Aivan aluksi kuitenkin varoitus: museoon ei kannata mennä juuri nyt, sillä sen näyttelyt on suljettu remontin vuoksi.

Nettisivujen mukaan työt jatkuvat koko tämän vuoden 2016 ajan, mutta museon yhteydessä oleva laajakangaselokuvateatteri ja planetaario ovat avoinna. Filmejä kannattaa kuitenkin mennä katsomaan mieluummin tiedekeskukseen. 

Vuonna 2012 näyttelyosastot olivat jo hieman väljähtyneitä, mutta silti kiinnostavia. Kenties niitä ei oltu kuin perushuollettu ja täydennelty sitten vuoden 1980, jolloin museo avattiin.

Kuten yleensä tällaisissa museoissa, niissä kerrottiin avaruuslentojen historiasta pääasiassa videoin, seinätauluin ja pienoismallein, kun taas nykypäivästä selittävissä paikoissa oli mukana myös erilaisia esineitäkin. Esimerkiksi avaruussukkulaa esiteltiin täysikokoisen, luonnollisen näköisen sukkulan nokan avulla, ja sen vieressä oli runsaasti erilaisia Yhdysvaltain avaruuslentoihin liittyviä tavaroita.

Erityistä museossa oli osasto, missä pääsi testaamaan itseään erilaisissa astronauttikoulutuslaitteissa – tai sen kaltaisissa vempeleissä. Niissä pääsi pyörimään ja keikkumaan, ja tehtävänä oli samalla esimerkiksi ohjata pientä avaruuskapselia avaruudessa. Toivottavasti uudistetussa museossa tätä puolta on säilytetty ainakin nykylaajuudessaan, sillä vempeleet olivat jännempiä ja todellisempia kuin monissa tiedekeskuksissa.

Peking ei ole suinkaan Kiinan suurin kaupunki, sillä siellä on "vain" noin 21 miljoonaa asukasta. Väkimäärän mukaan laskettuna suurin on Guangzhou, jonka alueella vipeltää yli 44 miljoonaa kiinalaista, mutta kun luokitteluperusteeksi otetaan kaupungin itsensä alueella oleva väkimäärä – ei koko ympäristöä – on suurin kaupunki Shanghai. Lähes 25 miljoonaa ihmistä.

Ja kaupunki kasvaa niin nopeasti, että kun lentoasemalta tulee kaupunkiin ja vertaa maisemaa takaisin lentokentälle mennessä, tuntuu siltä, että tien varrelle on pullahtanut pari kaupunginosaa lisää. 

Kaupunki sinällään on näkemisen arvoinen, sillä historiallisia muistomerkkejä ja muutamia vanhoja taloja lukuun ottamatta se on rakennettu (tai uudistettu) ihan vastikään. Rahasta ei ole ollut nyt pulaa, ja niinpä kuvaruutuja, valoja ja kaikenlaista härpäkettä on joka puolella. Vempeleistä innostunut teknofriikkikin hengästyy Shanghaissa vaeltaessaan.

Siksipä hektistä menoa kannattaa mennä pakoon vaikkapa kaupunkin keskusta-alueen suurimpaan puistoon, Century Parkkiin Pudongissa. Siellä puolestaan hyvä paikka rauhoittumiseen on Shanghain tiede- ja tekniikkamuseo, joka sekin on jättiläinen. Siellä on 65 500 neliömetriä näyttelytilaa, 13 erilaista pysyvien näyttelyiden osastoa ja neljä erilaista elokuvateatteria.

Tai itse asiassa rauhoittuminen onnistuu oikeastaan vain teattereissa (vaikkapa avaruusaiheista IMAX-elokuvaa katsoen) tai vanhaa kiinalaista tiedettä sekä tekniikkaa esittelevässä näyttelyosastossa. Siellä on esillä muun muassa mainio kokoelma erilaisia raketteja, kompassi ja paljon muita keksintöjä, jotka ovat kotoisin Kiinasta.

Muut näyttelyosastot ihmisen sisuksista robottien avaruustutkimukseen ovat hienoja, mutta tyyliltään varsin räiskyviä. Rauhoittujan kannalta tämä ja suuret kiinalaiskoululaisryhmät eivät ole hyvä asia, mutta ellei tätä oteta huomioon, ei osastoja voi kuin kehua. On pianoa soittava robotti, Shenzhou-avaruuskapseli, satelliitteja ja interaktiivisia vempeleitä joka kulmassa.

Kiina selvästi haluaa näyttää parastaan, ja sillä on paljon näytettävääkin. Lisäksi museota kiertäessä käy hyvin selväksi, että Kiina haluaa kouluttaa lapsiaan sellaisiksi, että he ymmärtävät tiedettä ja tekniikkaa – he ymmärtävät, että siinä on tulevaisuus.

Eikä vain tulevaisuus, sillä Kiinan nykyinen hohto perustuu vain siihen. Tässä mielessäkin on suomalaisittain erittäin ikävää huomata taas kerran, että samaan aikaan kun Suomessa tästä kaikesta nipistetään ja ilmapiiri on erittäin tiedevastainen, innostaa Kiina nuorisoaan insinööreiksi ja tutkijoiksi. Kun pelkästään Shanghaissa on siis tuo noin viisi kertaa Suomen väkimäärä, ei pohjoisella maallamme ole paljoakaan sanottavaa kilpailussa idän maita vastaan...

Mutta ilman näitä ajatuksiakin museo on ehdottomasti käynnin väärti. Sinne on myös helppo päästä, sillä museolla on oma metroasemansa:

Tiedemuseokierros jatkuu Japanissa, joka sinällään on jo kuin suuri teknologian näyteikkuna – elektroniikkaa ja vempeleitä on joka puolella, joskin niille vastapainoa tarjoavia puistoja ja temppeleitä on niitäkin.

Niinpä luettelo Tokion tiedekiinnostavuuskohteista kannattaisikin aloittaa Ueno-puistolla, joka sinällään on varsin kaunis ja rauhallinen keidas kiireisen megasuurkaupungin keskellä.

Mutta asiaan, tällä kertaa lyhyesti ja listan muodossa:

1. Kansallinen luonnon ja tieteen museo

Tämä on suuri ja kattava yleismuseo tieteestä ja tekniikasta. Siellä on niin vanhojen laitteiden ja instrumenttien, eläimien ja kasvien näyttelyosastoja kuin uudempaakin esineistöä; kenties ainutlaatuisin esillä oleva kappale on Hayabusa-luotaimen mukana tuotu mikroskooppinen hitunen asteroidin pinnalta. Sitä tutkitaan luonnollisesti mikroskoopilla.

Nelikerroksinen päärakennus ja sen vieressä oleva toinen näyttelyhalli sekä puutarha sijaitsevat aivan Uenon rautatieaseman vieressä, ja jos Tokiossa ei ennätä muissa museoissa käymään, niin tänne kannattaa mennä. Ja jos on vähänkin aikaa, sillä viihtyy helposti yhden päivän.

2. Tokion tiedekeskus

Jos luonnon ja tieteen museo on perinteinen tiedemuseo, on Tokion tiedekeskus puolestaan varsin perinteinen Heureka-tyyppinen tiedekeskus: siellä on erilaisia laitteita ja näyttelyvempeleitä, joilla selitetään tieteen ja tekniikan perusasioita. Talossa on viisi kerrosta, ja niissä huomio keskittyy kovasti japanilaisittain tärkeisiin teollisuusaloihin: elektroniikkaan, robotteihin, autoihin ja teollisuuteen yleensä. 

Suuri osa keskuksen opasteista on vain japaniksi, mutta onneksi suurin osa niistä on erittäin helppoja hahmottaa myös ilman opasteita. Kitanomarun puistossa aivan Keisarin palatsin luona oleva rakennus sinällään on myös näkemisen arvoinen!

3. Miraikan - Kansallinen innovaatioiden ja tulevaisuuden tekniikan museo

Odaiban keinotekoisella saarella Koton kaupunginosassa oleva Miraikan on vähän kuin Tokion tiedekeskus, mutta pienempi ja keskittynyt – ainakin periaatteessa – enemmän tulevaisuuden tekniikkaan. Tosin sen mannekiinina on Hondan Asimo -robotti, joka sinällään on jo hieman vanhentunut. Sama pätee museoon, missä on kuulemma kiinnostavia erikoisnäyttelyitä, mutta hieman varttuneempi ei jaksa tästä museosta innostua. Lapsille jälleen paikka on kerrassaan hauska.

Otsikkokuvassa on Miraikanin keskusaula.

4. Maanjäristyssimulaattori

Tämä on hurja paikka! Tokion pelastuslaitoksen järistyssimulaattorissa voi kokea itse, miltä voimakas järistys tuntuu ja mitä sen aikana voi tehdä – sekä mitä pitäisi tehdä. Tämä on erittäin hyödyllistä myös turisteille, ja siksi tänne kannattaisikin suunnata jo matkan ensimmäisenä päivänä. Paikka on tarkoitettu koululaisryhmille, mutta se on avoinna myös turisteille.

Toinen samankaltainen paikka on "Tokion Rinkain Onnettomuusestämispuisto", eli Tokion alueen pelastuskeskus. Jos ja kun kaupunkia kohtaa joskus jokin suuri onnettomuus – kuten voimakas maanjäristys – pääsee laajaan puistoon turvaan ja siellä on ensiapukeskus, pelastuskeskus ja operaatiokeskus. Ja siellä on myös koulutuskeskus, mutta se on erikoistunut 72 tuntia kestäviin onnettomuussimulaatioihin, joissa jäljitellään tapahtumia myös järistyksen jälkeen. Ellei sitä halua tehdä, voi tiloissa voi myös oppia nopeasti toimenpiteet maanjäristysten varalta. Pääkohderyhmä täälläkin ovat koululaiset, mutta muutkin pääsevät sisälle.

5. Kaasutiedemuseo

Kaasutiedemuseo on hupaisa, pieni Tokion kaasulaitoksen ylläpitämä tiedekeskus, joka kertoo kaasusta ja sen käytöstä. Sopii erityisesti japania taitaville lapsille, mutta on aikuisemmille ulkomaalaisille lähinnä kuriositeetti. 

6. Meritiedemuseo (englanniksi vain tämä esite)

Miraikan-tiedekeskuksen vieressä Koton kaupunginosassa on laivan muotoinen rakennus, joka pitää sisällään Tokion merimuseon. Se pitää sisällään varsin kiinnostavan näyttelyn merentutkimuksesta ja meritekniikasta, mutta valitettavasti juuri nyt koko museon päänäyttely on suljettuna. Sen sijaan museon vieressä ulkona oleva Japanin ensimmäinen napatutkimusalus Soya on avoinna ja sen sisälle pääsee ihmettelemään. Museon puistossa on myös erilaisia näyttelyesineitä.

Kun museo avautuu ensi vuonna, on toivottavasti sen näyttelyyn lisätty myös englanninkielisiä tekstejä, sillä aiemmin kaikki oli lähestulkoon vain japaniksi (kuten nettisivutkin yhä edelleen).

Kiinnostavien tiede- ja/tai teknologiapaikkojen kierros rantautuu nyt Japaniin ja vuorossa on eräs nousevan Auringon maan teknologiakeskuksia: Nagoya.

Satunnainen turisti ei yleensä eksy Nagoyaan, mutta sinne menemiseen on monta syytä. Ensinnäkin lentojen hinnat sinne ovat trendikkäämpiä kaupunkeja edullisempia ja hintataso paikan päällä on myös edullisempi, toiseksi sieltä pääsee liikkumaan nopeasti Shinkansen-luotijunilla niin etelään Osakan ja Kioton suuntaan kuin ylös Tokioonkin, ja kolmanneksi paikkakunnalla on useita kiinnostavia museoita.

Kenties suurin ja jännin näistä on erään Toyota-nimisen autovalmistajan historiaa esittelevä museo, joka on koko nimeltään Toyotan historiallinen teollisuus- ja teknologiamuseo

Vaikka Toyota tunnetaan nykyisin ennen kaikkea autoistaan, sai yhtiö alkunsa tekstiiliteollisuuden laitteista. Sakichi Toyoda kehitti 1800-luvun lopussa Japanin ensimmäiset koneistetut kangaspuut ja vuonna 1918 hän perusti omaa nimeänsä kantavan yrityksen. 

1920-luvulla Toyodan poika Kiichiro markkinoi yhtiön tuotteita muun muassa Yhdysvalloissa ja Euroopassa, ja hän kiinnostui autoista sillä seurauksella, että yhtiö alkoi valmistaa niitä itse vuonna 1936. Otsikkokuvassa on ensimmäinen Toyotan tuotantoauto, AA-niminen sedan tuolta vuodelta.

Toyotan museossa tarina alkaa kuitenkin puuvillan käsittelyyn tehdyistä koneista.

Viikonlopun tiedemuseojutussa käytiin läpi avaruusmuseoita Yhdysvalloissa, eikä aiheesta päästä kokonaan eroon tänäänkään. Erilaisia Apollo-ajan esineitä nimittäin on näytteillä eri puolilla maata, ja niihin saattaa törmätä varsin yllättävissäkin paikoissa – jotka lopulta eivät olekaan kovin yllättäviä.

Kuten Arizonan suurella meteoriittikraatterilla.

Kuuluisa kraatteri tunnetaan nimellä Barringer-kraatteri, koska kaivosgeologi Daniel Barringer ehdotti ensimmäisenä (vuonna 1903) kraatterin olevan oikeasti syntynyt suuren meteoriitin iskun johdosta. Sitä ennen johtava teoria kraatterin synnystä oli suuri vulkaaninen kaasuräjähdys. 

Kraatterin olemassaolo toki oli tiedossa jo ammoisista ajoista alkaen, ja jo silloin, kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat paikalle, oli kraatterin luota löydetty noin 30 tonnia omituisia rautakappaleita.

Niiden arveltiin olevan kraatterista peräisin, mutta vasta Barringer tuli ajatelleeksi suurta rautameteoriittia, joka olisi maahan iskeytyessään hajonnut ja levittäytynyt ympäriinsä.

Barringer oli siis myös kaivosmies, ja tuli heti ajatelleeksi pitemmälle: jos ympäristössä oli jo noin paljon hyvälaatuista rautaa, niin kuinka paljon sitä olikaan kraatterin alla?

Hän osti siksi kraatterin alueen itselleen, ja yhä edelleen paikka on Barringerin perheen hallussa. Onneksi he ovat perustaneet sinne nyt mielenkiintoisen vierailijakeskuksen, missä voi tutustua tarkemmin kraatterin ja sen alueen historiaan sekä myös käydä katsomassa kraatteria tarkemmin.

Näyttelyssä kerrotaan myös se, että valitettavasti Barringer ei löytänyt rautaansa.

Hän koetti kaivaa sitä 27 vuoden ajan ja porasi kraatterin keskellä 419 metrin syvyyteen. Sittemmin meteorin törmäystä mallinnettaessa on selvinnyt, että todennäköisesti itse meteori oli halkaisijaltaan noin 50 metriä, ja että suurin osa siitä höyrystyi jo ilmassa. Valtaosa lopusta raudasta höyrystyi törmäyksen aikaan, joten vain jäljelle jääneet rautakappaleet olisivat levinneet roiskeina ympäristöön.

Törmäyksen oletetaan tapahtuneen noin 50 000 vuotta sitten. Itse kraatteri on noin 1,2 km halkaisijaltaan, sen syvyys on 170 metriä ja sitä ympäröi noin 45 metriä ympäröivää tasankoa korkeammalle nouseva reuna. 

Kyseinen paikka Arizonassa on ylänköä, eli vaikka paikka näyttää tasaisen aukealta hiekkalakeudelta, on se 1740 metriä korkealla meren pinnasta.

Otsikkokuvassa on koostekuva kraatterista, sillä yhteen kuvaan sitä ei reunalla seisten saa kuin tosi laajakenttäisellä objektiivilla. Kuvassa näkyy oikealla vierailijakeskus, mistä pääsee laskeutumaan näköalatasanteelle sekä kulkemaan eri puolille reunaa polkuja pitkin. 

Vierailijakeskus on siis avoinna yleisölle ja se sijaitsee I-40 -tien varrella Flagstaffin ja Winslowin välissä; ajomatkaa Flagstaffista on noin 55 km. Tieltä on luonnollisesti kraatterille hyvä ohjeistus.

Mutta mitä tekemistä kraatterilla on Apollojen kanssa?

Paljonkin, ja siksi vierailijakeskuksen pihalla on Apollo-alus. Tosin kyseessä ei ole "oikea" kapseli, yksi niistä harvoista avaruudessa käyneistä, vaan kyseessä on koemalli, jolla testattiin aluksen kellumista.

Apollo-aluksethan laskeutuivat Maahan laskuvarjojen avulla ja molskahtivat lennon päätteeksi mereen. Siksi molskahtamista ja kellumista testattiin erilaisin koemallein, jotka olivat ulkomuodoltaan täysin avaruuskapselien kaltaisia ja niiden massa sekä massajakautuma oli tehty oikean kaltaisiksi. 

Museossa näytteillä oleva kappale on ns. boilerplate 29, eli koekappale 29, jolla tehtiin ennen kaikkea normaalien laskeutumisten testaukset, eli sellaiset, missä kapseli putosi mereen nätisti "oikein päin". 

Kansainvälinen avaruusasema on kiinnostava ja tärkeä osa avaruuslentoja, ja sen merkitys on ennen kaikkea se, että sen asioista avaruudessa elämisestä ja työskentelemisestä on tullut rutiinia.

Rutiini ja arkipäiväisyys ei kuitenkaan ole kaikkein koukuttavimpia aiheita avaruuslentoja suurelle yleisölle esiteltäessä, joten ei ole mikään ihme, että Yhdysvaltain suuret avaruuslentokeskukset keskittyvät historiaan: Apollo-lentoja jaksetaan esitellä joka kantilta ja avaruussukkuloistakin otetaan kaikki irti – etenkin niiden hohdokkaimmista lennoista, kuten Hubble-avaruusteleskoopin huoltolennoista.

Kenties paras ja ennen kaikkea upein paikka Apollojen sekä sukkuloiden aikaan tutustumiseen on Floridassa, Cape Kennedyn vieressä sijaitseva Kennedyn avaruuskeskuksen vierailijakompleksi. Kirjoitimme tästä pari vuotta sitten tässä jutussa.

Keskuksessa on huikea kokoelma raketteja ja avaruusaluksia (kuten avaruussukkula Atlantis), erilaisia esineitä ja interaktiivisia näyttelykohteita, ja mikä parasta, sieltä pääsee käymään varsinaisen avaruuskeskuksen puolella. Siellä on esillä puolestaan oikea Saturnus 5 -kantoraketti ja lisäksi siellä voi ihailla jättimäistä VAB-rakennusta sekä laukaisualustoja.

Kiertoajeluilla pääsee myös käymään Cape Canaveralin puolella paikoissa, mistä Yhdysvaltain miehitetyt avaruuslennot tehtiin ennen Kennedyn avaruuskeskuksen rakentamista. Canaveralin puolella on myös oma museonsa, USAn ilmavoimien avaruusmuseo, minne voi mennä erikseenkin ja mistä pääsee katsomaan sen puolen historiaa. Tästäkin museosta kerrottiin USAn avaruuskeskusten avaruusmuseojutussa.

Tuossa jutussa esiteltiin samoin Houstonin avaruuskeskuksen vieressä oleva yleisökeskus, missä on esillä samoin Saturnus 5 sekä koko joukko muita raketteja. Houstonissa pääsee myös käymään historialliseksi muistomerkiksi muutetussa Apollo-ajan lennonjohtokeskuksessa sekä kiertämään muutenkin miehitettyjen avaruuslentojen keskusta.

Aiemmassa tiedemuseojutussa kerrottiin Kapkaupungissa sijaitsevasta luonnonhistorian museosta, mutta kaupungissa on tiedemielessä luonnollisesti myös muuta nähtävää.

Aivan turistien suosiman Waterfrontin alueen keskellä on merenkulkumuseo, jossa muun muassa kerrotaan varsin kiinnostavasti valtamerimatkustajalaivoista; Etelä-Afrikan kannalta tämä onkin tärkeää, sillä laivat oli pitkään ainoa käytännöllinen tapa kulkea Euroopan ja Etelä-Afrikan välillä. 

Nykyisen lentomatkustamisen ja ruotsinlaivaristeilemisen aikaan on hyvin avartavaa pohtia aikaa, jolloin matka kaukomaille oli viikkoja kestävä laivakyyti. Ja se oli hyvin erilainen eri laivoissa ja matkustusluokissa.

Kolmas Kapkaupungin museoita esittelevä juttu kertoo lähialueista.

Kaupungista etelään ajettaessa tulee varsin pian eteen Hyväntoivonniemi, joka sinällään on geologisessa ja yksinkertaisesti maisemallisessa mielessä eräs uskomattomimmista paikoista missä kirjoittaja on vieraillut. Alue on myös luonnonpuisto, missä on runsaasti harvinaisia eläimiä ja kasveja.

Niemen nokassa olevan majakan tasanteelta voi katsoa alas merialueelle, missä Atlantti yhdistyy Intian valtamereen. Tarkkaan ottaen Etelä-Afrikan eteläisin kärki on hieman idempänä (Cape Agulhas noin 150 kilometrin päässä), mutta Hyväntoivonniemi on erinomainen paikka katsoa etelään ja ajatella, että Etelämantereen ja jalkojen alla olevan maan välissä on vain yksi meri.

Ei ihme, että monet Etelämantereen huoltolinjat kulkevat Kapkaupungin kautta. Monet Etelämantereelle sen kesäaikaan suuntaavat laivat ja lentokoneet lähtevät matkaan Etelä-Afrikasta, ja niistä näkee välillä vilauksia niin Waterfrontin luona olevassa satamassa kuin lentokentälläkin.

Hyväntoivonniemellä on myös pieni museo (niin pieni, ettei sitä edes mainita Hyväntoivonniemen virallisilla nettisivuilla, mutta museo on siellä), joka kertoo myrskyisän ja etenkin aikanaan hyvin vaarallisen merialueen historiasta.

Museossa voi tutustua silmien edessä olevan meren nielaisemiin laivoihin, joista yksi oli legendaksi noussut Lentävä hollantilainen, eli tarinan mukaan kapteeni Hendrick van der Deckerin alus, joka joutuu kiertämään Kapin eteläpuolella olevia myrskyäviä meriä tuomiopäivään saakka. Nyt alus näyttäytyy merenkulkijoille aavelaivana, joka vie näkijänsä mukanaan.

Toisen tarinan mukaan kyseessä oli toinen hollantilaiskippari Bernard Fokke, joka pystyi purjehtimaan hyvin nopeasti Alankomaista sen Jaavalle, koska hänellä oli sopimus pirun kanssa … hän pystyi purjehtimaan koko ajan sopivassa myötäisessä myrskytuulessa.

Joka tapauksessa hollantilaislaiva oli jäänyt Kapkaupungin edustalle myrskyn suojaan monien muiden laivojen tapaan, mutta sen kapteeni päätti lähteä rohkeasti matkaan ja haaksirikkoutui pian lähtönsä jälkeen huonossa säässä Hyväntoivonniemen luona.

Legendasta on monta eri versiota ja usein Hyväntoivonniemen sijaan paikaksi kerrotaan Etelä-Amerikan eteläkärki Kap Horn

Tiedetuubissa on esitelty erilaisia tiedekiinnostavuuskohteita aivan alusta alkaen, mutta nyt kesällä 2016 niitä tulee yksi per päivä lisää.

Kohteet liikkuvat pienistä tiedekeskuksista suuriin tiedehenkisiin massaturismikohteisiin ja mukana on myös pieniä, varsin yllättäviä knoppejakin – paikkoja, joita ei ole tullut ajatelleeksi tieteellisessä mielessä, tai muuten vain tiedehenkisesti jännittäviä paikkoja.

Paitsi että kaikki esitellyt kohteet löytyvät Tiedetuubin hakukoneella, voi niitä katsoa myös tästä päivästä alkaen kartalla. Jokaisesta mainitusta kohteesta on juttu tai pieni esittely; neliöllä merkityt kohteet ovat avoinna yleisölle vain rajoitetusti tai ryhminä. Siniset ovat lukijoiden jo lähettämiä vinkkejä, joista ei ole toistaiseksi esittelyä – voit siis lähettää oman ehdotuksesi karttasivulla. (Kiitos etukäteen!)

Zoomaa karttaa ja klikkaa kohdetta, niin linkki juttuun avautuu.

Miha Kos on fyysikko, joka opiskeli 1990-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa ja päätti perustaa Sloveniaan palattuaan pienen tiedekeskuksen, jonka teemana on yksinkertaisesti tekeminen ja kokeileminen.

Ja tämä onkin Ljubljanan tiedekeskuksen ydin. Hišan mottona on vanha kiinalainen sananlasku, jonka mukaan "Kun kuulen, niin unohdan, Kun näen, niin muistan. Kun teen itse, niin ymmärrän."

Tämä näkyy Hiša Experimentovissa – kuten talon sloveeninkielinen nimi kuuluu – joka on oikeastaan vain yksi talo kaupungin ydinkeskustassa. Sen alakerta on muutettu suureksi vempelehalliksi, missä eri fysiikan ilmiöitä voi testata ja nähdä käytännössä.