stratosfääri

Toistaiseksi mallikappaleiden koelennoilla ei laskuvarjoa ole avattu korkealla, mikä on olennaisin toistaiseksi testaamaton osa lentoa. Sen jälkeen yhtiö aikoo vielä testata koko lennon suorittamisen tällä pienoismallilla aivan samaan tapaan kuin lopulliset lennot tullaan tekemään, ennen kuin koelennot jo puolivalmiilla täysikokoisella gondolilla aloitetaan.

Ilmapalloilu stratosfäärissä ja laskuvarjoilu korkealla ilmakehässä eivät ole mitenkään haastavia teknisesti, sillä näistä on paljon kokemusta ympäri maailman 1950-luvulta alkaen. Ongelmana on kuitenkin tehdä sitä rutiininomaisesti maksavien turistien kanssa.

Turvallisuuden lisäksi tärkeätä onkin kiinnittää huomiota matkustusmukavuuteen. Palloa pyritään lennättämään siksi mahdollisimman tasaisesti, nousu pyritään tekemään rauhallisemmin kuin normaalisti stratosfääripalloilla ja paluu takaisin maanpinnalle pitää saada onnistumaan mahdollisimman sulavasti. 

Yleensä pallon irrottaminen saa aikaan varsin suuren pudotuksen ja varjon aukeaminen voimakkaan riuhtaisun. Lentäminen liitovarjolla saattaa myös olla varsin tempoilevaa – puhumattakaan kopsahtamisesta takaisin maahan.

Ennen varsinaisen turistien käyttämän gondolin lennättämistä World View käyttää täysikokoista mallikappaletta, jonka massa sekä aerodynaamisen ominaisuudet vastaavat täysin lopullista.

Jos koelennot sujuvat hyvin, pääsevät ensimmäiset turistit matkaan vuonna 2017. Hintaa lipulla on 75 000 dollaria ja sillä pääsee pariksi tunniksi kellumaan noin 30 kilometrin korkeuteen.

Tällä ensimmäisellä lennolla isoikkunaisen gondolin sisällä ei ollut ihmisiä, vaan opiskelijoiden, koululaisten ja opettajien Nasalle tekemiä koelaitteita. Ne tutkivat stratosfääristä muun muassa kosmisia säteitä ja mittasivat ilmakehän kaasuja. 

Euroopassa vastaavia opiskelijakokeita tehdään ESAn Bexus-ohjelmassa Kiirustasta laukaistavilla palloilla, mutta näiden koelaitteiden lennättämiseen käytetään yleensä erityistä niitä varten tehtyä gondolia. World Viewin käyttämä gondoli on kätevämpi, koska sen sisälle koelaitteet voidaan asentaa kuin laboratorioon. Lisäksi myöhemmillä lennoilla tutkija voi lentää niiden mukana.

Päätarkoituksena yhtiöllä on kuitenkin lennättää turisteja ihailemaan mustaa avaruutta ja kaarevaa maapallon pintaa korkeuksista. Valitettavasti painottomuutta lennoilla ei pääse kokemaan, mutta maisemat ovat varsin avaruudellisia!

Lento maksaa noin 71000 euroa ja matkaan pääsee ensi vuodesta alkaen.

Pikakelaus taaksepäin 1950-luvulle

Sinänsä on koomista, että niin nämä stratosfäärihypyt kuin tulevat avaruusturistien pomppauslennot ilmakehän ulkopuolelle ovat toisintoja siitä, mitä tehtiin jo 1950-luvulla. Silloin ne tosin olivat jotain uutta ja ihmeellistä, ja niillä oikeasti tutkittiin tuntematonta stratosfääriä. X-15 -koekoneet tekivät lentoja yli sadan kilometrin korkeuteen ja myös laskuvarjohyppyjä koeteltiin yli 30 kilometrin korkeudesta.

Ensimmäinen ihminen, joka nousi yksin ilmapallolla stratosfääriin, oli Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni Joseph Kittinger. Hän nousi kesäkuussa 1957 liki 30 kilometrin korkeuteen Minnessotan päällä Man High I -nimisellä suuren kaasupallon alle kiinnitetyssä gondolissa. Kuva hypystä on otsikkokuvana.

Hän teki useita äärimmäisiä hyppyjä ja niistä viimeisin, elokuun 16. päivänä 1960 tehty loikkaus 31 300 metrin korkeudesta säilyi laskuvarjohyppyjen korkeusennätyksenä aina Baumgartnerin hyppyyn saakka. Hyppynsä aikana Kittinger putosi vapaasti (tosin pienen asennon hallintaan käytetyn varjon avulla) 4 minuutin 36 sekunnin ajan ja hänen huippunopeutensa oli 988 km/h.

Sekä Kittigerin hypyt kuin X-15:n lennot liittyivät ihmisen fysiologiaan, yläilmakehän tarkempaan tutkimukseen ja etenkin siellä lentämiseen vaadittavan tekniikan kehittämiseen. Yhdysvaltain ilmavoimat pohti tuolloin supernopean, stratosfäärin kautta koukkaavan vakoilu- ja pommikoneen tekemistä. Siitä kaavailtiin myös Maata kiertävälle radallekin nousevaa avaruuslentokonetta, mutta lopulta NASA päätyi käyttämään siivetöntä, laskuvarjon varassa Maahan palaavaa kapselia.

Myös rautaesiripun takana Neuvostoliitossa tutkittiin asiaa ja siellä tehtiin myös edelleen voimassa oleva ennätys. Korkeimmalta Maahan laskuvarjolla hypännyt elävä olento on koira nimeltä Lisa, joka laukaistiin raketilla yli sadan kilometrin korkeuteen 24. kesäkuuta 1954. Se singottiin avaruuspuvussaan aluksen ulkopuolelle, missä laskuvarjo jo päästettiin irralleen: varjo pullistui sitä mukaa kun koira putosi syvemmälle ilmakehässä ja paitsi hidasti putoamista, niin myös vakautti lentoa.

Seuranaan Lisalla oli toinen koira, Ryžik, mutta se pysyi pienen avaruuskapselin sisällä 45 kilometrin korkeuteen saakka. Siellä katapultti työnsi koira paran kapselinsa ulkopuolelle, jolloin se jatkoi putoamistaan ensin vapaapudotuksessa ja sitten noin seitsemän kilometrin korkeudesta alaspäin laskuvarjon varassa.

Palkkioksi uroteoistaan kumpikin koira sai lauantaimakkaraa.

Itänaapurissa myös ihmistoverit hätyyttelivät korkeuksia ja rikkoivat ennätyksiä. Siinä missä korkeusennätys säilyi Kittingerillä, nappasi Jevgeni Andreejev vapaapudotuksen ennätyksen 1. marraskuuta 1962. Hän nousi 25 460 metrin korkeuteen, mistä hän pomppasi alaspäin ja avasi laskuvarjonsa vasta vajaan kilometrin korkeudessa 24,5 kilometrin pudotuksen jälkeen. Tämä säilyi maailmanennätyksenä Baumgartnerin hyppyyn saakka.

Korkealla ei ole helppoa!

Hyvin korkealta hyppäämisessä on oikeastaan vain yksi vaaratekijä, mutta se vaikuttaa kaikkeen ja on hyvin hankala ongelma: ilman tiheys. Ilman paine on pudonnut jo liki kolmasosalla kahden kilometrin korkeudella ja kuuden kilometrin kohdalla on ilman paine enää vajaat puolikas paineesta merenpinnan tasoon verrattuna. 30 kilometrissä paine on enää vain noin 1,4% normaalipaineesta.

Näin matalassa paineessa hyppääjä tarvitsee painepuvun, joka on käytännössä kuin kevyt avaruuspuku. Ilman suojaa ihminen menehtyisi varsin nopeasti, ja näin on ennätyshypyissä jo käynytkin. Jevgeni Andreejevin seurana gondolissa oli Pjotr Doglov, joka nousi Andreejevin hypättyä vieläkin korkeammalle – 28 640 metrin korkeuteen. Hänen oli tarkoitus testata uudenlaista painepukua, mutta hän löi päänsä luukun reunaan gondolista poistuessaan, jolloin kypärän lasiin tuli halkeama ja ilma pihisi ulos puvusta. Doglov tukehtui nopeasti.

Siitä, oliko Eustachella ongelmia, ei tiedetä vielä, mutta Kittinger joutui kokemaan myös ohuen ilman hankaluudet. Hänen pukunsa oikeanpuoleinen hansikas rikkoontui matkalla korkeuksiin, jolloin hänen kätensä paisui alipaineen vuoksi lähes kaksikertaiseksi kooltaan. Kittinger ei antanut kivun haitata, vaan jatkoi nousuaan ja teki hyppynsä. Päinvastoin kuin Baumgartnerin hypyn yhteydessä mediassa hehkutettiin, ei pieni puvun rikkoontuminen johda väistämättä kuolemaan, vaan riippuu siitä kuinka suuri vaurio on ja missä kohdassa: ellei kipua oteta huomioon, ihmisen iho kestää varsin hyvin alipainetta.

Sen sijaan ultraviolettivaloa iho kestää huonosti. Korkeuksissa Aurinko paahtaa voimakkaasti, eikä ilmakehä ole suodattamassa sen säteilyä. Paljas iho palaa siksi karrelle muutamassa minuutissa ja kypärässä tulee olla erittäin hyvä suojaus.

Ohuessa ilmassa myös asennon hallinta on hankalaa ilman pieniä rakettimoottoreita, joten pienikin väärä liike saattaa johtaa kiihtyvään pyörimisliikkeeseen, jota on vaikea pysäyttää alempana ilmakehässä. Pyöriminen saattaa olla jopa niin rajua, että hyppääjä menettää tajuntansa.

Kittingerin ensimmäinen hyppy marraskuussa 1959 olikin päättyä onnettomasti juuri tästä syystä. Hän joutui laattakierteeseen, pyöri noin 120 kertaa minuutissa pystyakselinsa ympäri ja menetti tajuntansa. Pyörimisen ollessa hurjimmillaan kohdistui Kittingerin päähän ja jalkoihin yli 22 g:n kiihtyvyys. Tällaista tilannetta varten suunniteltu laite, joka avasi hänen laskuvarjonsa automaattisesti, pelasti Kittingerin hengen.

Ennätyshyppyään varten Kittinger asensi pukuunsa pienen laskuvarjon, joka hidastamisen sijaan piti häntä koko ajan oikeassa asennossa.

Eustachen puvussa ja laskuvarjojärjestelmässä oli myös useita varolaitteistoja, joilla hän olisi tullut huonosti käydessäkin turvallisesti alas. Näitä tarvitaan, mikäli hyppyjä aiotaan markkinoida kaikille.

Baumgartnerin hyppy

Jos aikanaan hyppyjä tehtiin sotilassalaisuuksien varjossa ja Eustache ei paljoa välittänyt kertoa hankkeestaan julkisuudessa, ympäröi Baumgartnerin hyppyä ja siihen valmistautumista hypetykseen saakka kohonnut mediarumba. Red Bull -energiajuoman sponsoroima hanke alkoi jo vuonna 2005, minkä jälkeen hankkeen tarkempi hahmottelu sekä gondolin ja hyppypuvun suunnittelu alkoi.

Vuoden 2011 lopussa kaikki oli valmiina ja seuraavana vuonna testien jälkeen Baumgartner teki ensimmäisen koehypyn 21 828 metrin korkeudesta ufohavainnoistaan kuuluisassa Roswellissa, New Mexicon osavaltiossa. Suurin osa ufohavainnoista oli sotilaiden tekemiä kokeita ja myös Kittingerin hypyt tehtiin laajalti autiolla Roswellin alueella. Kesällä 2012 Baumgartner teki toisen hypyn, nyt 29 584 metrin korkeudesta.

Myös Eustachen viimeviikkoinen hyppy tehtiin Roswellissa.

Baumgartnerin ennätyshyppyä edelsi useampi yritys, kunnes sunnuntaina, lokakuun 14. päivänä vuonna 2012, sää oli sopiva ja tekniikka toimi halutulla tavalla. Baumgartner nousi paineistetun gondolinsa sisällä hitaasti ylöspäin ja avasi luukun lähes tyhjyyteen tarkalleen 39 045 metrin korkeudessa. Hän kipusi ulos luukusta sen edessä olleelle tasanteelle, otti kiinni molemmin puolin olleista kaiteista ja pudottautui hallitusti alas.

Hän putosi aluksi suunnitellussa asennossa, pää alaviistoon ja raajat lievästi levällään, ja noin 40 sekunnin kuluttua hyppäämisestä hän saavutti suurimman nopeutensa, 1342,8 km/h. Yläilmakehässä äänen nopeus on noin 1100 km/h (merenpinnan tasossa normaalipaineessa ja -lämpötilassa se on 1225 km/h), joten Baumgartner ylitti selvästi tuon maagisen rajan.

Samoihin aikoihin hän alkoi myös pyöriä ja tilanne näytti vähän aikaa jopa pahalta, kunnes hän sai itsensä taas hallintaan. "Irtautuminen gondolista onnistui erittäin hyvin, mutta aloin pian sen jälkeen pyöriä hitaasti”, kertoi Baumgartner myöhemmin. “”Oletin aluksi pyörähtäväni vain pari kertaa, mutta sitten vauhti kiihtyi ja pyöriminen muuttui välillä varsin rajuksi. Luulin jopa parin sekunnin ajan menettäväni tajuntani. Niinpä en tuntenut mitään erityistä, kun rikoin äänivallin, koska olin silloin niin kiireinen yrittäessä vakauttaa itseäni.”

Baumgartner avasi laskuvarjonsa noin 1,5 kilometrin korkeudessa ja hänen jalkansa koskettivat lopulta maata 9 minuuttia ja 3 sekuntia kestäneen pudotuksen jälkeen. Tästä vapaapudotusta oli 4 minuuttia ja 20 sekuntia, joten vaikka vapaapudotus alkoi korkeammalta kuin koskaan aikaisemmin, on pisimmän vapaapudotuksen ennätys edelleen Kittingerillä, joka kiisi ilman laskuvarjon hidastusta 16 sekuntia kauemmin.

Vieläkin korkeammalle?

43-vuotias Baumgartner ilmoitti heti hyppynsä jälkeen “jäävänsä eläkkeelle” ennätyshyppäämisestä, mutta hänen varjossaan koko ajan omaa hyppyään valmistellut ranskalainen Michel Fournier on valmistellut omaa hyppyään jo pitkän aikaa. Hänen aikomuksenaan oli rikkoa ennätykset ja varmastikin Eustachen hyppy on viimein tehnyt tyhjäksi hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa.

Fournier on jo 70-vuotias Ranskan ilmavoimien kenraali, joka on omien laskujensa mukaan tehnyt jo yli 8700 laskuvarjohyppyä. Näistä korkeimmalta tehty hyppy on 12 kilometrin korkeudesta.

Hänet valittiin vuonna 1987 mukaan Ranskan avaruushallinnon hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli tehdä tutkimusmielissä hyppy 38 kilometrin korkeudesta. Projekti lopetettiin kuitenkin budjettileikkausten vuoksi vuonna 1989, jolloin Fournier päätti jatkaa hypyn suunnittelua itse.

Hanke on kuitenkin edennyt hitaasti, koska Fournier ei ole saanut rahakkaita sponsoreita. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ennätyshyppy 40 kilometrin korkeudesta olisi tehty Kanadan Saskatchewanista keväällä 2008, mutta kun sää viimein oli suotuisa 27. toukokuuta, suuri ja kallis ilmapallo pääsi vapaaksi, kun sitä oltiin kiinnittämässä gondoliin. Pallo katosi taivaalle ja Fournierilta kesti pari vuotta päästä takaisin yrittämään uudelleen.

Epäonni oli mukana myös tuolloin 16. toukokuuta 2010, sillä varavarjo avautui kesken laukaisuvalmistelujen ja kallis lento piti peruuttaa. Baumgartnerin hypyn jälkeen Fournier aikoi koittaa vielä kerran, mutta herrasta ei ole sen koommin kuulunut mitään – joko ikä tai talous on tehnyt unelman mahdottomaksi.

Fournierilla oli tosin mielessään myös hurjempi ajatus: koska heliumpallo ei pysty nousemaan juurikaan yli 40 kilometriä ylemmäksi, voitaisiin gondoliin kiinnittää pieni raketti, joka sinkoaisi hyppääjän vielä hieman korkeammalle. Laskelmien mukaan 45 kilometrin korkeus olisi näin saavutettavissa “suhteellisen helposti”.