Erilaisten arkeologisten, geologisten ja paleontologisten sekä monien muiden historiallisten löytöjen ajoitus oli hankalaa aina vuoteen 1949 saakka, kun radiohiiliajoitus keksittiin. Sen keksimistä edelsi kuitenkin toinen löytö, jonka synty on helppo ajoittaa: hiilen radioaktiivinen isotooppi 14C löydettiin tänään 74 vuotta sitten.
Fyysikot Martin Kamen ja Sam Ruben olivat tyytyväisiä, kun Franz Kurien jo vuonna 1934 ennustama isotooppi pulpahti odotetusti esiin 27. helmikuuta 1940.
Löytö tehtiin Kalifornian yliopiston kuuluisassa Berkeleyn kampuksella sijaisevassa säteilylaboratoriossa, missä olivat maailman ensimmäiset syklotronit. Ernest Lawrence rakensi ensimmäisen sellaisen 1924 valmistaakseen keinotekoisia alkuaineita, isotooppeja, joita ei luonnossa ole sellaisinaan olemassa. Nämä isotoopit ovat käytännössä aina radioaktiivisia, sillä ne aktiivisuutensa vuoksi ne hajoavat toisiksi isotoopeiksi, eikä siksi niitä luonnosta juuri tavata. Koska työ oli fysiikan ja kemian rajamailla, ei Lawrence koskaan osannut sanoa onko hän ydinfyysikko vai ydinkemisti.
Parissa vuosikymmenessä Berkeleyssä kasvatettiin synklotronin halkaisijaa 11-tuumaisesta kolossaaliseen 60-tuumaiseen. Mitä suurempi halkaisija oli, sitä suurempiin energioihin sillä päästiin. 60-tuumaisen, siis 1,5 metriä halkaisijaltana olleen laitteen olennaisin osa oli 220 tonnia painanut voimakas magneetti, mihin korkeataajuuksista vaihtovirtaa syöttämällä saatiin aikaan sykkivä magneettikenttä, mikä sai tyhjökammiossa ympyrärataa kulkevat hiukkaset kiihtyvään liikkeeseen. Kierros kierrokselta hiukkasten energia kasvoi korkeammaksi.
Laite otettiin käyttöön vuonna 1939 ja eräät ensimmäiset sen kykyjä täysipainoisesti testailleet tutkijat olivat juuri Martin Kamen ja Sam Ruben. He saivat synklotronilla aikaan hiilen radioaktiivista isotooppia, missä oli ytimessä kuusi protonia ja 8 neutronia. Isotooppiluku määräytyy varauksettomien neutronien mukaan, ja siis tässä tapauksessa hiilen ytimessä oli 16 protonia ja neutronia.
Löydöllä oli kiinnostava epäsuora seuraus: fotosynteesin periaatteen löytyminen. Itse Lawrence usutti tutkijoitaan käyttämään hiilen uutta radioaktiivista isotooppia "johonkin hyödylliseen", ja biokemisti Melvin Calvin keksi ottaa sen avukseen, kun hän selvitti miten aineet kulkevat kasvien sisällä ilmakehästä hiilidioksidin muuttumisesta hiilihydraateiksi ja muiksi orgaaniksiksi aineiksi. Hän huomasi työryhmineen kuinka auringon valo saa klorofyllin "valmistamaan" orgaamisia aineita sen sijaan että hiilidioksidi olisi aktiivinen osallistuja prosessissa, kuten tuolloin vielä ajateltiin.
Sen lisäksi että Lawrence sai Nobelin vuonna 1939 syklotronin rakentamisesta ja keinotekoisten radioaktiivisten alkuaineiden keksimisestä, sai Calvin omansa vuonna 1961. Kaikkiaan viisi muuta Nobelia on saatu Berkeleyn atomimurskaimella (kuten sitä kutsuttiin), ja lisäksi se tuotti vielä ainakin yhden sellaisen epäsuorasti: Chicagon yliopiston luonnollisten ja keinotekoisten radioaktiivisten aineiden tutkija Willard Libby sai sen radiohiiliajoituksen periaatteen keksimisestä.
Radiohiiliajoitus
Hiili-14 oli siis kiinnostava aine, mutta erityisen kiinnostavaksi se nousi vasta vuonna 1949, kun Libby työryhmineen äkkäsi hiili-14:n esiintyvän luonnossakin. Sitä syntyy muun muassa ilmakehässä, kun kosminen säteily pommittaa happi- ja typpiatomeita. Ilmasta tämä ns. radiohiili ajautuu yhteyttämisen, hengittämisen ja ravintoketjun kautta kasveihin ja eläimiin.
Libby keksi, että kun kasvi tai eläin kuolee, niin sen radiohiilen saanti ilmakehästä tyrehtyy. Sen jälkeen mittaamalla yksinkertaisesti hiili-14:n määrää suhteessa siihen mitä vastaavassa elävässä kasvissa tai eläimessä on luonnollisesti, voidaan radiohiilen puoliintumisajan perusteella päätellä suoraan milloin se on elänyt.
Koska hiili-14:n puoliintumisaika on noin 5700 vuotta, puolet eliössä olleista radiohiiliatomeista hajoaa noin 5 700 vuodessa. Lopuista puolet hajoaa taas seuraavissa noin 5700 vuodessa ja jäljellä olevasta radiohiilestä puolet jälleen noin 5700 vuodessa. Ja niin edelleen. Tarkalleen ottaen kiili-14:n puoliintumisajaksi sanotaan 5730 ±40 vuotta, mikä kymmenistä tuhansista vuosista puhuttaessa on hyvin tarkka luku.
Suurin osa maapallolla olevasta hiilestä on sen perusmuotoa, hiili-12 -isotooppia. Sitä on noin 99% kaikesta hiilestä. Lopuista suurin osa on hiili-13 -isotooppia, kun radioaktiivista isotooppia hiili-14 on vain noin 0,0000000001%, eli noin triljoonasosan verran. Kemiallisesti hiilet eivät juuri eroa toisistaan, joten radioajoituksen lisäksi hiili-14 sopii mainiosti myös merkitsemiseen korvaamalla tavallista hiiltä aineissa tällä lievästi radioaktiivisella hiilellä.
