2000-luvun alkuvuosina Saksaa kuohutti kannibalismitapaus, jossa eräs mies oli etsinyt Internetin kautta vapaaehtoista, joka haluaisi tulla surmatuksi ja syödyksi. Lopulta halukas uhri löytyi. Viranomaiset pääsivät kuitenkin pian tapauksen jäljille. Vaikka uhri oli vapaaehtoinen, tuomittiin tekijä lopulta nimenomaan murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tapaus sai luonnollisesti varsin paljon mediahuomiota, ja onkin epäilty että juuri yleisön moraalinen tuohtumus tapausta kohtaan sai oikeuslaitoksen lopulta koventamaan tuomiota.

Tällaisten tapausten saama mediahuomio osoittaa, että ihmissyönti on voimakkaita tunteita herättävä aihe. Historiasta tiedetään, että ihmissyöntiä on länsimaisen kulttuurin piirissä tapahtunut satunnaisesti esimerkiksi sota-aikoina erityisesti pitkien piiritysten yhteydessä, purjelaivojen aikakaudella haaksirikkojen yhteydessä sekä vakavien nälänhätien aikana. Läpi historian on myös dokumentoitu tapauksia, joissa mieleltään häiriintynyt yksilö on surmannut toisen ihmisen päästäkseen syömään tämän.

Olennaista näissä tapauksissa on, että kyse on poikkeamasta kulttuurin vallitsevista normeista. Vaikka esimerkiksi Leningradin piirityksen aikana osa kaupungin asukkaista turvautui ankaran elintarvikepulan vuoksi ihmislihan syöntiin, ei ihmissyönti ollut hyväksytty osa venäläistä kulttuuria. Asia oli päinvastoin: poliisiviranomaiset vangitsivat ja teloittivat ihmissyönnistä kiinni jääneitä leningradilaisia.

Useimmat vastaavanlaiset ihmissyöntikuvaukset ovat korostaneet olosuhteiden poikkeuksellisuutta ja epäinhimillisyyttä sekä ihmisten hätää sodan keskellä. Sodan ja nälänhädän aikana tapahtuvasta ihmissyönnistä löytyy kuvauksia jo Raamatusta. Mutta myös näissä esimerkeissä korostetaan ihmissyönnin olevan yhteisön perimmäisten normien vastaista.

Ihmissyönti osana kulttuuria?

Antropologisessa kirjallisuudessa on sen sijaan hyvin toisenlaisia kuvauksia ihmissyönnistä. Näissä kuvauksissa ihmissyönti esitetään normaalina osana tietyn kansan, ihmisryhmän tai heimon elämänmuotoa. Kyse ei ole poikkeamasta vaan yhteisön omien normien mukaisesta toiminnasta. Ihmissyöntiin on myös usein kuulunut tarkkoja rituaaleja ja sääntöjä.

Esimerkiksi antropologi Marvin Harris kuvailee kirjassaan Kulttuurien synty eloisaan sävyyn Etelä- ja Pohjois-Amerikan intiaanien harjoittamaa ihmissyöntiä. Harrisin kuvaamissa tapauksissa ihmissyönti oli sosiaalisesti hyväksytty toimitus, johon koko yhteisö otti osaa. Tarkoituksena oli vahvistaa ryhmän koheesiota surmaamalla ja syömällä sodassa vangiksi saatuja vihollisia. Lisäksi ihmislihan syönnillä oli luonnollisesti myös tietty ravitsemuksellinen arvo.

Erityisesti asteekkien kohdalla ihmissyönnin on arveltu olleen keino turvata riittävä proteiininsaanti yhteiskunnan yläluokalle. Tätä ajatusta ovat kannattaneet sekä Harris että antropologi Michael Harner. Toisaalta ajatusta on myös kritisoitu. Esimerkiksi antropologi Barbara Price on väittänyt, että asteekkien kannibalismin taustalle oletettu ajatus proteiininpuutteesta on perusteeton, koska asteekit olisivat saaneet tarpeeksi proteiineja kasvisravinnosta.

Ihmissyönnistä puhuessa voidaan tehdä ero sen välille syödäänkö oman ryhmän jäseniä (endokannibalismi) vai muiden ryhmien jäseniä (eksokannibalismi). Endokannibalismi liittyy usein hautajaisrituaaleihin, kun taas eksokannibalismi liittyy tyypillisesti sodankäyntiin. Endo- ja eksokannibalismi esiintyvät vain harvoin samanaikaisesti. Eräs viime vuosina tutkimuksen kohteena ollut ryhmä, jonka väitetään harjoittaneen aiemmin molempia kannibalismin muotoja, ovat Brasilian wari-intiaanit.

Eksokannibalismiin on usein liittynyt myös kiduttamista. Voitettu vihollinen on haluttu murskata henkisesti ennen kuin tämä on fyysisesti tuhottu tappamalla ja syömällä. Endokannibalismissa taas on usein kyse vainajan kunnioittamisesta. Toisaalta kyse on voinut olla myös siitä, että vainajaa on pelätty. Vainajan elinvoima on saatettu haluta vapauttaa tai saada se pidettyä sukulinjan tai klaanin sisällä. Endokannibalismia harjoittaneiden kansojen parissa ajatus ruumiin hautaamisesta on saattanut olla yhtä vastenmielinen kuin meille on ajatus ruumiin syömisestä.

Eräs hyvin tunnettu esimerkki hautajaisrituaaleissa harjoitetusta kannibalismista tulee Papua-Uusi-Guinean alueelta. Sikäläisen fore-heimon parissa oli 1950-luvulle asti tapana syödä vainajan liha ja aivot osana hautajaismenoja. Tämä tapa johti kuru-taudin nimellä tunnetun prionisairauden leviämiseen heimon keskuudessa. Sairaus levisi hautajaismenoissa vuosikymmenten ajan, kunnes 1960-luvulla jopa satoja fore-kansan jäseniä kuoli vuosittain tähän Creutzfeldt – Jakobin tautia muistuttavaan sairauteen. Taudin pitkän itämisajan vuoksi epidemia jatkui 1990-luvulle asti, vaikka foret luopuivat ihmissyönnistä jo vuosikymmeniä aiemmin.

Fore-kansan parissa raivonnut kuru-epidemia on antropologian soveltamisen kannalta kiinnostava tapaus. Kuru-taudin tartuntamekanismin ymmärtäminen edellytti perusteellista etnografista tutkimusotetta ja poikkitieteellistä lähestymistapaa, jossa eri tieteenalojen tuloksia yhdistellään rakentavalla tavalla. Fore-kansaa tutkineista antropologeista voidaan mainita Shirley Lindenbaum.

Toisinaan antropologisessa kirjallisuudessa esitetään Claude Lévi-Straussin ajatuksiin pohjaava teoria, jonka mukaan endokannibalismiin liittyisi tyypillisesti keittäminen ja eksokannibalismiin paistaminen. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että keittäminen edustaisi kulttuuria siinä missä paistaminen luontoa. Näin ollen oman yhteisön jäsenet keitettäisiin ja vieraat paistettaisiin. Teorian tueksi etsitty empiirinen todistusaineisto on jäänyt ristiriitaiseksi.

Onko ihmissyönti myytti?

Toisaalta antropologian piirissä on myös kiistetty ihmissyönnin olemassaolo vakiintuneena kulttuurisena käytäntönä. Aikanaan jonkin verran akateemista huomiota herättäneessä teoksessaan The Man-Eating Myth (1979) antropologi William Arens esittää, että tosiasiallisen ihmissyönnin sijasta yleisempiä ovat nimenomaan kuvitelmat oman kulttuuripiirin ulkopuolelle jäävien ihmisten harjoittamasta ihmissyönnistä. Itse asiassa Arens kiistää sosiaalisesti hyväksytyn ihmissyönnin olemassaolon täysin.

Arens esittää, että antiikin ajoista lähtien länsimaisen kulttuurin reunamille on kuviteltu ihmissyöjiä. Nämä varhaiset kuvaukset eivät perustuneet missään määrin empiiriseen tietoon ihmissyöjiksi väitettyjen ihmisten elintavoista. Pyrkimyksenä oli vain luoda rajaa sivistyneen ja sivistymättömän maailman välille. Arensin mukaan tällainen perusteeton myytti ihmissyönnistä on antiikin aikana liitetty esimerkiksi skyytteihin, keltteihin ja pikteihin.

Yleisemmällä tasolla tämän tapaisissa ihmissyöjämyyteissä on kyse ihmisille tyypillisestä halusta tehdä rajaa ”meidän” ja ”heidän” välille. Arens huomauttaa, että myös monien ei-länsimaisten kansojen parissa elää sitkeä uskomus siitä, että naapuriheimon alueella ihmissyöntiä todella harjoitetaan. Antropologi Margaret Mead sai Uuden-Guinean alueella kenttätyötä tehdessään kuulla arapesh-heimoon kuuluvilta informanteiltaan, että siirtyminen naapuriheimon pariin voisi olla vaarallista, sillä nämä tunnettiin ihmissyöjinä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa taas monien kansojen parissa on elänyt uskomus, jonka mukaan vaaleaihoiset eurooppalaiset olisivat ihmissyöjiä.

Toisaalta tunnetaan myös ihmissyöjämyyttejä, joissa ihmissyönti sijoitetaan oman yhteisön piiriin. Esimerkiksi eräiden Kanadan intiaanikansojen myyttiperinteeseen kuuluu ajatus Wendigo-hengestä. Tämän myytin mukaan ihmisen voi tietyissä tilanteissa vallata Wendigo-henki, joka muuttaa ihmisen ihmislihaa himoitsevaksi pedoksi. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Wendigo-myytin varjolla on aikanaan saatettu surmata yhteisön sairaita ja heikkoja jäseniä. Kysymys olisi siis ollut hieman samanlaisesta mekanismista kuin noitavainoissa – joistakin yhteisön jäsenistä on haluttu eroon ja heidät on tämän vuoksi mustamaalattu. Wendigo-psykoosi on edelleen tunnettu oireyhtymä eräiden Kanadan intiaanien parissa. Tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tietyt psyykkiset sairaudet voivat saada kulttuurisidonnaisen ilmiasun.

Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaanien harjoittamasta ihmissyönnistä on kuvauksia Kristoffer Kolumbuksen tekemien löytöretkien ajoista lähtien. Arens kuitenkin kyseenalaistaa näiden kuvausten uskottavuuden. Hän väittää, että antropologit eivät ole soveltaneet riittävää lähdekritiikkiä hyödyntäessään vuosisatojen takaisia silminnäkijöiden raportteja.

Esimerkiksi Marvin Harris uskoo kertomuksia kritiikittä eikä ymmärrä, että aitojen silminnäkijäkuvausten sijasta kyse on ensisijaisesti tarinoista, joiden yhteys todellisuuteen voi olla hyvin kyseenalainen. Ihmissyöntikuvausten samankaltaisuudessa ei Arensille ole kyse kulttuuristen käytäntöjen samankaltaisuudesta eri intiaaniryhmien välillä. Samat tarinat vain kiersivät vuosisatoja eurooppalaisten merimiesten, oppineiden, uudisasukkaiden ja lähetyssaarnaajien keskuudessa.

1500-luvulta peräisin oleva piirros Brasilian kannibaaleista. Edellisissä kuvissa on Leonhard Kernin Ihmissyöjä-veistos vuodelta 1650, kuvaus atsteekkien uhriritaalista ja Francisco de Goyan teos “Saturnus syö poikansa” 1820-luvulta. Kuvat: Wikimedia Commons.

Kuvitelmat ihmissyöjistä ovat monesti toimineet siirtomaavallan ja kolonialismin oikeuttajina. Kun intiaanit kuvattiin ihmislihalla herkuttelevina raakalaisina, heidän alistamisensa muuttui hyväksyttävämmäksi. Sen sijaan esimerkiksi asteekkien omassa taiteessa varsinaisen ihmissyönnin kuvaukset ovat harvinaisia. Arensin mukaan nämä kuvaukset liittyvät tilanteisiin, joissa asteekkisoturit ovat jääneet toisen intiaanikansan vangeiksi.

Todellisuus myyttien takana

Arens ei kiistä, etteikö esimerkiksi satunnaista ihmissyöntiä poikkeustilanteissa olisi tapahtunut. Sen sijaan hän kiistää sellaiset tulkinnat, joiden mukaan ihmissyönti olisi ollut sosiaalisesti hyväksytty osa minkään kansan kulttuuria. Tämän näkemyksen mukaan ihmissyöjäheimoja ei ole olemassa.

Voi olla, että Arens on oikeassa väittäessään, että antropologit ovat menneinä vuosikymmeninä ottaneet todesta tarinoita ihmissyönnistä liian kevyin perustein. Siinä missä monien muiden kulttuuristen käytäntöjen olemassaolosta on käyty älyllisesti paljon ankarampaa keskustelua, ihmissyönnin olemassaolo kulttuurisena ilmiönä on hyväksytty sangen kevyin perustein. Tällöin on pikemminkin ylläpidetty antiikin ajoilta peräisin olevaa myyttiä kuin tehty vakavaa tutkimusta. Tästä ei toisaalta vielä voida vetää sellaista johtopäätöstä, etteikö sosiaalisesti hyväksyttyä ihmissyöntiä olisi voinut esiintyä. Ihmissyöjämyytti ja ihmissyönti ovat eri asioita, eikä niiden olemassaolo loogisesti riipu toisistaan.

Nykypäivänä suurin osa antropologeista ja arkeologeista ei allekirjoita Arensin väitettä siitä, että sosiaalisesti hyväksytty ihmissyönti ei olisi ollut todellinen ilmiö. Uskottavaa etnografista ja arkeologista todistusaineistoa ihmissyönnistä on yksinkertaisesti liikaa. Arensin esittämän kritiikin ansiona on kuitenkin, että antropologit ovat aiempaa herkempiä sen suhteen, voidaanko kaikkia kuvauksia ihmissyönnistä pitää luotettavina.

Ihmissyöntiä koskeva antropologinen keskustelu muistuttaa myös siitä, että antropologisessa tutkimuksessa lähtökohdaksi ei voida ottaa länsimaisia ennakkoluuloja. Vieraita kulttuurisia käytänteitä on pyrittävä ymmärtämään niiden omilla ehdoilla ja niiden omasta syntykontekstista käsin. Tietyssä mielessä Arens syyllistyy samanlaiseen kulttuuri-imperialismiin kuin kritisoimansa ihmissyöjämyyttiä ylläpitävät antropologit. Arensin ongelmana on se, että länsimaiseen moraaliin vetoamalla hän tulee kiistäneeksi ei-länsimaisten kansojen omien perinteiden olemassaolon niiltä osin kuin nuo eivät ole yhteensopivia länsimaisten arvojen kanssa. Ihmissyöjämyytin lisäksi myös myytti jalosta villistä voi olla tutkimukselle vahingollinen.

Arkeologinen aineisto ja tulkinnan ongelmat

Kannibalismista on runsaasti arkeologista todistusaineistoa. Ongelma on, että sen perusteella tehdyt tulkinnat riippuvat aina tutkijoiden ennakko-oletuksista. Usein arkeologinen aineisto osoittaa varmuudella, että jonkinlaista ihmissyöntiä todella on tapahtunut. Pelkästään tämän pohjalta on kuitenkin kyseenalaista väittää, että ihmissyönti olisi ollut myös vakiintunut ja hyväksytty osa tiettyä kulttuuria. Yhtä hyvin kyse on voinut olla myös kriisitilanteen aikaansaamasta pakkoratkaisusta.

Eräs valaiseva esimerkki ovat Pohjois-Amerikan lounaisosissa noin vuosina 700‑1300 eläneet anasazi-intiaanit. Anasazeja pidettiin pitkään hyvin rauhanomaisena kansana, mutta ihmissyöntiin viittaavat arkeologiset löydöt ovat muuttaneet kuvaa viime vuosikymmeninä. Ajatusta anasazien harjoittamasta ihmissyönnistä on puolustanut erityisesti antropologi Christy G. Turner II.

Kun nykyisten alkuperäiskansojen esi-isiä leimataan ihmissyöjiksi, on sillä aina myös poliittisia seurauksia. Ei olekaan ihme, että kaikki Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajat eivät ole mielissään tutkijoiden yrittäessä selvittää totuutta anasazien ihmissyönnistä.

Anasazien asumusten raunioilla tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat varmuudella, että jonkinlaista ihmissyöntiä on tapahtunut. On esimerkiksi löydetty ihmisluita, joita on käsitelty tavalla joka viittaa siihen, että liha on irrotettu syötäväksi. Lisäksi on löydetty kivettynyttä ulostetta, jonka on tutkimuksissa todettu sisältävän erästä proteiinia, joka voi olla peräisin vain ihmislihasta.

Arkeologisen aineiston pohjalta on kuitenkin hyvin vaikea sanoa, onko ihmissyönti ollut hetkellinen ratkaisu johonkin kriisitilanteeseen vai elimellinen osa kulttuuria. Toisinaan populaaritieteellisissä julkaisuissa voidaan arkeologiseen aineistoon perustuen esittää, että ihmissyönti on aikanaan ollut yleinen ja laajalle levinnyt kulttuuripiirre.

Kannibaalit keskuudessamme?

Menneinä vuosisatoina merimiehet kertoivat tarinoita kaukaisten maiden ihmissyöjistä. Purjelaivojen aikakaudella ihmissyönti oli monesti elettyä todellisuutta paradoksaalisesti juuri merimiehille itselleen. Haaksirikkoja tapahtui verrattain usein ja merimatkat olivat pitkiä. Mikäli laiva upposi ja miehistö onnistui pelastautumaan veneeseen, ajelehtiminen avomerellä saattoi kestää jopa kuukausia. Ruoka ja juoma hupenivat nopeasti, joten pelastautuneiden oli henkensä pitimiksi usein surmattava joku keskuudestaan.

Pikkuhiljaa kehittyi hyväksytty perinne, jonka mukaan surmattava tuli valita arvalla. Joidenkin lähteiden mukaan arpa lankesi epätavallisen usein laivapojalle. Vuonna 1884 erään haaksirikkoutuneen englantilaisen laivan miehistön jäsenet herättivät kohua myöntämällä, ettei arpaa oltu vedetty. Laivapoika oli tapettu muiden ruoaksi arpaa vetämättä. Seurasi oikeudenkäynti ja lopulta vuosisatoja voimassa ollut perinne muuttui laittomaksi.

Toinen esimerkki länsimaisen kulttuurin piirissä harjoitetusta kannibalismista on menneinä vuosisatoina tavanomainen tapa käyttää vanhoja muumioita lääkinnällisiin tarkoituksiin. Muumiot jauhettiin jauheeksi, jolla uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia. Tätä pulveria pidettiin vielä 1700-luvulla lähes yleislääkkeen asemassa.

Eräänlainen symbolinen kannibalismi on läsnä myös kristittyjen ehtoollisella. Erityisesti katolisessa teologiassa painotetaan sitä, että ehtoollisleipä ja ehtoollisviini todella muuttuvat ehtoollisen aikana Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.  Ehtoollisen sakramentti on juuri tässä. Leipä pysyy ulkoisilta ominaisuuksiltaan leipänä, mutta ehtoolliseen osallistuvalle se on samanaikaisesti Kristuksen ruumis.

Yllä esitetyt esimerkit voivat tuntua keinotekoisilta tai kaukaa haetuilta. Niiden voi ajatella osoittavan, ettei kenties voida vetää selvää rajaa ihmissyöntiä harjoittavien ja siitä kategorisesti kieltäytyvien kulttuurien välillä. Ihmissyönti on ihmisenä olemisen rajoja rikkovana toimintana jotain sellaista, mikä uhkaa sosiaalisen järjestyksen perustaa. Jo pelkkä ihmissyönnin mahdollisuus herättää levottomuutta, kuten uskontotieteilijä Matti Kamppinen on todennut. Tämän vuoksi ihmissyönti on ollut tarkkojen rituaalien määrittämää silloin kun sitä sosiaalisesti hyväksyttynä kulttuuripiirteenä on esiintynyt.