Rautateiden kaapeleiden ja raiteiden, kuparisten kattopellitysten ja muiden ympärillämme olevien metalliesineiden ja -asioiden varastaminen on nykyajan vitsaus – vaikka onneksi Suomessa tämä on vielä vähäistä. Keskisessä Euroopassa esimerkiksi romumetallia kierrättävät yhtiöt eivät suostu enää ostamaan suuria määriä metallia yksityishenkilöiltä, koska tavara on hyvin todennäköisesti varastettua.
Tämä harmillinen ja vaarallinenkin muoti-ilmiö johtuu siitä, että metallin hinta on korkealla. Siksi myös metallien normaaliin kierrätykseen kiinnitetään nykyisin huomiota enemmän: alle kymmeneosa monista metalleista kierrätetään, sillä näiden helposti uusiokäytettävien raaka-aineiden kierrätys ei ole juuri ollut mielessä aikaisemmin. Nyt ajattelutapa on muuttumassa nopeasti.
Tämän uuden ajattelun hengessä YK:n ympäristöohjema UNEP:ille on laadittu eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä raportti Metal Recycling: Opportunities, Limits, Infrastructure. Mukana sen tekemisessä ovat olleet Aalto-yliopistossa työskentelevät Kari Heiskanen ja Markus Reuter.
Raportissa mainitaan muun muassa, että metallintuotannon osuus maapallon energiankulutuksesta ja hiilidioksidipäästöistä on noin kahdeksan prosenttia. Mikäli metallien kierrätystä tehostettaisiin, saavuttettaisiin suuria säästöjä. Esimerkiksi pelkästää teräksen tehokas uusiokäyttö toisi 37–78 prosentin energiasäästöt. Erityisen hankala tilanne on elektroniikassa, sillä tietokoneissa, kodinkoneissa, kännyköissä ja muissa elektronisissa laitteissa käytettävästä kullasta, hopeasta ja palladiumista vain kymmenisen prosenttia saadaan talteen ja uudelleen käyttöön.
Muutos ajattelussa!
"Perinteisesti on mietitty vain yksittäistä ainetta ja sen kiertoa", sanovat aaltolaiset. "Jos kultaa sisältävä kännykkä eksyy vaikka teräksen mukaan, kaikki kulta menee hukkaan. Yhteen alkuaineeseen tuijottamalla törmäämme siis tiilimuuriin, kuvaa Aalto -yliopiston materiaalitekniikan professori Kari Heiskanen metallinkierrätyksen perusongelmaa."
Yksittäisiin aineisiin keskittymisen sijasta lähtökohdaksi pitäisi ottaa itse tuote ja pohtia, miten mahdollisimman suuri osa sen sisältämistä metalleista voitaisiin käyttää uudelleen. Menneinä vuosikymmeninä tehtävä oli yksinkertaisempi, sillä ruuveilla kootut perusluurit oli helppo purkaa osiin ja lajitella kierrätykseen.
Nykyisin tiiviisti pakatuiden älykännyköiden aikakaudella tilanne on toinen: "kuinka monta ruuvia näet tässä älypuhelimessa? Nolla tietenkin, koska ruuvien kiertäminen vaatii kallista ihmistyövoimaa, kun taas liimaaminen voidaan jättää koneen tehtäväksi."
Nykyaikainen tablettitietokone saattaa sitältää helposti yli 60 alkuainetta. "Sellaisen tehtaan rakentaminen, jolla sen kierrättäminen onnistuu, ei olekaan ihan helppo juttu", Heiskanen jatkaa.
