Auringon aktiivisuus on tällä haavaa kohtalaisen matalalla, eikä sen pinnalla ole suuria pilkkuryhmiä. Kaikkein komeimmat revontulimyrskyt tulevat yleensä juuri suurista pilkkuryhmistä tulleista kaasupurkauksista, mutta tylsältäkin näyttävä Aurinko saattaa tuottaa kivoja reposia.

Salaisuus on Aurinkoa ympäröivässä kuuman kaasun kehässä, koronassa, olevat aukot, joiden kautta Auringosta poispäin virtaava hiukkasten ja kaasun vuo, aurinkotuuli, pääsee vapaasti puhaltamaan ulos avaruuteen. Se tuottaa nopeasti etenevän kaasun alueen, ja kun se osuu maapalloon, voi hyvissä magneettisissa olosuhteissa tuloksena olla näyttävää katsottavaa taivaalla.

Kuten satelliitin nimi antaa olettaa, on kyseessä kaksikko. Kaksi käytännössä samanlaista STEREO-satelliitti laukaistiin avaruuteen lokakuussa 2006, ja ne ohjattiin kiertämään Aurinkoa hieman maapallon rataa sisempänä: STEREO-A (missä kirjain A tulee sanasta Ahead) kiertää Aurinkoa maapallon etupuolella ja STEREO-B (Behind) puolestaan etääntyy maapallosta meidän jäljessämme, kun asiaa katsotaan Maan radan mukaan.

Koska satelliitit ovat hieman lähempänä Aurinkoa kuin Maa, ne kiertävät Auringon hieman maapalloa nopeammin: tarkalleen ottaen A kiertää Auringon 347 vuorokaudessa ja B 387 vuorokaudessa. Näin ollen ne ovat kiertäneet jo useampaan kertaan Auringon sitten vuoden 2006.

Huolimatta median hehkutuksesta planeettaa ei ollut tuolloin löydetty eikä sitä ole löydetty vieläkään. Lundin yliopistossa on kuitenkin laadittu tietokonesimulaatio, jonka mukaan Planeetta 9 – sikäli kuin se on olemassa – saattaa olla Auringon kaappaama eksoplaneetta.

"On vähän ironista, että samaan aikaan kun tähtitieteilijät löytävät eksoplaneettoja satojen valovuosien etäisyydellä sijaitsevista järjestelmistä, yksi saattaa piileskellä omalla takapihallamme", toteaa Alexander Mustill Lundin yliopistosta.

Rikoksena kidnappaus on jo vanhentunut, sillä se olisi tapahtunut pian Auringon syntymän jälkeen, noin 4,5 miljardia vuotta sitten. 

Auringon lähimmätkin naapuritähdet ovat nykyisin niin kaukana, että kaappaus ei enää onnistuisi. Aurinko on kuitenkin muinoin syntynyt osana tähtijoukkoa ja sen nuoruudessa tähtiä oli näillä nurkilla paljon tiheämmässä. Silloin planeetat saattoivat siirtyä helpommin tähdeltä toiselle.

Alkuperäisen tähden muut planeetat ovat voineet vaikuttaa Planeetta 9:n rataan siten, että se ajautui hyvin kauas omasta tähdestään. Silloin Aurinko on voinut siepata planeetan kiertämään itseään.

"Kun Aurinko myöhemmin karkasi tähtijoukosta, jossa se oli syntynyt, Planeetta 9 jäi sitä kiertävälle radalle", arvioi Mustill.

Kaappausskenaario on yhtä lailla mallinnus kuin koko Planeetta 9:n olemassaolo: mikään ei ole varmaa. Jos simulaatio vastaa todellisuutta, Aurinkokunnan historian ja erityisesti varhaisvaiheiden tuntemus kasvaa kertaheitolla huimasti. Samalla saataisiin tietoa muista planeettakunnista ja niiden kehityksestä.

"Se olisi käytännössä ainoa eksoplaneetta, jota voisimme tutkia luotaimen avulla", Mustill sanoo.

Simulaatiosta kerrottiin Lundin yliopiston tiedotteessa ja tutkimus on julkaistu Royal Astronomical Societyn Monthly Notices -tiedelehden Letters-osiossa (maksullinen).

Kuva: Caltech/R. Hurt (IPAC)

Planeetoista ylivoimaisesti suurin eli Jupiter ei ole mikään vähäinen tekijä kotikulmiemme kiertoliikkeissä, mutta silti senkin vetovoimavaikutus jää vähäiseksi Aurinkoon verrattuna.

Juno-luotain laukaistiin elokuussa 2011 kohti Jupiteria ja vasta nyt – tarkkaan ottaen neljä päivää sitten – jättiläisplaneetan vetovoima alkoi vaikuttaa aluksen kulkuun enemmän kuin Auringon gravitaatio.

Perillä Juno on jo reilun kuukauden kuluttua. 4. heinäkuuta luotain sytyttää päämoottorinsa 35 minuutiksi, mikä vähentää sen nopeutta 542 metriä sekunnissa eli noin 2 000 kilometriä tunnissa.

Juno asettuu Jupiteria napojen kautta kiertävälle radalle, jolla se tutkii planeetan kaasukehää, magneettikenttää ja revontulia sekä sisäosien rakennetta ja syntyä. 

Kunkin noin tunnin kestävän kierroksen aikana luotain kulkee lähimmillään 5 000 kilometrin korkeudella pyörteilevien pilvikerrosten yläosista.

Luotaimen nimi tulee antiikin mytologiasta. Ylijumala Jupiter verhoutui pilviin peitelläkseen kyseenalaisia touhujaan, mutta hänen vaimonsa Juno näki pilvien läpi ja sai selville Jupiterin todellisen luonteen. Samaan pyrkii myös kohdakkoin perille pääsevä planeettaluotain.

Kuva: NASA/JPL-Caltech

Mikäli Merkuriuksen ja Maan radat olisivat samassa tasossa, Merkurius kulkisi Maasta katsottuna Auringon edestä joka kierroksellaan. Ylikulku toistuisi silloin noin kolmen kuukauden välein.

Merkuriuksen ratataso on kuitenkin noin seitsemän astetta kallellaan, joten planeetan vaeltaessa Maan ja Auringon välistä se kulkee useimmiten joko Auringon ylä- tai alapuolelta. Ylikulku sattuu noin seitsemän vuoden välein, aina joko toukokuussa tai marraskuussa

Tietyltä paikalta ylikulkuja ei kuitenkaan näy niin usein eivätkä ne näy muutenkaan aina yhtä hyvin. Näkymiseen vaikuttaa luonnollisesti se, onko Aurinko ylipäätään horisontin yläpuolella oikeaan aikaan.  

Merkuriuksen ylikulku kestää myös niin pitkään, että Aurinko voi laskea kesken kaiken, tai se nousee vasta kun Merkurius on jo Auringon edessä. 

Lähellä horisonttia oleva Aurinko näyttää punaiselta siksi, että siitä tuleva valo kulkee varsin pitkän matkan Maan ilmakehässä. Ilmassa olevat molekyylit sirottavat lyhytaallonpituista sinistä valoa enemmän kuin pitempiaaltoista punaista, jolloin Aurinko näyttää olevan punertava.

Ilmassa oleva kosteus, pöly, hiekka ja saasteet vaikuttavat Auringon ja sen lähitienoiden punaisuuteen yleensä siten, että väri vain korostuu. 

Mutta mukana on myös sinertävää, sillä se ei suinkaan siroa pois kokonaan. Sirottamisen lisäksi ilmakehä myös taittaa valoa ja taipumisen määrä riippuu aallonpituudesta. Näin ollen lähellä horisonttia Aurinkoja on näkyvissä itse asiassa useita, eri värisiä sellaisia, joskin punainen on ylivoimaisesti selvin. Se, että laskeva Aurinko näyttää väreilevän, johtuu pääosin ilmakehän liikkeistä ja eri kerroksista, mutta myös siitä, että nämä eri "kuvat" näkyvät kaikki päällekkäin aavistuksen verran eri korkeudella. 

Toisinaan, kun ilma on puhdas ja kirkas, tulee hieman punaista ylempänä oleva sinivihreä kiekko myös näkyviin, ja erityisen hyvin se näkyy juuri silloin, kun punainen Aurinko on laskenut juuri ja juuri horisontin alapuolelle, mutta vihertävä kiekko on vielä näkyvissä. Kyseessä on silmänräpäys, jolloin Auringon viime säteet ovat vihreitä ja toisinaan vihreä näyttää suorastaan välähtävän.

Auringon laskun lisäksi sama ilmiö on havaittavissa Auringon noustessa, mutta koska vihreä tulee juuri ennen punaista silloin, on sen havaitseminen paljon vaikeampaa.

Tämäkin asia selviää Ilmatieteen laitoksen mainiolta Ilmakehä-ABC -sivustolta. Ursan Taivaanvahdissa on myös suomalaisia väläyshavaintoja.

Alla on vielä auringonlasku ja vihertävä väläys Bretagnessa, Ranskassa kuvattuna viime vuoden helmikuussa. Kuvaaja on YouTube-käyttäjä hoporion.

Juuri nyt on kuitenkin otollinen hetki etsiä taivaalta planeetta, jota legendan mukaan edes Johannes Kepler ei koskaan nähnyt. Ja Kepler sentään selvitti planeettojen kiertoliikkeen salat.

Merkurius oli kauimpana Auringon itäpuolella eilen, 18. huhtikuuta, ja se näkyy iltataivaalla auringonlaskun jälkeen. Planeetta laskee horisontin taakse pari tuntia myöhemmin kuin Aurinko, joten taivaan hiljalleen tummuessa se vajoaa yhä alemmas. 

Etsintään kannattaa käyttää kiikaria, sillä paljain silmin Merkuriusta ei ole ihan helppo nähdä, jos taivas on vielä vaalea. Kun planeetan saa kiikarin näkökenttään, sen löytää melko helposti kyllä ilman optisia apuvälineitäkin.

Kovin monta päivää Merkurius ei ole tarjolla, sillä se kiertyy radallaan melkoisella vauhdilla Maan ja Auringon väliin, ja laskee ilta illalta aikaisemmin. Muutaman päivän ajan kannattaa kuitenkin käväistä illalla ulkosalla vilkaisemassa, josko taivas olisi pilvetön ja pääsisi näkemään Aurinkokunnan pienimmän planeetan. Kuva on tältä illalta.

Pilkun kohdalla kaasu – tai plasma, jos tarkkoja ollaan – on 1 500 astetta ympäristöään viileämpää. Lämpötilan paikallinen lasku noin 4 000 celsiusasteeseen johtuu Auringon magneettikentästä. 

Pilkun kohdalla kentän voimaviivat läpäisevät "pinnan", jolloin pystysuorat virtaukset hidastuvat. Ne kuljettavat kuuman plasman mukana pinnalle energiaa, jonka havaitsemme valona ja lämpönä. Kun virtauksen vauhti hiipuu, pinnalle noussut plasma ehtii jäähtyä tavallista enemmän ennen kuin lähtee taas vajoamaan syvyyksiin.

Isojen auringonpilkkujen ja -pilkkuryhmien yhteydessä esiintyy usein flare-purkauksia, jotka aiheuttavat koronan massapurkauksia, valtavia avaruuteen sinkoutuvia hiukkaspilviä. Kun sellainen osuu Maan magneettikenttään, voi seurauksena olla kirkkaita revontulia.

Kuva: SDO/HMI