Hubble-avaruusteleskooppi

Gyroskoopit ovat hyrriä, joiden avulla teleskooppia pidetään oikeassa suunnassa. Ne mittaavat tarkasti teleskoopin asentoa ja niitä on Hubblella kaikkiaan kuusi kappaletta. Ne kaikki uusittiin toukokuussa 2009, kun astronautit kävivät korjaamassa Hubblea viimeisen kerran.

Normaaliin toimintaan tarvitaan vähintään kolme, ja nyt niitä on ollut käytössä enää kaksi. Nyt viikonloppuna siis viimeinenkin gyro oli yskinyt.

Rachel Osten, Hubblen toimintoja ylläpitävän tiimin varajohtaja toteaa, että teleskooppi voi toimia myös yhdellä, mutta se ei ole helppoa. Onkin mahdollista, että nyt kun käytössä on enää kaksi gyroa, niistä toinen jätetään varalle ja teleskooppia koetetaan käyttää vain yhden gyron avulla.



"Tämä ei ollut yllätys. Tiesimme, että tämä tilanne tulee vielä", twiittasi Osten. "Tämä gyro kesti kuusi kuukautta pitempään kuin odotimme."

Maavalvomossa koetetaan nyt ensin saada gyro jälleen toimintaan, minkä jälkeen normaali havaintojenteko voidaan aloittaa uudelleen.

Hubblen asennonsäätöjärjestelmään kuuluvat vauhtipyörät, eli hyrrät, jotka pitävät asentoa paikallaan ja joiden nopeutta muuttamalla asentoa voidaan muutta, sekä gyroskoopit, jotka tarkkailevat asentoa koko ajan. Lisäksi asentoa tarkkaillaan tähtietsimin.

Hubbe suunniteltiin huollettavaksi astronauttien ja avaruussukkuloiden avulla, mutta nyt kun sukkulat eivät enää ole käytössä, ei sitä voida käydä enää korjaamassa aikaisempaan tapaan. On toki mahdollista, että uusilla avaruusaluksilla astronautit voisivat käydä korjaushommissa, mutta siihen menee aikaa: NASA ilmoitti juuri kummankin uuden avaruusasemaliikenteeseen tarkoitetun avaruusaluksen ensilennon myöhästyvän ja kolmas tulossa oleva alus, Orion, on sekin myöhässä.

Huoltolennon saaminen mukaan niiden lento-ohjelmiin on käytännössä mahdotonta.

On myös kyseenalaista, kannattaako pian 30-vuotiasta teleskooppia enää käydäkään huoltamassa, vaikka se olisi mahdollista. Lennon hinnalla saisi jo uuden teleskoopin.

Sen sijaa tekeillä on robottilaitteita, jotka voisivat huoltaa satelliitteja. Jotkut ehdottavat Hubblea hyväksi tällaisten robottien testikohteeksi: jos Hubble saadaan korjattua robotilla, niin melkeinpä mikä tahansa muukin onnistuisi.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Hubble olisi lähetetty eläkkeelle jo pitkän aikaa sitten, ja uuden, Hubblen seuraajaksi suunnitellun James Webb -avaruusteleskoopin olisi pitänyt olla avaruudessa jo vuosia sitten. Nyt näyttää siltä, että JWST laukaistaan avaruuteen vasta syksyllä 2021.

”Yhden teorian mukaan neutronitähden ympärille on voinut kertyä ainetta, joka on peräisin supernovana räjähtäneestä tähdestä. Vuorovaikutus kertyneen aineen kanssa on hidastanut pulsarin pyörimistä ja saanut sen lämpötilan kohoamaan”, Posselt arvioi.

Pulsarin magneettikentän kiihdyttämät hiukkaset ovat toisaalta voineet muodostaa ”pulsarituulisumun”. Neutronitähden vaeltaessa tähtienvälisessä avaruudessa ääntä nopeammin – jos ääni kulkisi liki tyhjässä avaruudessa – pulsarista puhaltavan hiukkastuulen ja tähtienvälisen aineen vuorovaikutuksessa muodostuu shokkiaalto. Siinä syntyy synkrotronisäteilyä, joka havaitaan infrapuna-alueella.

”Yleensä pulsarituulisumut ’näkyvät” röntgenalueella, joten infrapuna-alueen kohde olisi hyvin epätavallinen ja kiinnostava”, Posselt toteaa.

Tutkimuksesta kerrottiin NASAn Goddardin avaruuslentokeskuksen uutissivuilla ja se on julkaistu Astrophysical Journal-tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA/ESA/N. Tr'Ehnl (Pennsylvania State University)

Kun Hubble vietiin avaruussukkulalla kiertoradalleen ja sen kameroilla otettiin ensimmäiset kuvat, tähtitieteilijöiden suut loksahtivat auki, mutta muista syistä kuin olisi voinut odottaa. Kristallinkirkkaiden ja huipputarkkojen otosten sijasta ruudulla näkyi suttuista puuroa, joka oli laadultaan kehnompaa kuin harrastajakaukoputkilla otetut kuvat.

Hubble oli likinäköinen. Pian selvisi syykin. 2,4-metrinen pääpeili oli hiottu väärin. Ei tyystin, mutta ratkaisevasti: paraboloidin muotoinen pinta on reunoiltaan neljä mikrometriä liian loiva. Virhe oli luonteeltaan sellainen, että kuka tahansa huolellinen harrastaja pystyy kaukoputken peiliä hioessaan moisen välttämään.

Onneksi Hubble-avaruusteleskooppi oli alkujaankin suunniteltu huollettavaksi avaruudessa, joten pikaisesti – tai niin pikaisesti kuin se avaruustekniikan osalta on mahdollista – rakennettiin korjausoptiikkamoduuli, joka käytiin vaihtamassa yhden havaintoinstrumentin tilalle. Hubble sai periaatteessa silmälasit, vaikka todellisuudessa ne rakentuvatkin pienistä peileistä.

Virheistä opitaan, mutta suoranaisten huiputusten hyötyjä on vaikea keksiä, pikemminkin niistä on pelkkää haittaa.

Vuonna 1908 harrastaja-paleontologi Charles Dawson osui Sussexissa kotinsa lähistöllä hiekkakuopalle, jossa joukko työmiehiä oli lapioimassa soraa. He näyttivät Dawsonille luunpalasia, joita olivat löytäneet soran seasta. Tai itse asiassa he olivat löytäneet kokonaisen kallon, mutta se oli lapion iskusta rikkoutunut palasiksi.

Osa palasista oli ehtinyt jo hukkua hiekan ja soran joukkoon, mutta käsiinsä saamista osista Dawson sai koottua jonkinlaisen hahmotelman hajonneesta kallosta.

Ja se oli mullistava! Kun Luonnonhistoriallisen museon tutkija Arthur Woodward tarkasteli kalloa huolellisesti, hän tuli siihen tulokseen, että se on vähintään 500 000 vuotta vanha. Kallossa oli samanlaisia piirteitä kuin apinoilla, mutta leukaluu ja erityisesti hampaat muistuttivat ihmisen purukalustoa.

Charles Darwinin evoluutioteorian puuttuva rengas oli vihdoin löytynyt. Tässä oli ihmisen esi-isä, tieteelliseltä nimeltään Eoanthropus dawsoni eli kansanomaisemmin Piltdownin ihminen.

Paitsi ettei ollut. Usko löydön aitouteen oli kuitenkin niin vahva, että kallo pystyttiin osoittamaan väärennökseksi vasta 1950-luvun alussa, pitkälti yli 30 vuotta Charles Dawsonin kuoleman jälkeen.

Kallon luut olivat vanhoja, mutta eivät kuitenkaan 50 000 vuotta vanhempia. Ihmisen kallosta peräisin olevien palasten lisäksi todistuskappaleina olleet leukaluu ja hampaat olivat orangin ja soran seasta löytynyt yksittäinen kulmahammas oli kuulunut simpanssille. Hampaistoa oli viilailtu, jotta se muistutti enemmän ihmisen hampaita.

Edelleenkään ei tiedetä, oliko huijari Dawson itse vai joku muu. Joka tapauksessa Piltdownin ihminen johti tutkijoita harhaan vuosikymmenten ajan. Ihmisen uskottiin kehittyneen Euroopassa, vaikka nykykäsityksen mukaan sukujuuremme ovat vahvasti Afrikan puolella.

Tieteellisessä tutkimuksessa tehdyt virheet – elleivät sitten ole häikäilemättömiä huijauksia – johtuvat usein tietämättömyydestä tai taitamattomuudesta, mutta joskus syynä voi olla myös lapsellisuus. Tosin silloin kyse ei ole varsinaisesti tieteellisestä tutkimuksesta.

Nikola Tesla, erityisesti sähkötekniikan alalla useita merkittäviä keksintöjä tehnyt amerikanserbi, oli jo pikkupoikana kiinnostunut kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Ihan kirjaimellisestikin.

Tesla oli huomannut, että hengittäessään hyvin tiheään eli hyperventiloidessaan hän alkoi tuntea olonsa kevyeksi. Siitähän voisi olla apua lentämisessä!

Poikamaisella innolla Tesla päätti testata teoriaansa saman tien. Hän nappasi käteensä sateenvarjon, kapusi navetan katolle ja hengitteli hetken kiivaasti sisään ja ulos, kunnes alkoi tuntea huimausta. Silloin oli Teslan mielestä oikea aika hypätä – ja hän myös hyppäsi.

Tömähdys maahan vei pojalta tajun ja hän toipui saamistaan vammoista vasta viikkojen kuluttua. Ehkä neron varhaiset, joskin epäonnistuneet kokeilut lentämisen saralla saivat hänet myöhemmällä iällään mieltymään syvästi kyyhkysiin.

Jatkuu…

Kuvat: www.natedsanders.com, NASA/ESA, John Cooke

Veden arvellaan olevan peräisin jäisistä kappaleista, jotka pommittivat planeettaa sen syntyvaiheissa. Alle kymmenen miljoonan kilometrin etäisyydellä auringonkaltaisesta tähdestä ei voi vaellella jäisiä kappaleita, joten WASP-39b on muotoutunut paljon kauempana ja vasta myöhemmin vaeltanut nykyiselle kiertoradalleen.

"WASP-39b osoittaa, että eksoplaneetat voivat poiketa koostumukseltaan huomattavasti Aurinkokunnan kiertolaisista. Toivon mukaan eksoplaneetoissa näkemämme monimuotoisuus antaa meille vihjeitä siitä, miten erilaisilla tavoilla planeetat voivat syntyä ja kehittyä", toivoo tutkimuksessa mukana ollut David Sing.

WASP-39b:stä tehdyt spektrihavainnot ovat jokseenkin yksityiskohtaisimpia, joihin nykytekniikalla on mahdollista päästä. Hannah Wakefordin johtama tutkijaryhmä odottaakin malttamattomana Webb-avaruusteleskoopin laukaisua avaruuteen – joka näillä näkymin lykkääntyy ensi vuoden loppuun tai peräti vuoden 2020 alkupuolelle.

Webb-teleskoopin havaitseman infrapunasäteilyn aallonpituuksilla on mahdollista tutkia esimerkiksi hiilen mahdollista esiintymistä planeetan kaasukehässä. Hiilen ja myös hapen runsaudet kertovat vesihöyryn ohella siitä, missä ja miten WASP-39b aikoinaan syntyi.

Löydöstä kerrottiin NASAn uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Astronomical Journal -tiedelehdessä.

Kuva: NASA/ESA/G. Bacon & A. Feild (STScI)/H. Wakeford (STScI/University of Exeter)

Pilkut ovat pilvikerroksessa olevia korkeapainealueita, pyörremyrskyjä, joiden syntyä Neptunuksessa ei ymmärretä ihan tarkasti. Ne näyttävät olevan suuria kaasumaisia linssin muotoisia vuoria, jotka kohoavat selvästi muuta pilvikerrosta korkeammalle.

Vuonna 2015 havaittu suuri tumma pilkku sai nimen SDS-2015 (kirjainlyhenne tulee sanoista Great Dark Spot) ja sen kehittymistä havaittiin Hubblella. Kyseessä oli viides Neptunuksesta koskaan havaittu pilkku.

Se oli selvästi pienempi kuin Voyagerin havaitsemat pilkut, mutta vain hieman pienempi kuin sen jälkeen havaitut pilkut. Kooltaan se oli jotakuinkin Atlantin valtameren kokoinen, eli Neptunuksen kokoon verrattuna ei mitenkään valtava, mutta silti selvästi näkyvä.

Pilkun tarinasta on kerrottu seikkaperäisesti juuri ilmestyneessä The Astronomical Journalin artikkelissa. 

Koska aiemmat Neptunuksen pilkut ovat kadonneet varsin nopeasti, ei tämän pilkun hiipuminen sinällään ollut yllätys. Jupiterissa pyörteet pysyvät nähtävästi satoja vuosia, mutta Neptunuksessa vain muutamia vuosia.

Näin kävikin: pilkku pieneni ja heikkeni. Sen sijaan odotusten vastaisesti se liikkui kohti etelänavan seutuja. Aikaisemmat ovat hivuttautuneet kohti päiväntasaajaa.

Nyt Neptunuksessa on meneillään taas hieman rauhallisempi vaihe – mutta miksi juuri nyt? Sinisen planeetan kaasukehässä on selvästi paljon vielä tutkittavaa.

Tällä haavaa Hubble ja sen kyky tehdä ultraviolettihavaintoja ovat ainoa tapa havaita tarkemmin Neptunusta ja sen kaasukehää, sillä ultraviolettivalon avulla on mahdollista nähdä hieman pilvipinnan alle. Tuleva James Webb -avaruusteleskooppi ei tuo tähän apua juuri lainkaan, sillä se on viritetty katsomaan avaruutta näkyvän valon lisäksi infrapunaisen alueella – mistä on iloa monissa muissa tutkimuksissa, mutta ei niinkään esimerkiksi Neptunuksen pilkkujen tarkemmassa havaitsemisessa.

Ei ihme, että pilkkututkimuksen julkaisseet tutkijat haikailevat nyt uuden, isokokoisen avaruuteen vietävän ultraviolettiteleskoopin perään. Nykyisessä talouspoliittisessa tilanteessa ei sellaiseen ole paljoakaan mahdollisuuksia. Sen sijaan sopii toivoa, että Hubble pysyy toiminnassa vielä senkin jälkeen, kun JSWT on otettu käyttöön.

Kuva: NASA, ESA ja M.H. Wong and A.I. Hsu, UC Berkeley

Tällaisten gravitaatiolinssien suurennukset jäävät kauas ihan tavallisten harrastajakaukoputkienkin lukemista, mutta nyt on tehty uusi ennätys. Ja kun kyse on miljardien valovuosien etäisyydellä olevista taivaankappaleista, jopa suurennuksella on väliä.

Hubble-avaruusteleskoopilla on kuvattu galaksijoukkoa nimeltä eMACSJ1341.9-2441 ja sen taustalta on löytynyt kaukainen galaksi, jolla on yhtä mielikuvituksellinen nimi eMACSJ1341-QG-1.

Galaksijoukon vetovoiman synnyttämä gravitaatiolinssi on suurentanut etäisen tähtijärjestelmän kuvajaisen 30-kertaiseksi.

Samaa luokkaa olevia "gravitaatiosuurennuksia" on havaittu aiemminkin, mutta tässä tapauksessa on oleellista, millaisen kohteen kuvajainen näkyy kymmeniä kertoja todellista suurempana.

eMACSJ1341-QG-1 on "uinuva" galaksi eli siinä ei synny kiivaaseen tahtiin uusia tähtiä, kuten yleensä kaukaisissa ja siten hyvin nuorissa tähtijärjestelmissä tapahtuu.

"Ison suurennuksen ansiosta meille tarjoutuu harvinainen tilaisuus tarkastella kaukaisen kohteen tähtipopulaatioita ja muodostuu käsitys sen todellisesta muodosta sekä muista ominaisuuksista", sanoo tutkimusryhmään kuuluva Johan Richard Lyonin yliopistosta.

Kuvaan on rajattu keltaisella katkoviivalla galaksin 30-kertaisesti suurentunut kuvajainen, pienemmässä laatikossa on galaksi sellaisena kuin se näkyisi ilman gravitaatiolinssiä.

Galaksihavainnosta kerrottiin Havaijin yliopiston uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Astrophysical Journal Letters -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: Harald Ebeling/University of Hawaii, Institute for Astronomy.

Ennen testejä instrumenttiosan käyttäytymistä on simuloitu tarkasti, ja insinöörit tietävät varsin hyvin miten sen pitäisi täristä täristettäessä. Testin aikana siihen on kiinnitettynä paljon kiihtyvyysmittareita, jotka mittaavat miten eri osat oikeasti liikkuvat. 

Joulukuussa tehdyissä testeissä todelliset tärinämittaukset erosivat kuitenkin olennaisesti ennakkosimulaatioista, joten testi päätettiin keskeyttää. 

Omituisuuksia oli ennen kaikkea peilin avausmekanismissa, joka koostuu ikään kuin kahdesta siivestä: otsikkokuvassa näkyy peilin keskiosa, joka on kiinnitettynä kiinteästi instrumenttiosaan, mutta sen takana on kaksi samaan tapaan pienemmistä peilinosista koottua sivupalaa, jotka liikkuvat paikalleen muodostaen lopulta yhden, suuren peilin. Kaikkiaan peilissä on 18 pienempää, kultapäällysteistä peiliä.

Laukaisun aikana peili on siis taitettuna origamin tapaan kolmeen osaan, mutta avaruudessa siitä tulee yksi iso peili.

Liian suuret kiihtyvyysarvot saattoivat olla merkki siitä, että mekanismi oli hajonnut – tai siitä, että etukäteen tehdyt simulaatiot eivät olleet kunnollisia.

Teleskooppia on jouluun aikana tutkittu tarkasti, eikä siinä havaittu mitään omituisuuksia. Myöskään simulaatioissa ei havaittu mitään kummallista, mutta kun samalla teleskooppi on käyttäytynyt normaalisti muilta osin testeissä, päätettiin testejä jatkaa.

Tällä viikolla uudelleen alkaneet testit tehdään Yhdysvaltain pääkaupunki Washingtonin luona olevassa Goddardin avaruuskeskuksessa. Kunhan nämä tärinätestit on tehty, altistetaan sama instrumenttiosa ja peilisysteemi suurelle metelille akustisessa testikammiossa. Sen avulla simuloidaan laukaisun meteliä.

Sen jälkeen peilin avausmekanismin toimintaa testataan vielä kerran, ennen kuin instrumenttiosa peileineen kuljetetaan huhtikuussa Johnsonin avaruuskeskukseen Houstoniin, Teksasiin, missä on avaruuden olosuhteita jäljittelevä suuri kammio. 

Sieltä instrumenttiosa viedään edelleen Kaliforniaan, Northrop Grumman -yhtiön tiloihin, missä se kiinnitetään huoltomoduuliin. Se pitää huolen teleskoopin sähkönsaannista, tietoliikenneyhteyksistä Maahan ja asennonsäädöstä. 

Yhdessä nämä muodostavat avaruuteen lähetettävän teleskoopin, ja kunhan sitä on vielä kerran testattu, se kuljetetaan vuoden 2018 kesällä Kouroun avaruuskeskukseen. 

Sieltä JWST laukaistaan Ariane 5 -kantoraketilla avaruuteen lokakuussa 2018. 

Teleskooppi ohjataan Maan painovoimatasapainopisteeseen 2, niin sanottuun toiseen Lagrangen pisteeseen noin 1,5 miljoonan kilometrin päässä Maasta ulospäin aurinkokunnassa – siis päinvastaiselle puolelle missä Aurinko sijaitsee Maasta katsottuna.

Juuri näin käy aina välillä omassa Aurinkokunnassammekin, kun pyrstötähdet tulevat hyvin lähelle Aurinkoa. 

Aiemmin Aurinkokunnan nuoruudessa tällaisia auringonliippaajia on ollut enemmänkin, ja nyt tehty löytö auttaa ymmärtämään paremmin oman planeettakuntamme syntyä ja kehitystä. Nähtävästi sinne tänne sinkoilevat komeetat ovat osa tähden nuoruusaikaa.

Kiinnostavinta näissä komeetoissa on se, että ne levittävät muun muassa elämän kannalta olennaisia aineita ympäriinsä nuoressa planeettakunnassa. Muun muassa käytännössä kaikki vesi maapallolla on peräisin tänne syöksyneistä komeetoista. Komeettaytimissä on myös hiiltä ja ne kypsyttelevät erilaisia mutkikkaampia hiiliyhdisteitä pinnallaan, kun ne käyvät aina silloin tällöin lähellä tähteään kuumentumassa.

Kuin katse oman Aurinkomme nuoruuteen

HD 172555 kuuluu samaan vastasyntyneiden tähtien joukkoon 16 muun tähtikunnan kanssa. Joukon tähdet ovat eteläisellä tähtitaivaalla seitsemän tähtikuvion alueella Etelän ristin tienoilla.

Joukkoa kutsutaan Beta Pictoriksen liikkuvaksi joukoksi, koska Beta Pictoris – Maalarin tähtikuvion toiseksi kirkkain tähti – oli ensimmäinen tällainen nuori tähti, joka havaittiin. Sittemmin samoilla seuduilla, samoihin aikoihin syntyneitä ja samalla tavalla avaruudessa liikkuvia tähtiä on löydetty 16 muutakin. Myöhemmin osalta näistä on löytynyt tähtikumppaneita, joten joukkoon kuuluu kaikkiaan 28 tähteä sekä ruskeaa kääpiötä. Ruskeat kääpiöt ovat ikään kuin liian pieniä tähtiä ollakseen kunnolla tähtiä.

Myös Beta Pictoriksen ympäriltä on havaittu komeettoja sen lisäksi, että sen ympärillä on suuri kaasukiekko ja eksoplaneettoja. Kaikkiaan 11 tähdeltä on havaittu toistaiseksi komeettoja (kun Aurinkoa ei lasketa mukaan).

Beta Pictoriksen joukko on kiinnostava siksi, että se on kaikkein lähinnä Maata sijaitseva nuorten tähtien kerääntymä. Sen tähdet ovat juuri sen ikäisiä, jolloin aurinkokunnankin oletetaan alkaneen muodostaa planeettoja ympärilleen. 

Havainnot esiteltiin tällä viikolla pidetyssä Yhdysvaltain tähtitieteellisen yhdistyksen kokouksessa.

Löydettiin päättelemällä – ei suoraan komeettoja näkemällä

Alun perin komeetat HD 172555:n ympärillä havaittiin vuosien 2004 ja 2011 välillä Euroopan eteläisen observatorion HARPS-spektrografilla, joka onnistui löytämään tähden valosta tyypillisesti tähteensä syöksyvien komeettojen jättämiä jälkiä.

Lisää havaintoja tehtiin Hubblen avaruusteleskoopilla vuonna 2015, ja nyt tähden ympäriltä havaittiin myös piitä ja hiiltä. Lisäksi näitä sisältävät alueet näyttivät liikkuvan suurella nopeudella. Todennäköisin selitys havainnolle ovat tähteä ympäröivässä kaasukiekossa liikkuvat komeetat.

Havainnot ovat selvästi erilaisia kuin eksoplaneetoista saatavat merkit. 

Komeettojen suoraan näkemiseen tarvittaisiin paljon nykyisiä suurempia ja tarkempia havaintolaitteita, joten esimerkiksi jutun alussa oleva kuva on taiteilijan näkemys siitä, miltä komeettatähden ympärillä voisi näyttää.

Lisää löydöstä: hubblesite.org/news_release/news/2017-02

Kuva: NASA, ESA, and A. Feild and G. Bacon (STScI)

JWST on ollut testattavana NASAn Goddardin avaruuslentokeskuksessa lähellä pääkaupunki Washingtonia. Tuoreen tilannetiedotteen mukaan joulukuun 3. päivänä tehdyssä testissä havaittiin jotain omituista, ja tämän perusteella testiohjelma on nyt keskeytetty ja tutkijat keskittyvät löytämään syyn omituisiin tuloksiin.

Testeissä teleskooppiin on kiinnitetty eri puolille erilaisia kiihtyvyysmittareita ja muita antureita, ja saadut kiihtyvyysarvot olivat olennaisesti erilaisia kuin odotettiin.

Onneksi teleskoopissa tai sen suuressa ja herkässä peilissä ei näytä olevan rakenteellisia vaurioita, vaan tulokset viittaavat vain odottamattomiin mittausarvoihin. 

Siksi nyt joulukuun aikana teleskooppia on täristetty uudelleen, pienemmillä kiihtyvyysarvoilla, jolloin sen käyttäytymisestä on saatu lisätietoa.

On mahdollista, että tarkemmissa tutkimuksissa ja simulaatioissa käy ilmi, että saadut mittausarvot eivät anna aihetta suurempaan huoleen, mutta voi myös olla niin, että edessä on muutoksia teleskooppiin ja uusi viivästys.

JWST on vuosia myöhässä alkuperäisestä aikataulustaan ja sen kustannukset ovat karanneet käsistä. Ennen nyt paljastunutta huolenaihetta oli teleskooppi tarkoitus laukaista lokakuussa 2018 avaruuteen Ariane 5 -kantoraketilla.

Piirroskuva James Webb -teleskoopista avaruudessa täysin avattuna: siinä on suuren, vasta avaruudessa avautuvan peilin lisäksi kookas aurinkosuoja alla. Otsikkokuvassa on teleskooppi siirrettävänä testattavaksi. Kuvat: Nasa.

Testeissä paljastuu usein pieniä vikoja ja omituisia mittausarvoja, ja tämä on yksi syy miksi avaruuslaitteita testataan armottomasti: on parempi, että omituisuudet tulevat esiin ennen laukaisua kuin vasta avaruudessa. Yleensä nämä epäkohdat voidaan korjata nopeasti tai ne voidaan analyysien perusteella päätellä vaarattomiksi.

Edessä Goddardissa ovat vielä optiikan sekä koko suuren peilin ja sen avausmekanismin testit täristyksen jälkeen.

Tämän jälkeen JWST on tarkoitus kuljettaa Hosutoniin Nasan Johnsonin avaruuskeskukseen, missä olevalla avaruussimulaattorilla se altistetaan avaruuden tyhjiölle ja lämpötiloille. Sieltä teleskooppiosa viedään edelleen Kaliforniaan Northrop Grumman -yhtiön tiloihin, missä se liitetään huoltomoduuliin, joka tulee huolehtimaan avaruudessa teleskoopin asennonsäädöstä, ohjaamisesta, virransaannista ja tietoliikenneyhteyksistä Maahan. Sen olennainen osa on myös suuri, monikerroksinen, avaruudessa avattava aurinkosuoja.

Lopulta, ennen kuljetusta laukaisupaikalle Kouroun avaruuskeskukseen on koko JWST tarkoitus testata vielä Goddardissa.

Juttua on päivitetty julkaisun jälkeen: Alun perin siinä kerrottiin koko JWST:n olleen nyt testissä, mutta kyseessä oli luonnollisesti "vain" kokonaisuuden teleskooppiosa. Samalla juttuun on päivitetty JWST:n edessä olevien testien aikalu.