Yhdysvalloissa syöksynyt rahtikone oli kuuluisa Hurricane Hunter

Yhdysvalloissa syöksynyt rahtikone oli kuuluisa Hurricane Hunter

Eilen Yhdysvaltain Geogian osavaltiossa tapahtui ikävä lento-onnettomuus, kun Hercules -rahtikone putosi alas ja sen yhdeksänhenkinen miehistö sai surmansa. Kyseessä oli romutukseen menossa ollut kuuluisa Hurricane Hunter, eli säähavaintokone, jolla lennettiin läpi hurjien pyörremyrskyjen.


03.05.2018

Ilmailun tapahtumista raportoiva Lentoposti kertoo, että kyseessä oli Yhdysvaltain Puerto Ricon kansalliskaartin WC-130H -lentokone 65-0968, joka oli yksi vanhimmista käytössä olevista Hercules-koneista.

Tämä yli 60-vuotias kone oli matkalla romutukseen. Kansalliskaartilla on ollut Puerto Ricossa käytössään kaikkiaan viisi Herculesta, joista osa ei ole enää ollut lentokunnossa.

Yllä olevalla videolla näkyy, millaiseen ryskytykseen hurrikaanin läpi lentävä kone joutuu. Hercules on kuitenkin tehty rajua käyttöä varten, joten se ei ole tällaisista olosuhteista moksiskaan. Myöskään ikä ei sinällään ole lentokoneissa ongelma, sillä niitä huolletaan koko ajan ja osia uusitaan jatkuvasti.

Onnettomuuden syystä ei ole vielä tietoa, mutta kone on pitkän lentouransa aikana ollut pahemmissakin paikoissa.

Kuuluisia Hurrikaaninmetsästäjiä on USA:ssa useita.

Näiden vanhojen Hercules-koneiden rinnalle ovat tulleet koneen uudet versiot, C-130J:t, jotka tosin ovat säälaitteistojen asentamisen jälkeen ristitty virallisesti WC-130J:ksi (samaan tapaan kuin tuhoutunut kone oli WC-130H). Lisäksi käytetään Orion-merivalvontakoneesta tehtyä säätutkimusversiota ja erikoisvarusteltuja G-IV Gulfstream -liikesuihkukoneita.

WC-130H

Lentoja tekevät USA:n ilmavoimien 53. säätutkimuslentueen lisäksi Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAA. Atlantin ja Meksikonlahden lisäksi tutkimuslentoja pyörremyrskyihin tehdään myös Havaijilta.

Vaikka satelliiteista pystytään näkemään sääilmiöitä jo erittäin hyvin, on edelleen tärkeää käydä paikan päällä pyörremyrskyn sisällä tekemässä tarkkoja mittauksia. Koneista myös pudotetaan sondeja, jota lähettävät tietoja pudotessaan.

Revontulihälytys! Nyt kannattaa katsella taivaalle.

Avaruussäätilanne on juuri nyt hyvin epävakaa ja taivaalla on mahdollisuus nähdä revontulia tänään ja huomenna. Taivas on jo hyvin valoisa, mutta jos tulet äityvät oikein voimakkaiksi, ne puskevat kyllä näkyviin keväiseltä taivaaltakin.

Auringosta planeettainväliseen avaruuteen purskahtanut varattujen hiukkasten pilvi iskeytyi Maan magnetosfääriin viime yönä Suomen aikaa.

Se sai aikaan varsin voimakkaan G2-luokan geomagneettisen myrskyn ja upeita revontulia Pohjois-Amerikan taivaalle – mukana oli myös hyvin harvinaisia, suuria energioita vaativia sähkönsinisiä revontulia.

Aurinkotuuli alkoi voimistua kello 03 Suomen aikaa perjantain vastaisena yönä. Erityisesti aurinkotuulen magneettikenttä kasvoi perjantaiaamun aikana voimakkaaksi.

Syynä tähän on Auringon koronan aukosta (ks. kuva alla) lähtenyt nopeampi aurinkotuulen virtaus, joka on puristanut kokoon edellään olevaa hitaampaa aurinkotuulta ja sen magneettikenttää.

Ilmatieteen laitoksen avaruussääennuste kertoo, että aurinkotuulen voimistuminen alkoi sen verran myöhään aamuyöllä, ettei se ehtinyt enää aiheuttaa Suomessa merkittävää avaruussäätä.

Sen sijaan Suomessakin mittalaitteilla voitiin havaita magneettisen myrskyn nouseminen.

Koska Suomessa oli keskipäivä, magneettiset häiriöt jäivät meillä vähän pienemmiksi (Nurmijärven paikallinen K-indeksi 5). Jos tämä magneettinen myrsky olisi sattunut keskiyöllä Suomen aikaa, koko maassa olisi todennäköisesti nähty revontulia.

Aurinkotuulen magneettikenttä on alkanut jo hiljalleen heikentyä, mutta aurinkotuulen nopeus on kasvanut odotettua suuremmaksi (kirjoitushetkellä noin 570 km/s).

Tämän perusteella lauantain vastaisena yönä on kohtalainen todennäköisyys uudelle magneettiselle myrskylle. Se jäänee maailmanlaajuisesti mitattuna perjantaipäivän myrskyä heikommaksi, mutta jos se sattuu ilta- tai keskiyöllä Suomen aikaa, on hyvä mahdollisuus nähdä revontulia suuressa osassa maata (pilvisyyden salliessa).

Sen vuoksi Ilmatieteen laitos korotti revontulten todennäköisyyden lauantain vastaisen yön osalta kohtalaiseksi.

Samaa ennustaa Yhdysvalloissa avaruussäätä mittaava ja ennustava NOAA. Heidän ennusteensa mukaan koko Suomi voisi olla käytännössä jo nyt yön aikana revontuliovaalin alla.

Kannattaa siis katsella taivaalle. Tätä kirjoitettaessa jo Pohjois-Suomen mittatiedot kertovat revontulten olevan taivaalla. 

Ja ennuste siis lupaa parempaa mahdollisuutta huomiselle, joten taivaalle tähyämistä kannattaa jatkaa huomennakin (jos sää vain suinkin sallii).

Mittaustiedot kertovat karua tarinaa: maapallo kuumenee ennätyksellisesti

Vuoden 2017 lämpötila-anomaliakartta

Viime vuoden ilmastotilastot julkistettiin viime viikon lopulla ja ne ovat aika karua luettavaa. Maailmanlaajuisesti lämpötilaennätyksiä ei lyöty, mutta vuosi oli suoraa jatkoa aiemmille ennätysvuosille ja piti sisällään paljon äärisääilmiöitä.

Viime viikkoina eri puolilla planeettaamme on hytisty ja hikoiltu harvinaisen kylmässä ja kuumassa. 

Ilmastotieteilijät katsovat maapalloa kuitenkin kokonaisuutena ja jokaista vuotta osana pitkää mittaushistoriaa. Tilastoissa vuosi 2016 on edelleen koko mittaushistorian kuumin, mutta sillä oli taakkanaan lämmittävä El Niño – joka vaikutti myös vuonna 2015. Viime vuonna tämä ilmiö ei ollut enää puskemassa lämpötilaa ylemmäs, ja kun tämä otetaan huomioon, oli 2017 mittaushistorian lämpimin El Niñoton vuosi.

Linja on selvä: maapallo lämpenee ja tekee niin nopeammin kuin tutkijat ovat laskeneet. Maailman ilmatieteellisen järjestön WMO:n mittausten mukaan 2017 oli 1,1°C lämpimämpi kuin keskimääräinen vuosi ennen teollistumista.

Vuoden 2016 luku oli 1,2°C ja 2015 1,1°C. Kaikkiaan kuusi mittaushistorian lämpimintä vuotta ovat olleet vuoden 2010 jälkeen.

"Pitkän ajanjakson lämpötilatrendi on kuitenkin tärkeämpi kuin yksittäisten vuosien lämpötilojen arviointi", sanoo WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas järjestön tiedotteessa

"Lämpenemisen tahti näyttää vain kiihtyvän. Seitsemäntoista kahdeksastatoista kaikkein kuumimmasta vuodesta ovat olleet tällä vuosituhannella ja viimeisen kolmen vuoden aikana lämpötilan kasvu on ollut hyvin erikoista. Erityisesti pohjoiset alueet ovat lämmenneet, millä on laajoja ja pitkäkestoisia vaikutuksia meren pinnan tasoon ja sääilmiöihin muillakin maapallon alueilla."

Lämpötila-anomaliakartta
Kartta näyttää erot keskimääräisiin, pitkäaikaisiin lämpötiloihin. Koko maapallo on hyvin punainen, etenkin pohjoiset alueet. Grönlannin kaakkoispuolen vaalea "normaalilämpötilainen" alue johtuu suurelta osin siitä, että sulavista jäätiköistä valuu alueelle viileää vettä.

 

Viime vuoden tilastojen mukaan vuonna 2017 maapallon keskimääräinen lämpötila oli 0,46°C ylitse vuosien 1981-2010 keskiarvon 14,3°C.

Merijään määrä oli vuoden aikana myös hyvin vähäistä, sillä jää peitti paljon keskimääräistä pienempiä alueita napojen ympäristössä koko vuoden ajan, siis niin kesällä kuin talvellakin. Etelämantereen ympäristössä jääpeite oli ennätyksellisen pieni, kun taas Arktiksella kyseessä oli toiseksi pienin mitattu jäänpeitto.

2017 oli La Niña -vuosi

Kolme viime vuotta ovat näyttäneet myös selvästi sen, mikä vaikutus Tyynellä valtamerellä olevalla El Niño -ilmiöllä on. Tämä ajoittain syntyvä ilmiö lämmitti selvästi vuosia 2015 ja 2016, mutta ilmiö heikkeni jo vuoden 2016 lopussa. 

Yleensä El Niñoa seuraa vastaavanlainen, mutta viilentävä La Niña -ilmiö. Näin tapahtuikin vuonna 2017, jolloin La Niña vaikutti viilentävästi globaaliin säätilaan vuoden alussa ja lopussa. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että tällä kerralla La Niña on ollut olennaisesti tavallista heikompi.

Vuosi piti sisällään myös paljon voimakkaita äärisääilmiöitä, kuten hirmumyrskyjä, lämpöaaltoja, kylmiä kausia, kuivuutta ja tulvia.

 

 

Suhteellinen anomalia 2017
Vuosien keskimääräiset lämpötilat verrattuna vuosien 1981-2010 keskiarvoon. Punaiset ovat El Niñon lämmittämiä vuosia, siniset La Niñan viilentämiä ja harmaat neutraaleita.

Hiilidioksidia niin että huimaa – 400 ppm:n raja rikki kenties lopullisesti

Normaalisti näihin aikoihin maapallon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on pienimmillään, mutta tässä syyskuussa määrä ei laskenut alle 400 ppm:n maagisen rajan. Olemme nyt kenties pysyvästi tuon rajapyykin ikävämmällä puolella.

Suurin osa maapallon mantereista on pohjoisella pallonpuolella, joten pohjoisen kesän loppu on maapallon kannalta raikasta aikaa: kasvit ovat tuottaneet silloin paljon happea ja kuluttaneet ilmassa olevaa hiilidioksidia. Kun syys saa ja kasvien lehden putoavat, alkaa hiilidioksidin määrä ilmakehässä jälleen kasvaa.

Tämä sykli on havaittavissa selvästi myös hiilidioksidimittauksissa. Eräs tunnetuimmista mittauspaikoista on Havaijilla oleva Mauna Loan havaintoasema, ja sen mittaukset ovat tänä vuonna olleet poikkeuksellisia. Hiilidioksidin määrä ei ole pudonnut tässä syyskuussa kertaakaan alle 400 miljoonasosan, eli ppm:n. 

Mittauksista vastaavan Scrippsin merentutkimusinstituutin tutkija Ralph Keeling kirjoittaa blogissaan, että matalin mitattu arvo nyt syyskuussa on ollut 401 ppm ja että todennäköisesti maailma elää tästä eteenpäin koko ajan yli 400 ppm:n hiilidioksiditason kanssa – ainakin hyvin pitkä aikaa.

Symbolinen 400 ppm:n raja meni ensimmäisen kerran rikki keväällä 2013, ja sen jälkeen hiilidioksidin määrä ilmakehässä on jatkanut kasvuaan siten, että nyt siis ollaan nähtävästi kokonaan tuon rajan yläpuolella.

Vaikka raja onkin symbolinen, eivät hiilidioksidin määrän vaikutukset ole sellaisia. Jos 450 ppm:n raja menee vielä rikki, niin maapallon keskilämpötilan nousu ei pysy laskelmien mukaan kahdessa asteessa. Ellei mitään mullistavaa tapahdu, niin 450 ppm:n raja saavutetaan vuonna 2040.

Luvut eivät ole nousussa suinkaan vain Havaijilla, vaan myös mm. Etelänavalla tehdyissä mittauksissa rikottiin 400 ppm:n raja viime kesänä. Etelämantereella ei ole juurikaan hiilidioksidin lähteitä, joten se mittaa varsin hyvin yleisesti ilmakehän pitoisuutta. Etelämantereelta on saatu tehtyä myös tarkkoja mittauksia historiasta, ja edellisen kerran siellä oli hiilidioksidia ilmakehässä näin paljon neljä miljoonaa vuotta sitten.

Tilanne huononee tästä eteenpäin joka tapauksessa, sillä vaikka fossiilisten polttoaineiden käyttö loppuisi tänään, hiilidioksidin määrä karvaisi joka tapauksessa jonkin aikaa.

Tuntematon nilviäinen merten syvyyksistä

Yhdysvaltain kansallisen sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAA:n tutkimusalus Okeanos Explorer on ollut viime kuukausina maailman syvimmän kohdan, Mariaanien haudan luona tutkimassa merten syvyyksiä. Tuloksena on ollut paljon kiinnostavia tietoja, kuten esimerkiksi päivän kuvana oleva aiemmin tuntematon kotilo.

Päivän kuvaKotiloita on joka puolella ja niitä tunnetaan noin 60 000 eri lajia. Yhden uuden sellaisen löytyminen ei siten ole mikään mullistava tieteellinen löytö, mutta tuo osaltaan lisätietoa siihen, millainen skaala erilaisia elämänmuotoja planeettamme pinnalla on.

Kotiliot (eli Gastropoda) on suurin nilviäisten (Mollusca) alaluokka. Suurin osa näistä latinankielisen nimensä mukaisesti pehmeärakenteisista eläimistä elää vedessä, mutta osa uskaltautuu myös kuivalle maalle – kunhan maa ei ole kovin kuivaa.

Vaikka nilviäiset ovat pehmeärakenteisia, on kotiloilla suojanaan kalsiumkarbonaatista muodostunut kuori, joka suojaa sisällä olevaa löllöä eläintä. Kun kotilo liikkuu eteenpäin, se on luonnollisesti pääosin ulkona kuorestaan ja liikkuu eteenpäin vahvan jalkansa avulla. Jalan lihakset supistuvat aaltomaisesti, mikä saa eläimen liikkumaan eteenpäin. Kotilolla on silmät sekä yksi tai kaksi paria tuntosarvia.

Otikkokuvassa eläin on tiukasti kuorensa sisällä kiven pintaan kiinnittyneenä, kun Okeanos -aluksen kauko-ohjattu sukellusrobotti tuli häiritsemään sitä valoillaan ja vesivirtauksillaan.

Okeanos Explorer on ollut tutkimusmatkalla huhtikuun 20. päivästä alkaen ja jatkaa työtään Mariaanien haudalla (katso sijainti täältä) aina heinäkuun 10. päivään saakka. Apunaan aluksella on kolme kauko-ohjattavaa tutkimusrobottia.

Syvänmeren pohjaa ja sen eläimiä ei tunneta vieläkään kovin hyvin, joten jokainen tällainen tutkimusmatka tuo paljon uutta tietämystä. Okeanoksen kameroista voi seurata tapahtumia lähes reaaliajassa: yksi kamerakanavista on alla.

Amerikkalainen polaarisatelliitti hajosi palasiksi

NOAA16

Yhdysvaltain puolustushallinnon alainen kiertoradalla olevia kappaleita seuraava avaruusoperaatiokeskus SJpOC (Joint Space Operations Center) havaitsi keskiviikkona vuonna 2014 rikkoutuneen ja käytöstä poistetun NOAA16-satelliitin hajonneen osiin avaruudessa. 

Tapauksesta kertoo SpaceNews -lehti, jonka mukaan SJpOC havaitsi aiemmin yhtenä kappaleena kiertoradalla havaitun satelliitin jakaantuneen useampiin osiin keskiviikkona 25.11. aamupäivällä klo 10:41 Suomen aikaa. Palasten määrästä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta niistä ainakaan toistaiseksi haittaa muille satelliiteille.

On epätodennäköistä, että hajoaminen olisi johtunut törmäyksestä jonkun toisen satelliitin tai avaruusromupalasen kanssa. Käytöstä ennenaikaisesti poistetut satelliitit sisältävät usein polttoainetta, joka saattaa ajan myötä räjähtää. Myös lämpötilavaihtelut ja muut avaruuden olosuhteet heikentävät jatkuvasti satelliitteja, joten ne saattavat rikkoontua myös tästä rasituksesta – joskin näin ei pitäisi käydä.

Samoin akut voivat räjähtää, jos satelliitin lämpöhallinta ei toimi ja lämpötila nousee sisällä liian suureksi.

Tämä NOAA16 -satelliitti oli Yhdysvaltain sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAA:n käytössä ollut Maan napojen kautta kulkevalla ns. polaariradalla säätä havainnut satelliitti, joka laukaistiin avaruuteen syyskuussa 2000. Se toimi normaalisti kesäkuuhun 2014 saakka, jolloin siihen tuli "kriittinen vika", jolloin se siirrettiin eläkkeelle. 

Kyseessä on jo toinen kerta lyhyen ajan kuluessa, kun Yhdysvaltain polaariradalla oleva satelliitti hajoaa avaruudessa ja synnyttää avaruusromua. Tätä ennen viime helmikuussa USA:n puolustushallinnon sääsatelliitti rikkoontui oletettavasti juuri akkujen pamahdettua. Myös seitsemässä muussa samanlaisessa satelliitissa on havaittu samankaltainen vika, joka saattaa johtaa mahdollisesti aikanaan akkujen räjähtämiseen.

Räjähdykset ovat harvinaisia

Jos käytöstä poistettavaa satelliittia ei voida ohjata alas tuhoutumaan Maan ilmakehässä, sen polttoainetankit tyhjennetään ja akkujen varaus puretaan ennen kuin satelliitti kytketään pois päältä ja jätetään avaruuteen romuksi. Näin siitä aiheutuva vaara on kaikkein pienin.

Todennäköisesti NOAA16:n vika – josta ei ole kerrottu tarkemmin – esti näiden toimien tekemisen, mikä on johtanut tähän hajoamiseen. 

Ajan kuluessa satelliitin kappaleet levittäytyvät laajemmalle nykyisen kiertoradan sivuille. Satelliitin korkeahko ratakorkeus, noin 850 km, tarkoittaa sitä, että kappaleet eivät putoa Maahan vuosisatoihin. Koska tuo ratakorkeus on kätevä juuri Maan havainnointiin, on sillä varsin paljon satelliitteja; siksi siellä on myös varsin paljon käytöstä poistettuja satelliitteja sekä niistä irronneita osia.

Suurin näillä tienoilla oleva satelliitti on kahdeksan tonnia massaltaan oleva eurooppalainen ENVISAT, joka lakkasi toimimasta vuonna 2012 toimittuaan olennaisesti suunniteltua pitempään. Se on tällä haavaa massiivisin "satelliittiraato" avaruudessa.

Otsikkokuvassa on piirros NOAA:n sääsatelliitista, jonka kaltainen NOAA16 oli. Kuva: NASA

Se on virallista: El Niño on alkanut

Japanin ilmatieteen laitos totesi heikon El Niño -ilmiön alkaneen jo joulukuussa, mutta nyt myös Yhdysvaltain merten- ja ilmastontutkimushallinto NOAA on todennut asian tuoreessa tiedotteessaan.

Kyseessä on maailmanlaajuisesti säähän vaikuttava ilmiö Tyynellä valtamerellä. El Niño -ilmiön vallitessa pasaatituulet laantuvat, mikä johtaa meren pintalämpötilojen laskuun päiväntasaajan alueilla valtameren länsiosassa ja nousuun sen itäosassa. Siihen liittyy ilmapaineen yleinen nouseminen länsiosassa ja laskeminen idässä.

Kun El Niño ei ole käynnissä, Tyynenmeren pasaatituulet puhaltavat trooppisen meren poikki idästä länteen. Tuulet painavat lämmintä pintavettä meren länsiosaan, ja meren pinta on Indonesiassa noin puoli metriä korkeammalla kuin Etelä-Amerikan rannikolla. Itäisellä Tyynellämerellä nousee syvältä pintaan viileätä ja ravinteikasta vettä. Meren pintalämpötila Etelä-Amerikan rannikolla on noin kahdeksan astetta alempi kuin Tyynenmeren länsiosassa. Sadetta on runsaasti läntisellä, lämpimämmällä alueella (Aasian puolella), ja itäisellä Tyynellämerellä (Amerikan puolella) on suhteellisen kuivaa.

Laajasti katsottuna se on ENSO

Ilmiön omituinen nimi tulee Perun ja Ecuadorin kalastajilta, jotka havaitsivat tämän 4-7 vuoden välein toistuvan ilmiön tavallista runsaampina kalansaaleina. Kiitollisina tästä yleensä juuri joulun aikaan havaitusta “taivaan lahjasta” he nimesivät ilmiön jeesuslapsen mukaan “poikalapseksi”, El Niñoksi.

Samalla tosin ravinteikkaan veden virtaus heikkenee Etelä-Amerikan rannikolla heikkenee, mikä vaikuttaa edelleen laajasti alueen ravintoketjuihin. Tyynenmeren päällä olevan suuren lämpimän ilmamassan jääminen tavallista idemmäksi aiheuttaa muutoksia säähän myös koko muulla maapallolla. 

Yksi esimerkki tästä ovat muutokset trooppisten hirmumyrskyjen runsaudessa ja reiteissä Atlantilla sekä selvästi runsaammat sateet Meksikossa sekä Yhdysvaltain eteläosissa.

El Niño on myös aiheuttanut kuivuutta läntisen Tyynenmeren maissa, mikä puolestaan on ollut osatekijänä laajoissa pensastopaloissa Australiassa.

Tarkalleen ottaen ilmiö tunnetaan tieteellisesti nimellä “El Niño, eteläinen oskillaatio”, (ENSO, eli El Niño Southern Oscillation). ENSOn viileä versio, jolloin tilanne on päinvastainen El Niñoon verrattuna, on nimeltään “La Niña”. 

Syyt lämpötilojen vaihteluun ovat edelleen epäselviä, samoin kuin se miten ilmastonmuutos vaikuttaa niihin. Oskillaatio havaitaan keskimäärin 3–4 vuoden jaksoissa (maksimit 2-7 vuotta) ja kerrallaan ilmiö kestää maksimissaan puolitoista. Kylmät ja viileät jaksot seuraavat toisiaan; edellinen El Niño oli alkuvuodesta 2007 ja La Niña vuonna 2011. Viimeisen La Niñan oletetaan saaneen aikaan kuivuutta itäisessä Afrikassa ja Australiassa runsaimmat kaatosateet 112 vuoteen.

Tällä kertaa heikko El Niño

NOAA:n mukaan ilmiö on tällä kertaa hieman heikompi kuin yleensä, ja siksi sillä ei ole todennäköisesti niin suuria vaikutuksia kuin joskus aikaisemmin. Esimerkiksi talvella 1998 El Niño oli hyvin voimakas ja sai aikaan sen, että 16% maailman koralliriutoista vaurioitui pahasti paljon normaalia korkeamman meren lämpötilan vuoksi. Se sai aikaan myös keskimäärin 1,5°C korkeampia ilman lämpötiloja, mikä johti kuivuuteen monin paikoin Australiassa ja eteläisessä Amerikassa.

Nyt näin dramaattista vaikutusta ei ole siis odotettavissa, eikä  tilanteesta liene auttamaan Kaliforniassa vallitsevaan kuivuuteen. Joulukuussa alueella saatiin rankkoja sateita, mutta niistäkin huolimatta kuivuus on ennätyksellistä.

NOAAn mukaan ilmiö kestänee tällä kertaa ainakin kesään saakka. Tutkijoiden mukaan parhaillaan Yhdysvalloissa oleva kylmä talvi ja runsaat lumisateet maan itäosissa eivät liity kuitenkaan El Niñoon.

Globaalistikin kuuma kesä

Kuva: flickr/Nick Kenrick

Suomessa hyytävän kylmää alkukesää seurasi ennätyksellisen pitkä hellejakso, sillä 25 astetta ylittäviä lämpötiloja mitattiin joka päivä heinäkuun kuudennesta päivästä alkaen ainakin yhdellä havaintoasemalla.

Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan kesti yhtämittainen hellejakso siis 38 päivää. Vuodesta 1961 alkaen tarkasteltuna hellejakso on ollut yhtä pitkä vain kerran aikaisemmin, sillä myös kesällä 1973 hellejakso kesti 38 päivää.

Tänä vuonna oli myös yhteensä 22 päivää, jolloin maan ylin lämpötila oli vähintään 30 astetta. Määrä on suurin vuodesta 1961 alkaen tarkasteltuna. Yksittäisistä havaintoasemista pisin hellejakso oli tänä kesänä Kouvolan Utissa ja Hattulan Lepaalla, joissa oli 17.7.–11.8. yhteensä 26 peräkkäistä hellepäivää.

Vastaavia hellejaksoja myös vuosina 2003 ja 2010

Korkeapaineen pysyessä kesällä Suomen yllä pitkään lähes paikoillaan lämpötila voi nousta toistuvasti yli 25 asteen. Viikon hellejakso on tietyllä paikkakunnalla yleinen, mutta ei kuitenkaan jokakesäinen. Kahden viikon hellejakso on jo harvinainen, eli sellainen sattuu keskimäärin kerran 10 vuodessa. Poikkeuksellisesta hellejaksosta voidaan puhua vasta, kun helle kestää vähintään kolme viikkoa. Näin on käynyt vuodesta 1961 alkaen tarkasteltuna ennen tätä kesää vain vuosina 1973, 2003 ja 2010.

Tätä kesää muistuttavat eniten vuosien 2003 ja 2010 hellejaksot. Tänä kesänä ja vuoden 2003 heinäkuussa helle kattoi koko maan. Vuonna 2010 helteet kattoivat lähinnä maan etelä- ja keskiosan. Lapissa heinäkuun 2010 keskilämpötila oli lähellä tavanomaista. Vuonna 2010 mitattiin kuitenkin näitä kahta vuotta korkeampia lämpötiloja, ja tuolloin rikottiin monella paikkakunnalla lämpöennätyksiä. Heinäkuun 29. päivänä 2010 mitattiin Joensuun lentoasemalla Liperissä Suomen kaikkien aikojen korkein lämpötila, 37,2 astetta. Myös elokuussa saavutettiin uusi kuukauden lämpöennätys, kun Puumalassa, Heinolassa ja Lahdessa mitattiin 33,8 °C. Tämän kesän toistaiseksi korkein lämpötila, 32,8 astetta, mitattiin Porin rautatieasemalla 4. elokuuta.

Kuumat päivät yleistyvät

Tänä vuonna koko maan hellepäiviä on ollut tähän mennessä 50 kpl, kun niitä on keskimäärin vuodessa 36 kpl. Eniten koko maan hellepäiviä on ollut vuonna 2002, jolloin niitä oli 65 kpl.

Suomen kesät ovat jo muuttuneet aiempaa helteisemmiksi, ja tämä kehitys tulee jatkumaan, mikäli kasvihuonekaasujen päästöt jatkavat nopeaa kasvuaan. Kesällä kuumat päivät yleistyvät ja kuumat jaksot pitenevät. Hellepäivien määrän arvioidaan 3-4 -kertaistuvan ennen vuosisadan loppua. "Hyvin kuumia" päiviä, jolloin vuorokauden keskilämpötila on yli 24 astetta, esiintyi vuosina 1971–2000 vain muutamana kesänä. Kuluvan vuosisadan lopulla hyvin kuumia päiviä arvioidaan esiintyvän jo useammin kuin joka toinen vuosi.

"On arvioitu, että heinäkuun 2010 kaltainen tai vielä lämpimämpi heinäkuu koettaisiin vuosisadan puolivälin arvioidussa, muuttuneessa ilmastossa jopa kerran 10–15 vuodessa. Samoin ainakin yksi vähintään yhtä lämmin heinäkuu sattuisi vuoteen 2050 mennessä 80 %:n todennäköisyydellä", toteaa Ilmatieteen laitoksen tutkija Kimmo Ruosteenoja laitoksen tiedotteessa.

Ennätyksiä rikottiin myös maailmanlaajuisesti

Yhdysvaltain meren- ja ilmastontutkimushallinnon NOAAn tilastojen mukaan viime kesäkuu oli globaalisti kuumin koskaan mitattu kesäkuu. Vaikka siis Suomessa oli tuolloin viileää, oli kautta koko planeetan merien ja maiden keskilämpötiloista mitattu arvo ennätyskorkea. Sitä edelsi vielä tilastojen kuumin toukokuu, joka oli myös jo 39. perättäinen keskimääräistä lämpimämpi toukokuu.

Kun koko alkuvuotta katsotaan, oli ensimmäinen puolivuosi tammikuusta heinäkuuhun kolmanneksi lämpimin mitattu vastaava jakso. Sitä sävyttivät erityisesti lämpimät merien pintavedet.

Heinäkuu ei puolestaan ollut Suomen helteistä huolimatta maailmanlaajuisesti niin kuuma: merien ja maanpinnan lämpötila oli "vain" 0,64°C astetta yli keskimääräisen 15,8°C:n. Nytkin merien lämpötilat olivat olennaista korkeampia, sillä heinäkuun globaali merien pintalämpötila oli 0,59°C ylitse vuosisadan normaalin 16,4°C:n. Kyseessä oli suurin mitattu arvo vuoden 2009 heinäkuun kanssa.

Lähteet: Ilmatieteen laitoksen tiedote ja NOAA:n tiedote.

Päivän kuva 29.10.2013: Aallonkorkeutta vai atomisäteilyä?

Tämä kuva on levinnyt laajalti internetissä ja sen ohessa olevien tekstien mukaan kyseessä on maaliskuussa 2011 tapahtuneen Tohokun maanjäristyksen seurauksena Fukushiman ydinvoimalasta mereen valuneen radioaktiivisuuden määrä. Kuva on dramaattinen: radioaktiiviset aineet näyttävät levinneen ympäri Tyyntä valtamerta Etelämantereelta Yhdysvaltain rannikolle.

Kuva on todellinen, mutta se ei esitä radioaktiivisuutta, vaan maanjäristyksen seurauksena syntyneen tsunamiaallon korkeutta. Yhdysvaltain meren- ja ilmakehätutkimuslaitos NOAA julkisti kuvan heti järistyksen jälkeen, mutta yhä edelleen kuva pulpahtaa esiin eri puolilla ja sen väitetään esittävän radioaktiivisuutta. Tapaus on jälleen hyvä esimerkki siitä, että "liian komeaan" kuvaan kannattaa suhtautua varauksellisesti...

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, etteikö Fukushimasta vapautunut radioaktiivisuus ole vaarallista. Päinvastoin.

Pahimmillaan järistyksen runnomasta, huonosti rakennetusta ja turvamääräyksistä piittaamattomasta ydinvoimalasta laski mereen joidenkin tietojen mukaan 300 tonnia radioaktiivista vettä vuorokaudessa, ja vaikka määrä ei ole nyt näin suuri, virtaamaa on edelleen. Voimalayhtiö TEPCO on koittanut vähätellä ja peitellä voimalan vaurioita ja sen ympäristövaikutuksia koko ajan järistyksen jälkeen, ja kuten tuorein Japanissa ollut järistys osoitti, on Fukushiman voimala edelleen suuri uhka. Tapaus heitti aiheestakin pitkän varjon paitsi Japanin, niin myös koko ydinvoimateollisuuden päälle.

Fukushiman ydinvoimalaitosonnettomuus on suurin ja vakavin ydinonnettomuus sitten 1986 tapahtuneen Tsernobylin ydinvoimalakatastrofin.

Silti sen radioantiivisuusvaikutukset esimerkiksi Yhdysvaltain rannikolla ovat olleet huomaamattomat. Ensinnäkin Tyynessä valtameressä on niin valtavasti vettä, että suureltakaan kuullostavat radioaktiivisen valumaveden määrät eivät nosta koko meren pitoisuuksia käytännössä lainkaan. Paikallisesti Japanissa tilanne on toki hälyttävä.

Toiseksi useat radioaktiiviset isotoopit hajoavat paljon nopeammin kuin niitä kestää kulkeutua meren halki. Esimerkiksi Jodin radioaktiivisen isotoopin I-131:n puoliintumisaika on kahdeksan päivää, joten sen aktiivisuus putoaa puoleen joka 8. päivä. Sen sijaan radioaktiivisen Cesiumin isotooppien puoliintumisajat ovat pitempiä: Cs-134:n noin kaksi vuotta ja Cs-137:n noin 30 vuotta, joten nämä ovat vaarallisempia.

Hyvin pieniä vaikutuksia myös Suomessa

Veteen joutuneita päästöjä vaarallisempia ovat olleet kuitenkin radioaktiivisuuden joutuminen ilmaan. Fukushimasta peräisin olevaa jodin radioaktiivista isotooppia I-131 havaittiin maalis- ja huhtikuun 2011 aikana koko pohjoisella pallonpuoliskolla.

Säteilyturvallisuuskeskuksen tietojen mukaan vuonna 1986 Suomessa mitattiin Tshernobylin onnettomuudesta peräisin olevaa radioaktiivista jodia 200 becquereliä kuutiometrissä (Bq/m3) eli noin 20 000 kertaa enemmän kuin Fukushiman päästön seurauksena mitatut suurimmat pitoisuudet Helsingissä. Suojaustoimiin pitää ryhtyä, kun radioaktiivisen jodin pitoisuus on tuhansia becquereleja kuutiometrissä ilmaa.

Radioaktiivisen jodin ja cesiumin lisäksi on Suomessakin havaittu myös muita Fukushimasta lähtöisin olevia radioaktiivisia aineita. Näiden aineiden pitoisuudet ovat kuitenkin olleet erittäin pieniä eikä Fukushimasta tulleella päästöllä kokonaisuudessaan ole Suomessa terveysvaikutuksia.

Kuva: NOAA

Päivän kuva 13.9.2013: 6000 hurrikaania

Atlantin alueen trooppiset myrskyt syntyvät yleensä päiväntasaajan tienoilla, hieman sen pohjoispuolella, valtameren puolivälissä tai lähempänä Afrikkaa, mistä ne liikkuvat vähitellen länteen, kohti Amerikkaa. Samalla ne yleensä nousevat pohjoisemmaksi, jolloin niiden reitti osoittaa Karibian saaria ja Yhdysvaltoja. Mikäli matalapaineen tuulten nopeuden suurin minuutin keskiarvo kymmenen metrin korkeudella on yli 32 m/s, kutsutaan matalapainetta trooppiseksi myrskyksi, ja hurrikaaniksi, jos tuuli ylittää 33 m/s.

Kuvassa on 6000 vuodesta 1842 alkaen havaittua trooppista matalapainetta piirrettynä Pohjois-Atlantin kartalle; kuva on napattu Yhdysvaltain Ilmasto- ja meritutkimuskeskus NOAA:n erinomaisesta hurrikaanien reittitietokannasta, missä jokainen voi piirtää oman karttansa.

Atlantin hurrikaanikausi alkaa yleensä kesäkuun alussa ja päättyy marraskuun lopussa. Tänä vuonna kauden aloitti trooppinen myrsky Andrea, joka aiheutti kaatosateita ja tulvia Kuubassa ja Floridassa 5.-7. kesäkuuta. Vielä keväällä kaudesta odotettiin keskimääräistä aktiivisempaa (9 hurricanes, joista neljä olisi voimakkaita), koska meren pintaveden lämpötila oli normaalia korkeampi ja näinä aikoina ei ole El Niño -ilmiötä. Keskikesällä ennustetta korjattiin huomattavasti alemmaksi, koska meren keskimääräiset pintalämpötilat olivat laskeneet ja alkukauden aktiivisuus oli myös huomattavasti normaalia matalampaa. Elokuun alussa NOAA:n hurrikaanikeskus nosti taas ennustettaan hieman ylemmäs ja nyt koko kauden aikana odotetaan 13-19 myrskyä, joille annetaan nimet. Näistä 6-9 nousevat hurrikaaniluokkaan ja näistä 3-5 olisivat suuria sellaisia. Syinä ennusteen korjaamiseen mainitaan varsin kostea kesä läntisessä Afrikassa ja jälleen keskiarvoa ylemmäksi nousseet meriveden lämpätilat.

Tämän kauden trooppisten myrskyjen ja hurrikaanien nimet tiedetään jo ennalta, sillä ne poimitaan järjestyksessä listalta: Andrea, Barry, Chantal, Dorian, Erin, Fernand, Gabrielle, Humberto, Ingrid, Jerry, Karen, Lorenzo, Melissa, Nestor, Olga, Pablo, Rebekah, Sebastien, Tanya, Van ja Wendy (vuorotellen miesten ja naisten nimiä).

Kuusi aakkosjärjestyksessä tehtyä nimilistaa kiertää niin, että samat nimet tulevat käyttöön kuuden vuoden välein, joten nyt käytetään samoja nimiä kuin 2007. Aakkoslistasta on kuitenkin poistettu kirjaimet Q, U, X, Y ja Z, koska niillä alkavia nimiä ei ole englannin kielessä tarpeeksi. Paljon tuhoa aiheuttaneiden tai jotenkin muuten huomattavien myrskyjen nimet on "jäädytetty", kuten kuuluisien joukkuepelaajien pelinumerot. Jos vuodessa havaitaan enemmän kuin 21 hirmumyrskyä, niiden niminä aletaan käyttää kreikkalaisia kirjaimia (alpha, beta, gamma...).