Suomesta tehdyt havainnot ovat kuitenkin olleet satunnaisia. Tämä tarkoittaa kasvien itäneen muualta tuoduista siemenistä, eikä pysyviä kasvustoja ole ehtinyt syntyä. Marunatuoksukki ei Suomessa ehdi tuottaa aina edes siitepölyä, eikä tiettävästi ole ikinä siementänyt maassamme. Kasvin lähimmät vakiintuneet kasvualueet löytyvät Etelä-Ruotsista, eli vain vähän Suomea etelämpää.

Ilmastonmuutoksen ja mahdollisen sopeutumisen myötä kasvi voi kotiutua meillekin. Tai se on voinut jo kotiutua. Turun yliopiston siitepölytutkijat haluavatkin nyt tietää, onko näin käynyt tai käymässä. Ja siihen tarvitaan yleisön apua.

Marunatuoksukki on helpointa tunnistaa alla listatuilla tunnistuskriteereillä juuri nyt, kukinnan alkaessa alkusyksystä. Kasvia kannattaa etsiä erityisesti puutarhoista, lintujen ruokintapaikoilta sekä joutomailta. Eli sieltä, mihin on tuotu muualla tuotettua siemeniä, kukkasipuleita, tai maata.

Ilmoituksen tekeminen

Ota kasvista kuva, jossa näkyy alla listattuja tunnistuskriteerejä, sekä myös hieman laajempi kuva kasvualueesta. Kirjoita ylös kasvien lukumäärä, epäilemäsi leviämistapa (linnunsiemenet, pihakasvien siemenet, kukkasipulit, juurakko, tms), sekä löytöpaikan osoite (tai GPS-koordinaatit) ja löytäjän yhteystiedot. Näin tutkijat voivat tarvittaessa kysyä lisätietoja.

Ilmoita havaintosi joko sähköpostitse (siitepolytiedotus@utu.fi) tai puhelimitse (050 345 2398).

Huom! Älä tuhoa kasvia, sillä tutkijat haluavat saada selville ehtiikö kasvi siementää ja lisääntyä Suomessa. Jos näin huomataan tapahtuvan, torjuntatoimet voidaan aloittaa hyvissä ajoin.

Marunatuoksukin tunnistus

Marunatuoksukin voi sekoittaa lähinnä pujoon, vaikkeivät ne aivan läheistä sukua olekaan (kasvit kuuluvat samaan heimoon). Yhteistä niille on suuri koko (korkeus 20 - 200 cm) ja usein myös haarova kasvutapa, punertava varsi, sekä voimakkaasti liuskoittuneet lehdet. Myös kukinnot näyttävät pikaisesti vilkaistuna samankaltaisilta. Kumpikin myös kasvaa ihmisen avoimena pitämillä alueilla.

Tunnistus on kuitenkin helppoa etenkin näin syksyllä: pujon varsin on uurteinen ja kukat punertavat. Marunatuoksukin varsi taas on sileä ja karvainen, ja kukat ovat keltaiset. Pujon kukinta alkaa alkusyksystä olla lopuillaan, samalla kun marunatuoksukki vasta aloittelee. Alla on listattu lisää lajien välisiä eroja.

KasviMarunatuoksukkiPujo
VarsiSileä, selvästi (pitkä)karvainenUurteinen, karvat niukat ja lyhyet
LehtiHeleänvihreäPäältä tummanvihreä, alta hopeanharmaa
LehtiasentoAlhaalla vastakkain, ylempänä vuorotellenKaikki vuorotellen
KukintoTiivis, kukat keltaisiaHarva, kukat punertavia (heteet keltaiset)
Kukkimisaika SuomessaSyys-lokakuu, aiemmin kaukokulkeumaaHeinä-elokuu, myöhemmin niukasti
KasvupaikkaLintujen syöttöpaikat, pihat, joutomaatTeiden ja peltojen reunat, joutomaat, pihat, rannat
ElinkaariYksivuotinenMonivuotinen
Tieteellinen nimiAmbrosia artemisiifolia
"tuoksukki jolla marunan kaltaiset lehdet"
Artemisia vulgaris
"tavallinen maruna"
Marunatuoksukin tuntomerkkejä (Meneerke bloem / Andrew Butko)
Pujon tuntomerkkejä (Christian Fischer / Dan Mullen/ Rasbak)

Lisätietoa: Vieraslajit.fi, DAISIE (Delivering Alien Invasive Species Inventories for Europe). Juttu perustuu suurimmalta osin Turun yliopiston tiedotteeseen. Jutun kirjoittaja on sukua tiedotteessa mainitulle tutkijalle.

Aloituskuva: Megan Myers / Andreas Rockstein.
Muut kuvat: Kartta: Ilmatieteen laitos / European Aeroallergen Network; Marunatuoksukin tuntomerkit: Meneerke bloem / Andrew Butko; Pujon tuntomerkit: Christian Fischer / Dan Mullen/ Rasbak.