Tutkijat havaitsivat 1960-luvulla merkkejä siitä, että solut voivat tuhota omia osiaan siten, että solu ikään kuin pussitti turhia tai haitallisia osiaan erityisen kalvon sisään ja kuljetti niitä soluissa olevaan niin sanottuun lysosomiin, eräänlaiseen kierrätyskeskukseen. Lysosomi hajottaa jätepussukat noin 40 erilaisen entsyymin avulla ja tuloksena on aineita, joita solu voi käyttää uudelleen tuottaakseen itselleen energiaa tai käyttääkseen rakennusaineinaan.

Vaikka biologit siis tiesivät tästä tuhomekanismista jo 1960-luvulta alkaen, oli sen tarkempi tutkiminen hyvin hankalaa aina siihen saakka, kun Yoshinori Ohsumi keksi 1990-luvun alussa näppärän tavan asian selvittämiseksi.

Hän käytti tavallista leivinhiivaa, sillä sitä käytetään varsin usein solututkimuksissa, koska hiivat ovat varsin yksinkertaisia yksisoluisia sieniä. Ohsumi onnistui selvittämään autofagiaan liittyvät geenit ja edelleen selittämään miten mekanismi toimii hiivalla sekä hieman monimutkaisemmin meidänkin soluissamme.

Ohsumin tutkimusten perusteella solututkimuksessa hypättiin huima askel eteenpäin, kun autofagian merkitys monissa sairauksissa ja fysiologisissa prosesseissa ymmärrettiin. Esimerkiksi nälkiintyminen tai äärimmäinen jano saavat aikaan autofagiaa, kuten myös kehon taistelu tulehduksia vastaan.

Autofagia on myös olennaisessa osassa syövän kehittymisessä sekä hermosairauksissa. Esimerkiksi Parkinsonin tauti, kakkostyypin diabetes ja muut ennen kaikkea ikääntymiseen liittyvät sairaudet ovat osaltaan yhteydessä myös muutoksiin solujen autofagiassa.

Ohsumin työ osaltaan on ollut ja on edelleen tärkeässä osassa, kun näihin sairauksiin yritetään löytää lääkkeitä.