noaa

Auringosta planeettainväliseen avaruuteen purskahtanut varattujen hiukkasten pilvi iskeytyi Maan magnetosfääriin viime yönä Suomen aikaa.

Se sai aikaan varsin voimakkaan G2-luokan geomagneettisen myrskyn ja upeita revontulia Pohjois-Amerikan taivaalle – mukana oli myös hyvin harvinaisia, suuria energioita vaativia sähkönsinisiä revontulia.

Aurinkotuuli alkoi voimistua kello 03 Suomen aikaa perjantain vastaisena yönä. Erityisesti aurinkotuulen magneettikenttä kasvoi perjantaiaamun aikana voimakkaaksi.

Syynä tähän on Auringon koronan aukosta (ks. kuva alla) lähtenyt nopeampi aurinkotuulen virtaus, joka on puristanut kokoon edellään olevaa hitaampaa aurinkotuulta ja sen magneettikenttää.

Viime viikkoina eri puolilla planeettaamme on hytisty ja hikoiltu harvinaisen kylmässä ja kuumassa. 

Ilmastotieteilijät katsovat maapalloa kuitenkin kokonaisuutena ja jokaista vuotta osana pitkää mittaushistoriaa. Tilastoissa vuosi 2016 on edelleen koko mittaushistorian kuumin, mutta sillä oli taakkanaan lämmittävä El Niño – joka vaikutti myös vuonna 2015. Viime vuonna tämä ilmiö ei ollut enää puskemassa lämpötilaa ylemmäs, ja kun tämä otetaan huomioon, oli 2017 mittaushistorian lämpimin El Niñoton vuosi.

Linja on selvä: maapallo lämpenee ja tekee niin nopeammin kuin tutkijat ovat laskeneet. Maailman ilmatieteellisen järjestön WMO:n mittausten mukaan 2017 oli 1,1°C lämpimämpi kuin keskimääräinen vuosi ennen teollistumista.

Vuoden 2016 luku oli 1,2°C ja 2015 1,1°C. Kaikkiaan kuusi mittaushistorian lämpimintä vuotta ovat olleet vuoden 2010 jälkeen.

Suurin osa maapallon mantereista on pohjoisella pallonpuolella, joten pohjoisen kesän loppu on maapallon kannalta raikasta aikaa: kasvit ovat tuottaneet silloin paljon happea ja kuluttaneet ilmassa olevaa hiilidioksidia. Kun syys saa ja kasvien lehden putoavat, alkaa hiilidioksidin määrä ilmakehässä jälleen kasvaa.

Tämä sykli on havaittavissa selvästi myös hiilidioksidimittauksissa. Eräs tunnetuimmista mittauspaikoista on Havaijilla oleva Mauna Loan havaintoasema, ja sen mittaukset ovat tänä vuonna olleet poikkeuksellisia. Hiilidioksidin määrä ei ole pudonnut tässä syyskuussa kertaakaan alle 400 miljoonasosan, eli ppm:n. 

Kotiloita on joka puolella ja niitä tunnetaan noin 60 000 eri lajia. Yhden uuden sellaisen löytyminen ei siten ole mikään mullistava tieteellinen löytö, mutta tuo osaltaan lisätietoa siihen, millainen skaala erilaisia elämänmuotoja planeettamme pinnalla on.

Kotiliot (eli Gastropoda) on suurin nilviäisten (Mollusca) alaluokka. Suurin osa näistä latinankielisen nimensä mukaisesti pehmeärakenteisista eläimistä elää vedessä, mutta osa uskaltautuu myös kuivalle maalle – kunhan maa ei ole kovin kuivaa.

Vaikka nilviäiset ovat pehmeärakenteisia, on kotiloilla suojanaan kalsiumkarbonaatista muodostunut kuori, joka suojaa sisällä olevaa löllöä eläintä. Kun kotilo liikkuu eteenpäin, se on luonnollisesti pääosin ulkona kuorestaan ja liikkuu eteenpäin vahvan jalkansa avulla. Jalan lihakset supistuvat aaltomaisesti, mikä saa eläimen liikkumaan eteenpäin. Kotilolla on silmät sekä yksi tai kaksi paria tuntosarvia.

Otikkokuvassa eläin on tiukasti kuorensa sisällä kiven pintaan kiinnittyneenä, kun Okeanos -aluksen kauko-ohjattu sukellusrobotti tuli häiritsemään sitä valoillaan ja vesivirtauksillaan.

Yhdysvaltain puolustushallinnon alainen kiertoradalla olevia kappaleita seuraava avaruusoperaatiokeskus SJpOC (Joint Space Operations Center) havaitsi keskiviikkona vuonna 2014 rikkoutuneen ja käytöstä poistetun NOAA16-satelliitin hajonneen osiin avaruudessa. 

Tapauksesta kertoo SpaceNews -lehti, jonka mukaan SJpOC havaitsi aiemmin yhtenä kappaleena kiertoradalla havaitun satelliitin jakaantuneen useampiin osiin keskiviikkona 25.11. aamupäivällä klo 10:41 Suomen aikaa. Palasten määrästä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta niistä ainakaan toistaiseksi haittaa muille satelliiteille.

On epätodennäköistä, että hajoaminen olisi johtunut törmäyksestä jonkun toisen satelliitin tai avaruusromupalasen kanssa. Käytöstä ennenaikaisesti poistetut satelliitit sisältävät usein polttoainetta, joka saattaa ajan myötä räjähtää. Myös lämpötilavaihtelut ja muut avaruuden olosuhteet heikentävät jatkuvasti satelliitteja, joten ne saattavat rikkoontua myös tästä rasituksesta – joskin näin ei pitäisi käydä.

Samoin akut voivat räjähtää, jos satelliitin lämpöhallinta ei toimi ja lämpötila nousee sisällä liian suureksi.

Tämä NOAA16 -satelliitti oli Yhdysvaltain sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAA:n käytössä ollut Maan napojen kautta kulkevalla ns. polaariradalla säätä havainnut satelliitti, joka laukaistiin avaruuteen syyskuussa 2000. Se toimi normaalisti kesäkuuhun 2014 saakka, jolloin siihen tuli "kriittinen vika", jolloin se siirrettiin eläkkeelle. 

Kyseessä on jo toinen kerta lyhyen ajan kuluessa, kun Yhdysvaltain polaariradalla oleva satelliitti hajoaa avaruudessa ja synnyttää avaruusromua. Tätä ennen viime helmikuussa USA:n puolustushallinnon sääsatelliitti rikkoontui oletettavasti juuri akkujen pamahdettua. Myös seitsemässä muussa samanlaisessa satelliitissa on havaittu samankaltainen vika, joka saattaa johtaa mahdollisesti aikanaan akkujen räjähtämiseen.

Räjähdykset ovat harvinaisia

Jos käytöstä poistettavaa satelliittia ei voida ohjata alas tuhoutumaan Maan ilmakehässä, sen polttoainetankit tyhjennetään ja akkujen varaus puretaan ennen kuin satelliitti kytketään pois päältä ja jätetään avaruuteen romuksi. Näin siitä aiheutuva vaara on kaikkein pienin.

Todennäköisesti NOAA16:n vika – josta ei ole kerrottu tarkemmin – esti näiden toimien tekemisen, mikä on johtanut tähän hajoamiseen. 

Ajan kuluessa satelliitin kappaleet levittäytyvät laajemmalle nykyisen kiertoradan sivuille. Satelliitin korkeahko ratakorkeus, noin 850 km, tarkoittaa sitä, että kappaleet eivät putoa Maahan vuosisatoihin. Koska tuo ratakorkeus on kätevä juuri Maan havainnointiin, on sillä varsin paljon satelliitteja; siksi siellä on myös varsin paljon käytöstä poistettuja satelliitteja sekä niistä irronneita osia.

Suurin näillä tienoilla oleva satelliitti on kahdeksan tonnia massaltaan oleva eurooppalainen ENVISAT, joka lakkasi toimimasta vuonna 2012 toimittuaan olennaisesti suunniteltua pitempään. Se on tällä haavaa massiivisin "satelliittiraato" avaruudessa.

Otsikkokuvassa on piirros NOAA:n sääsatelliitista, jonka kaltainen NOAA16 oli. Kuva: NASA

Japanin ilmatieteen laitos totesi heikon El Niño -ilmiön alkaneen jo joulukuussa, mutta nyt myös Yhdysvaltain merten- ja ilmastontutkimushallinto NOAA on todennut asian tuoreessa tiedotteessaan.

Kyseessä on maailmanlaajuisesti säähän vaikuttava ilmiö Tyynellä valtamerellä. El Niño -ilmiön vallitessa pasaatituulet laantuvat, mikä johtaa meren pintalämpötilojen laskuun päiväntasaajan alueilla valtameren länsiosassa ja nousuun sen itäosassa. Siihen liittyy ilmapaineen yleinen nouseminen länsiosassa ja laskeminen idässä.

Kun El Niño ei ole käynnissä, Tyynenmeren pasaatituulet puhaltavat trooppisen meren poikki idästä länteen. Tuulet painavat lämmintä pintavettä meren länsiosaan, ja meren pinta on Indonesiassa noin puoli metriä korkeammalla kuin Etelä-Amerikan rannikolla. Itäisellä Tyynellämerellä nousee syvältä pintaan viileätä ja ravinteikasta vettä. Meren pintalämpötila Etelä-Amerikan rannikolla on noin kahdeksan astetta alempi kuin Tyynenmeren länsiosassa. Sadetta on runsaasti läntisellä, lämpimämmällä alueella (Aasian puolella), ja itäisellä Tyynellämerellä (Amerikan puolella) on suhteellisen kuivaa.

Laajasti katsottuna se on ENSO

Ilmiön omituinen nimi tulee Perun ja Ecuadorin kalastajilta, jotka havaitsivat tämän 4-7 vuoden välein toistuvan ilmiön tavallista runsaampina kalansaaleina. Kiitollisina tästä yleensä juuri joulun aikaan havaitusta “taivaan lahjasta” he nimesivät ilmiön jeesuslapsen mukaan “poikalapseksi”, El Niñoksi.

Samalla tosin ravinteikkaan veden virtaus heikkenee Etelä-Amerikan rannikolla heikkenee, mikä vaikuttaa edelleen laajasti alueen ravintoketjuihin. Tyynenmeren päällä olevan suuren lämpimän ilmamassan jääminen tavallista idemmäksi aiheuttaa muutoksia säähän myös koko muulla maapallolla. 

Yksi esimerkki tästä ovat muutokset trooppisten hirmumyrskyjen runsaudessa ja reiteissä Atlantilla sekä selvästi runsaammat sateet Meksikossa sekä Yhdysvaltain eteläosissa.

El Niño on myös aiheuttanut kuivuutta läntisen Tyynenmeren maissa, mikä puolestaan on ollut osatekijänä laajoissa pensastopaloissa Australiassa.

Tarkalleen ottaen ilmiö tunnetaan tieteellisesti nimellä “El Niño, eteläinen oskillaatio”, (ENSO, eli El Niño Southern Oscillation). ENSOn viileä versio, jolloin tilanne on päinvastainen El Niñoon verrattuna, on nimeltään “La Niña”. 

Syyt lämpötilojen vaihteluun ovat edelleen epäselviä, samoin kuin se miten ilmastonmuutos vaikuttaa niihin. Oskillaatio havaitaan keskimäärin 3–4 vuoden jaksoissa (maksimit 2-7 vuotta) ja kerrallaan ilmiö kestää maksimissaan puolitoista. Kylmät ja viileät jaksot seuraavat toisiaan; edellinen El Niño oli alkuvuodesta 2007 ja La Niña vuonna 2011. Viimeisen La Niñan oletetaan saaneen aikaan kuivuutta itäisessä Afrikassa ja Australiassa runsaimmat kaatosateet 112 vuoteen.

Tällä kertaa heikko El Niño

NOAA:n mukaan ilmiö on tällä kertaa hieman heikompi kuin yleensä, ja siksi sillä ei ole todennäköisesti niin suuria vaikutuksia kuin joskus aikaisemmin. Esimerkiksi talvella 1998 El Niño oli hyvin voimakas ja sai aikaan sen, että 16% maailman koralliriutoista vaurioitui pahasti paljon normaalia korkeamman meren lämpötilan vuoksi. Se sai aikaan myös keskimäärin 1,5°C korkeampia ilman lämpötiloja, mikä johti kuivuuteen monin paikoin Australiassa ja eteläisessä Amerikassa.

Nyt näin dramaattista vaikutusta ei ole siis odotettavissa, eikä  tilanteesta liene auttamaan Kaliforniassa vallitsevaan kuivuuteen. Joulukuussa alueella saatiin rankkoja sateita, mutta niistäkin huolimatta kuivuus on ennätyksellistä.

NOAAn mukaan ilmiö kestänee tällä kertaa ainakin kesään saakka. Tutkijoiden mukaan parhaillaan Yhdysvalloissa oleva kylmä talvi ja runsaat lumisateet maan itäosissa eivät liity kuitenkaan El Niñoon.

Suomessa hyytävän kylmää alkukesää seurasi ennätyksellisen pitkä hellejakso, sillä 25 astetta ylittäviä lämpötiloja mitattiin joka päivä heinäkuun kuudennesta päivästä alkaen ainakin yhdellä havaintoasemalla.

Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan kesti yhtämittainen hellejakso siis 38 päivää. Vuodesta 1961 alkaen tarkasteltuna hellejakso on ollut yhtä pitkä vain kerran aikaisemmin, sillä myös kesällä 1973 hellejakso kesti 38 päivää.

Tänä vuonna oli myös yhteensä 22 päivää, jolloin maan ylin lämpötila oli vähintään 30 astetta. Määrä on suurin vuodesta 1961 alkaen tarkasteltuna. Yksittäisistä havaintoasemista pisin hellejakso oli tänä kesänä Kouvolan Utissa ja Hattulan Lepaalla, joissa oli 17.7.–11.8. yhteensä 26 peräkkäistä hellepäivää.

Vastaavia hellejaksoja myös vuosina 2003 ja 2010

Korkeapaineen pysyessä kesällä Suomen yllä pitkään lähes paikoillaan lämpötila voi nousta toistuvasti yli 25 asteen. Viikon hellejakso on tietyllä paikkakunnalla yleinen, mutta ei kuitenkaan jokakesäinen. Kahden viikon hellejakso on jo harvinainen, eli sellainen sattuu keskimäärin kerran 10 vuodessa. Poikkeuksellisesta hellejaksosta voidaan puhua vasta, kun helle kestää vähintään kolme viikkoa. Näin on käynyt vuodesta 1961 alkaen tarkasteltuna ennen tätä kesää vain vuosina 1973, 2003 ja 2010.

Tätä kesää muistuttavat eniten vuosien 2003 ja 2010 hellejaksot. Tänä kesänä ja vuoden 2003 heinäkuussa helle kattoi koko maan. Vuonna 2010 helteet kattoivat lähinnä maan etelä- ja keskiosan. Lapissa heinäkuun 2010 keskilämpötila oli lähellä tavanomaista. Vuonna 2010 mitattiin kuitenkin näitä kahta vuotta korkeampia lämpötiloja, ja tuolloin rikottiin monella paikkakunnalla lämpöennätyksiä. Heinäkuun 29. päivänä 2010 mitattiin Joensuun lentoasemalla Liperissä Suomen kaikkien aikojen korkein lämpötila, 37,2 astetta. Myös elokuussa saavutettiin uusi kuukauden lämpöennätys, kun Puumalassa, Heinolassa ja Lahdessa mitattiin 33,8 °C. Tämän kesän toistaiseksi korkein lämpötila, 32,8 astetta, mitattiin Porin rautatieasemalla 4. elokuuta.

Kuumat päivät yleistyvät

Tänä vuonna koko maan hellepäiviä on ollut tähän mennessä 50 kpl, kun niitä on keskimäärin vuodessa 36 kpl. Eniten koko maan hellepäiviä on ollut vuonna 2002, jolloin niitä oli 65 kpl.

Suomen kesät ovat jo muuttuneet aiempaa helteisemmiksi, ja tämä kehitys tulee jatkumaan, mikäli kasvihuonekaasujen päästöt jatkavat nopeaa kasvuaan. Kesällä kuumat päivät yleistyvät ja kuumat jaksot pitenevät. Hellepäivien määrän arvioidaan 3-4 -kertaistuvan ennen vuosisadan loppua. "Hyvin kuumia" päiviä, jolloin vuorokauden keskilämpötila on yli 24 astetta, esiintyi vuosina 1971–2000 vain muutamana kesänä. Kuluvan vuosisadan lopulla hyvin kuumia päiviä arvioidaan esiintyvän jo useammin kuin joka toinen vuosi.

"On arvioitu, että heinäkuun 2010 kaltainen tai vielä lämpimämpi heinäkuu koettaisiin vuosisadan puolivälin arvioidussa, muuttuneessa ilmastossa jopa kerran 10–15 vuodessa. Samoin ainakin yksi vähintään yhtä lämmin heinäkuu sattuisi vuoteen 2050 mennessä 80 %:n todennäköisyydellä", toteaa Ilmatieteen laitoksen tutkija Kimmo Ruosteenoja laitoksen tiedotteessa.

Tämä kuva on levinnyt laajalti internetissä ja sen ohessa olevien tekstien mukaan kyseessä on maaliskuussa 2011 tapahtuneen Tohokun maanjäristyksen seurauksena Fukushiman ydinvoimalasta mereen valuneen radioaktiivisuuden määrä. Kuva on dramaattinen: radioaktiiviset aineet näyttävät levinneen ympäri Tyyntä valtamerta Etelämantereelta Yhdysvaltain rannikolle.

Kuva on todellinen, mutta se ei esitä radioaktiivisuutta, vaan maanjäristyksen seurauksena syntyneen tsunamiaallon korkeutta. Yhdysvaltain meren- ja ilmakehätutkimuslaitos NOAA julkisti kuvan heti järistyksen jälkeen, mutta yhä edelleen kuva pulpahtaa esiin eri puolilla ja sen väitetään esittävän radioaktiivisuutta. Tapaus on jälleen hyvä esimerkki siitä, että "liian komeaan" kuvaan kannattaa suhtautua varauksellisesti...

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, etteikö Fukushimasta vapautunut radioaktiivisuus ole vaarallista. Päinvastoin.

Pahimmillaan järistyksen runnomasta, huonosti rakennetusta ja turvamääräyksistä piittaamattomasta ydinvoimalasta laski mereen joidenkin tietojen mukaan 300 tonnia radioaktiivista vettä vuorokaudessa, ja vaikka määrä ei ole nyt näin suuri, virtaamaa on edelleen. Voimalayhtiö TEPCO on koittanut vähätellä ja peitellä voimalan vaurioita ja sen ympäristövaikutuksia koko ajan järistyksen jälkeen, ja kuten tuorein Japanissa ollut järistys osoitti, on Fukushiman voimala edelleen suuri uhka. Tapaus heitti aiheestakin pitkän varjon paitsi Japanin, niin myös koko ydinvoimateollisuuden päälle.

Fukushiman ydinvoimalaitosonnettomuus on suurin ja vakavin ydinonnettomuus sitten 1986 tapahtuneen Tsernobylin ydinvoimalakatastrofin.

Silti sen radioantiivisuusvaikutukset esimerkiksi Yhdysvaltain rannikolla ovat olleet huomaamattomat. Ensinnäkin Tyynessä valtameressä on niin valtavasti vettä, että suureltakaan kuullostavat radioaktiivisen valumaveden määrät eivät nosta koko meren pitoisuuksia käytännössä lainkaan. Paikallisesti Japanissa tilanne on toki hälyttävä.

Toiseksi useat radioaktiiviset isotoopit hajoavat paljon nopeammin kuin niitä kestää kulkeutua meren halki. Esimerkiksi Jodin radioaktiivisen isotoopin I-131:n puoliintumisaika on kahdeksan päivää, joten sen aktiivisuus putoaa puoleen joka 8. päivä. Sen sijaan radioaktiivisen Cesiumin isotooppien puoliintumisajat ovat pitempiä: Cs-134:n noin kaksi vuotta ja Cs-137:n noin 30 vuotta, joten nämä ovat vaarallisempia.

Hyvin pieniä vaikutuksia myös Suomessa

Veteen joutuneita päästöjä vaarallisempia ovat olleet kuitenkin radioaktiivisuuden joutuminen ilmaan. Fukushimasta peräisin olevaa jodin radioaktiivista isotooppia I-131 havaittiin maalis- ja huhtikuun 2011 aikana koko pohjoisella pallonpuoliskolla.

Säteilyturvallisuuskeskuksen tietojen mukaan vuonna 1986 Suomessa mitattiin Tshernobylin onnettomuudesta peräisin olevaa radioaktiivista jodia 200 becquereliä kuutiometrissä (Bq/m³) eli noin 20 000 kertaa enemmän kuin Fukushiman päästön seurauksena mitatut suurimmat pitoisuudet Helsingissä. Suojaustoimiin pitää ryhtyä, kun radioaktiivisen jodin pitoisuus on tuhansia becquereleja kuutiometrissä ilmaa.

Radioaktiivisen jodin ja cesiumin lisäksi on Suomessakin havaittu myös muita Fukushimasta lähtöisin olevia radioaktiivisia aineita. Näiden aineiden pitoisuudet ovat kuitenkin olleet erittäin pieniä eikä Fukushimasta tulleella päästöllä kokonaisuudessaan ole Suomessa terveysvaikutuksia.

Kuva: NOAA

Atlantin alueen trooppiset myrskyt syntyvät yleensä päiväntasaajan tienoilla, hieman sen pohjoispuolella, valtameren puolivälissä tai lähempänä Afrikkaa, mistä ne liikkuvat vähitellen länteen, kohti Amerikkaa. Samalla ne yleensä nousevat pohjoisemmaksi, jolloin niiden reitti osoittaa Karibian saaria ja Yhdysvaltoja. Mikäli matalapaineen tuulten nopeuden suurin minuutin keskiarvo kymmenen metrin korkeudella on yli 32 m/s, kutsutaan matalapainetta trooppiseksi myrskyksi, ja hurrikaaniksi, jos tuuli ylittää 33 m/s.

Kuvassa on 6000 vuodesta 1842 alkaen havaittua trooppista matalapainetta piirrettynä Pohjois-Atlantin kartalle; kuva on napattu Yhdysvaltain Ilmasto- ja meritutkimuskeskus NOAA:n erinomaisesta hurrikaanien reittitietokannasta, missä jokainen voi piirtää oman karttansa.

Atlantin hurrikaanikausi alkaa yleensä kesäkuun alussa ja päättyy marraskuun lopussa. Tänä vuonna kauden aloitti trooppinen myrsky Andrea, joka aiheutti kaatosateita ja tulvia Kuubassa ja Floridassa 5.-7. kesäkuuta. Vielä keväällä kaudesta odotettiin keskimääräistä aktiivisempaa (9 hurricanes, joista neljä olisi voimakkaita), koska meren pintaveden lämpötila oli normaalia korkeampi ja näinä aikoina ei ole El Niño -ilmiötä. Keskikesällä ennustetta korjattiin huomattavasti alemmaksi, koska meren keskimääräiset pintalämpötilat olivat laskeneet ja alkukauden aktiivisuus oli myös huomattavasti normaalia matalampaa. Elokuun alussa NOAA:n hurrikaanikeskus nosti taas ennustettaan hieman ylemmäs ja nyt koko kauden aikana odotetaan 13-19 myrskyä, joille annetaan nimet. Näistä 6-9 nousevat hurrikaaniluokkaan ja näistä 3-5 olisivat suuria sellaisia. Syinä ennusteen korjaamiseen mainitaan varsin kostea kesä läntisessä Afrikassa ja jälleen keskiarvoa ylemmäksi nousseet meriveden lämpätilat.

Tämän kauden trooppisten myrskyjen ja hurrikaanien nimet tiedetään jo ennalta, sillä ne poimitaan järjestyksessä listalta: Andrea, Barry, Chantal, Dorian, Erin, Fernand, Gabrielle, Humberto, Ingrid, Jerry, Karen, Lorenzo, Melissa, Nestor, Olga, Pablo, Rebekah, Sebastien, Tanya, Van ja Wendy (vuorotellen miesten ja naisten nimiä).

Kuusi aakkosjärjestyksessä tehtyä nimilistaa kiertää niin, että samat nimet tulevat käyttöön kuuden vuoden välein, joten nyt käytetään samoja nimiä kuin 2007. Aakkoslistasta on kuitenkin poistettu kirjaimet Q, U, X, Y ja Z, koska niillä alkavia nimiä ei ole englannin kielessä tarpeeksi. Paljon tuhoa aiheuttaneiden tai jotenkin muuten huomattavien myrskyjen nimet on "jäädytetty", kuten kuuluisien joukkuepelaajien pelinumerot. Jos vuodessa havaitaan enemmän kuin 21 hirmumyrskyä, niiden niminä aletaan käyttää kreikkalaisia kirjaimia (alpha, beta, gamma...).