ESO

Pääset niillä katselemaan maisemia Trappist-1b -eksoplaneetan pinnalta tässä hienossa ESOn tekemässä videossa.

Video näkyy normaalina siis vain VR-laseilla ja katsoja voi katsella ympärilleen päätä kääntämällä

Kuvissa näkyy punaista, himmeää valoa säteilevä hyvin viileä kääpiötähti Trappist-1 ja kuvitteellista maisemaan sitä lähimpänä kiertävän planeetan pinnalla. Taivaalla näkyy myös kolme muuta planeettaa: vasemmalta oikealle Trappist-1f, d ja c.

Näistä c on kiinnostava siksi, että se sijaitsee kiertoradalla, missä lämpötila planeetan pinnalla saattaa olla sopiva nestemäiselle vedelle.

Kyseessä on siis taiteilijan näkemys, joka tosin perustuu havaintojen perusteella tehtyihin päätelmiin sekä arvioihin siitä, millainen Trappist-1b voisi olla.

Video: ESO / L. Calçada / spaceengine.org

Kuten ennalta jo kerrottiin, kyse oli eksoplaneetoista, ja tilaisuuden puhujalistaa katsomalla saattoi hyvin päätellä, että kyse oli todennäköisesti noin 40 valovuoden päässä meistä olevasta viileästä kääpiötähdestä nimeltä 2MASS J23062928-0502285, eli Trappist-1.

Nimen Trappist se on saanut siksi, että sitä oli havaittu belgialaisen Liegen yliopiston tutkijaryhmän TRAPPIST-teleskooppikaksikkolla. Tutkimuksissa sen ympäriltä oli löydetty kolme planeettaa. 

Ennen tiedotustilaisuutta Trappist-1:n ympärillä siis tiedettiin oleva kolme eksoplaneettaa, jotka olivat todennäköisesti jotakuinkin Maan kokoisia ja ainakin joku niistä sijaitsisi alueella, missä niiden pinnalla oleva vesi voisi olla nestemäisessä muodossa. Pinnalla siis voisi olla myös elämää, ainakin periaatteessa.

Sittemmin tätä meikäläisen Jupiterin kokoista, avaruuden mittakaavassa ihan naapurissa olevaa tähteä on havaittu lisää muun muassa infrapunavaloa havaitsevalla Spitzer-avaruusteleskoopilla, Hubblen avaruusteleskoopilla ja Euroopan eteläisen observatorion VLT-jättiläiskaukoputkilla.

Tarkemmin katsottaessa planeettoja on huomattu olevan kaikkiaan seitsemän, kaikki enemmän tai vähemmän Maan kokoisia. Ne on ristitty eksoplaneettojen nimeämistapaan kirjaimilla b, c, d, e, f, g ja h. 

Niiden avulla tämä ALMA (Atacama Large Millimetre/submillimetre Array) havaitsee muun muassa galaksien välisen avaruuden kylmiä molekyylipilviä sekä kaukaisimmista ja vanhimmista galakseista tulevaa heikkoa radiosäteilyä. ALMA kykenee ottamaan kuvia, jotka ovat noin kymmenen kertaa terävämmät kuin Hubblen avaruusteleskoopilla näkyvän valon alueella ottamat kuvat.

Nyt ALMA on laitettu myös havaitsemaan Aurinkoa. Oma tähtemme on kuitenkin niin lähellä ja siksi niin kirkas, että ALMAn antennit on täytynyt suunnitrlla siten, että ne voidaan suunnata turvallisesti kohti Aurinkoa ilman vaaraa siitä, että voimakas valo kuumentaisi liikaa havaintolaitteita. Historia tuntee monia radioteleskooppeja, joiden instrumentit ovat kärähtäneet, kun suuri lautasantenni on toiminut kuin polttolasi.

Erityisesti tutkijoita kiinnostaa Auringon kromosfääri, joka hohtaa myös millimetriaaltojen alueella. Kromosfääri sijaitsee fotosfäärin yläpuolella; fotosfääriä voi pitää Auringon pintana, koska näkemämme valo tulee siitä. ALMA pystyy havaitsemaan pitemmillä valon aallonpituuksilla kuin suuri osa maanpäällisistä Aurinkoa tutkivista observatorista.

Tuloksena on sarja kuvia, jotka julkaistaan tällä viikolla maailman kaikkien tutkijoiden käyttöön.

Videolla on jättimäisestä auringonpilkusta 1,25 millimetrin ja kolmen millimetrin aallonpituuksilla tehtyjä havaintoja. Kuvat paljastavat lämpötilaeron Auringon kromosfäärin osien välillä; se, miten kromosfääri lämpenee ja sen dynamiikan ymmärtäminen yleisesti ovat tutkimuksen avainalueita, joissa ALMA:lla tehtävät havainnot voivat olla hyödyksi..

Erot kahden kuvan välillä johtuvat havaituista säteillyn valon eri aallonpituuksista. Lyhyempien aallonpituuksien havainnot voivat luodata Aurinkoa syvemmälle, mikä tarkoittaa sitä, että 1,25 millimetrin kuvat esittävät kromosfäärin kerrosta, joka on syvemmällä ja siten lähempänä fotosfääriä kuin kolmen millimetrin aallonpituuksilla otetut.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Euroopan eteläisen observatorion hankkeessa tutkitaan omaa Aurinkoamme. Kaikki ESO:n olemassaolevat ja aikaisemmat havantolaitteet on suunniteltu heikkovaloisten kohteiden ja ilmiöiden havaitsemiseen, ja ne on pitänyt suojata Auringon voimakkaalta säteilyltä vahinkojen välttämiseksi.

Jutun pohjana on käytetty ESOn hieman koukeroisesti tehtyä suomenkielistä uutista.

Mutta kuinka pieni? Tai siis kuinka suuria ovat avaruudessa olevat muut taivaankappaleet ja kohteet? Tämä ESOn animaation näyttää.

Video alkaa maapallosta, jonka läpimitta on jotakuinkin 12,6 miljoonaa metriä, ja päättyy tähteen nimeltä VY Canis Majoris. Se on yksi suurimmista tunnetuista tähdistä: sen halkaisija on noin 1420 kertaa suurempi kuin oman Aurinkomme – joka sinällään on maapalloon verrattuna valtava. 

Tämä video on osa ESOn uuteen yleisökeskukseen, Supernovaan tulevista visualisoinneista. Näitä pääsee katsomaan Münchenin luona Garschingissa olevassa keskuksessa ensi vuoden lopulta alkaen.

Video: ESO / M. Kornmesser / L. Calçada

Tästä videosta tekee erilaisen yksinkertainen kuvakulman muutos: yön mittaan kääntyykin Maa eikä tähtitaivas. Suurin vaikutus lienee ehkä oivallus: Meidän näkövinkkelimme asioista eivät ole välttämättä niitä kaikkein "normaaleimpia", vaikka ne niin luontevilta tuntuvatkin. Aina silloin tällöini kannattaa ottaa pari askelta taaksepäin ja miettiä asiota uudelleen. Laatikon ulkopuolelta.

Videopätkät ovat tähtikuvaaja, tähtitieteilijä ja tiedeviestijä Jose Francisco Salgadon ottamia. Kuvauspaikkoina ovat ilmeisesti useat eri observatoriot ympäri maailmaa.  Flickr-palvelusta voi ihastella lisää hänen kuviaan ja videoitaan.

Otsikkokuva: ESO / José Francisco Salgado (www.josefrancisco.org)

Olemme vieläkin niin innoissamme Proxima b -eksoplaneetasta, että teimme siitä vielä pienen videon. Enjoy!

Ensimmäinen on havaita tähden pieniä liikkeitä. Planeetta heiluttaa tähteä, koska itse asiassa ne kiertävät yhteisen massakeskipisteen ympärillä, ja siten tämän heilumisen tutkimisen avulla voidaan planeetta saada paljastettua.

Tähden liikkeet voidaan havaita joko siten, että sen sijainti muuttuu hieman muiden tähtien suhteen, se viipottaa siis sivusuunnassa. Liike meistä poispäin ja kohti meitä taas paljastuu tähden valon spektriä tutkimalla: spektriviivat siirtyvät välillä punaisen, välillä sinisen suuntaan.

Toinen tapa on havaita tähdenpeittoja, eli mitata tarkasti tähden kirkkautta ja äkätä siinä pieniä kirkkauden vähentymisiä. Kun näitä seurataan tarpeeksi tarkasti ja pitkään, voidaan planeetan koko ja kiertoaika laskea.

Kolmas tapa on ottaa suoraan kuvia. Kirkas tähden valo tekee kuvaamisen hankalaksi, mutta kun kaukoputket ja havaintolaitteet ovat yhä parempia, sitä enemmän planeettoja nähdään suoraan.

Lisäksi on eksoottisempia tapoja, kuten gravitaatiolinssit ja valon polarisaation tutkiminen, mutta nuo edellä olevat kolme tapaa ovat kaikkein tärkeimmät – ja toistaiseksi niillä on löydetty eniten eksoplaneettoja.

Ja lisää löytyy koko ajan, mutta tuskin Proxima Centauria lähempää tullaan eksoja löytämään … yksinkertaisesti siksi, että Proxima Centauri on meitä lähin tähti.