Tiedetöppäysjoulukalenteri 17: Nylanderin jäkäläpäähänpinttymä

William Nylander ja jäkälää joulukehyksessä

Simon Schwendener (1829 – 1919) oli sveitsiläinen kasvitieteilijä, joka esitti ensimmäisenä kunnollisen ja oikeaksi osoittautuneen selityksen jäkälistä. Hän ei ole tämän tarinan päähenkilö.

-

Jäkälät (Lichenes) on symbioottinen eliöryhmä, joka koostuu sienestä ja mikroskooppisista viherlevistä tai syanobakteereista. Jäkälälajeja arvioidaan olevan noin 17 500–20 000, joista Suomessa esiintyy noin 1 500 lajia.

Jännää jäkälissä on se, että niiden sieniosakkaat voivat lisääntyä suvullisesti. Itiöt syntyvät kotelomaljoissa tai -pulloissa. Koska oikean leväosakkaan muodostaminen uudeksi jäkäläksi voi olla varsin vaikeaa, suosivat useat jäkälät suvutonta lisääntymistä: tyypillinen lisääntymistapa on jäkälän pienten palasten leviäminen tuulen mukana. Näissä paloissa on sienirihmastoa ja leväsoluja, jotka voivat jatkaa elämäänsä ja kasvaa muualla.

1800-luvun puolivälissä jäkälät olivat kuitenkin mysteeri. Simon Schwendener tutki mikroskoopilla suuren määrän erilaisia jäkäliä, leviä ja sieniä sekä seurasi niiden kehittymisestä, kunnes päätyi hypoteesiinsa jäkälien kaksijakoisesta olemuksesta vuonna 1867.

Se ei saanut aikanaan paljoakaan suosiota, vaikka se on jälkikäteen todettu oikeaksi.

Tämän tarinan töppäys ei siis ole Schwendenerin ajatus siitä, että jäkälä koostuu levästä tai syanobakteerista ja sienestä, vaan se, kuinka ponnekkaasti tunnetutkin tutkijat vastustivat aikanaan Schwendenerin hypoteesia.

Eräs nimekkäimmistä vastustajista oli Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori William Nylander, aikansa jäkälätuntija-auktoriteetti.

Nylander tutki jäkälien esiintymistä eri puolilla maailmaa ja erikoistui trooppisten alueiden jäkäliin. Kaikkiaan hänen arvioidaan kuvanneen noin 3 000 jäkälälajia tai -muotoa. Hänen julkaisujensa kokonaismäärä on yli 300, ja julkaisut käsittävät yli 4 000 sivua.

Kasvitieteellinen museo Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa

Nylander muutti 1863 vapaaksi tutkijaksi Pariisiin, missä hän keräsi valtavan jäkäläkokoelman. Nyt sitä säilytetään Helsingin yliopiston alaisen Luonnontieteellisen keskusmuseon Kasvimuseon (kivirakennus taka-alalla) sieniosastolla, ja se käsittää yli 51 000 näytettä.


 

Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta Nylander ei siis suostunut uskomaan Schwendenerin teoriaa jäkälistä, koska se oli niin maalaisjärjen vastainen. Suomalaistutkija ei itse asiassa vain vastustanut teoriaa, vaan myös katkaisi pitkätkin yhteytensä kollegoihinsa, jotka kannattivat Schwendenerin teoriaa tai eivät vastustaneet sitä riittävän selvästi.

No, Nylander oli muutenkin hieman hankala tyyppi, sillä hän oli muissakin asioissa kahnauksissa lähes kaikkien muidenkin kanssa. Hän oli omahyväinen askeetti, joka eli hyvin vähällä ruoalla eikä kuunnellut musiikkia tai lukenut kirjallisuutta.

Tunnetuin Nylanderin vihan kohteeksi joutunut tutkija oli ranskalainen Louis Pasteur.

Hänen kerrotaan todenneen, että ”jos minulla olisi itsestäni yhtä huono käsitys kuin muilla ihmisillä on minusta, ehkä en jaksaisi elää päivääkään, mutta jos he taas tietäisivät, että olen älykkäämpi, etevämpi ja miellyttävämpi kuin he kuvittelevat, he hämmästyisivät ja inhoaisivat minua vielä enemmän, koska tulisivat kateellisiksi.”

Tämän tarinan opetus on kuitenkin se, että vaikka nimekäskin tutkija asettuu poikkiteloin monien muiden hyväksymää teoriaa vastaan, niin totuus voittaa lopulta.

Tässä tapauksessa monet muut kasvitieteilijät, kuten Heinrich Anton de Bary, Albert Bernhard Frank, Melchior Treub ja Hermann Hellriegel suhtautuivat aluksi epäillen Schwendenerin hypoteesiin, mutta huomasivat pian sen pitävän paikkansa. 

Viimein vuonna 1939 kaikki epäilykset hälvenivät, kun Eugen Thomas julkaisi tuloksensa jäkälillä tekemistään lisääntymistutkimuksista.

Kenties silloin Nylanderkin kääntyi haudassaan.

-

Lue lisää jäkälistä Suomen jäkäläoppaasta, joka voitti Tieto-Finlandian vuonna 2011. Kirjasta on myös englanninkielinen versio. Kirjan voi tilata kätevästi vaikkapa täältä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Lapin puut kertovat vuosirenkaissaan, miten ajanlaskumme ajan rajuin aurinkomyrsky iski Suomeen

Se oli valtava tapaus, jonka vaikutuksia nähtiin varmasti ympäri maapallon. Jättimäinen aurinkomyrsky iski Maahan keväällä vuonna 774, ja jos vastaavaa tapahtuisi nyt, olisivat vaikutuksen dramaattisia: satelliitit sekoaisivat, sähköverkot löisivät kipinää, avaruuslentäjät joutuisivat tulemaan pikapikaa turvaan ja revontulet loimuaisivat taivaalla tropiikkia myöden.

Maan magneettikenttä ohjaa aurinkomyrskyjen hiukkaset maan ilmakehään pääosin arktisten alueiden kautta. Ilmiön näkyvin seuraus ovat revontulet.

Tarpeeksi suurienergiset hiukkaset voivat tuottaa ilmakehässä ydinreaktioiden kautta myös hiilen radioaktiivista isotooppia eli radiohiiltä (14C). Radiohiili liittyy osaksi ilmakehän hiilidioksidia ja päätyy yhteyttämisen kautta puun vuosirenkaisiin eli vuosilustoihin.

Hiljattain Japanissa havaittiin, että puun vuosilustoissa näkyy poikkeuksellinen radiohiilipitoisuuden nousu vuonna 775. Helsingin yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijat keksivät, että lähempänä magneettista pohjoisnapaa tapaus näkyisi vielä paremmin puissa.

Siispä tutkijat katsoivat kohti Lappia ja ottivat mukaan kollegoita Oulun yliopistosta. Tutkimuksesta uutisoitiin jo keväällä 2017 myös täällä Tiedetuubissa, mutta nyt sen perusteella syntynyt artikkeli julkaistiin Nature Communications -julkaisusarjassa.

Luken kokoama vuodentarkka puun kasvunvaihtelun kronologia, eli lustokalenteri, teki tutkimuksen varsin helpoksi. Sellaisenaan säilyneiden runkojen lustosarja kattaa viimeiset 7600 vuotta. Puut on nostettu sukeltaen pienistä pohjoisen järvistä, joista Luke on kerännyt ja taltioinut näytteitä 1990-luvulta saakka.

"Puu on menneisyyden muistitukki", toteaa Helsingin yliopiston Ajoituslaboratorion johtaja Markku Oinonen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Puun vuosirenkaista on hänen johtamissaan hankkeissa viime vuosina tuotettu runsaasti isotooppimäärityksiä, joiden avulla on voitu selvittää moninaisia tapahtumia historiassa.

Radiohiilitieto saadaan puusta siten, että kunkin vuoden aikana kasvanut puumateriaali vuollaan erillisiksi näytteiksi, joista otetaan ensin selluloosa talteen, Se poltetaan ja jätökset pelkistetään kemiallisesti puhtaaksi hiileksi, josta radiohiilen osuus pystytään määrittämään.

Nyt julkaistussa tutkimuksessa tätä ajanmääritystyötä tekivät Luonnonvarakeskuksen Rovaniemen laboratorio ja Helsingin yliopiston Ajoituslaboratorio sekä Kiihdytinlaboratorio.

Vahvin signaali arktisilla alueilla

"Näemme vuoden 775 tienoolla voimakkaimman radiohiilisignaalin juuri Lapin puiden vuosirenkaissa, ja pienimmän matalilla leveysasteilla", kertoo hankkeessa mukana ollut tohtorikoulutettava Joonas Uusitalo.

Tutkimuksessa havaittu radiohiilisignaalin vaihtelu eri leveysasteilla ja lyhyt kesto viittaavat vahvasti Aurinkoon ilmiön alkulähteenä – vastaavaa ei muu taivaallinen ilmiö, kuten vaikkapa supernova, gammapurkaus tai komeetta saisi aikaan.

Radiohiilipitoisuudet määritettiin useiden vuosien ajalta sekä ensimmäistä kertaa kunkin vuoden sisäisesti kevät- ja kesäpuusta. Tulosten tulkinnassa hyödynnettiin Oulun yliopiston tutkijoiden kehittämää teoreettista mallia radiohiilen synnystä.

Näiden tulosten mukaan aurinkopurkaus tapahtui jo kevään 774 aikana.

"Kyseessä on voimakkain tunnettu aurinkomyrsky. Jos vastaava tapahtuisi nyt, se johtaisi dramaattisiin seurauksiin, kuten nykyaikaisten navigaatio- ja viestintäsatelliittien vaurioihin ja astronauttien kuolemiin avaruudessa, hehkuttaa professori Ilja Usoskin Oulun yliopistosta.

Aivan näin dramaattisia eivät vaikutukset kuitenkaan olisi, koska myrskyn tulo pystytään nyt ennustamaan ja sen mukaisesti satelliittien operointia voidaan muuttaa sekä avaruuslentäjät kutsua palaamaan hätpikaa alas Maan kamaralle turvaan. Suurimmat vaikutukset olisivat todennäköisisti sähköverkoissa, joihin avaruusmyrsky alkaa indusoida sähköä. Siis sen sijaan, että voimalaitokset tuottavat sähköä ja verkko kuluttaisi sitä, kävisi juuri päinvastoin: sähköverkkoon alkaisi muodostua sähköä, jota verkosta alkaisi tunkea kohti voimalaitoksia. Siinä voisi käydä köpelösti.

Vakavien seurausten vuoksi on tärkeää arvioida aurinkomyrskyjen voimakkuutta ja mahdollista esiintymistiheyttä. Professorin mukaan näin voimakkaat aurinkomyrskyt ovat onneksi hyvin harvinaisia, niiden esiintymistiheys on yksi useiden tuhansien vuosien aikana. Vastaava voi kuitenkin tapahtua milloin tahansa.

Lähes yhtä voimakkaita aurinkomyrskyjä tapahtuu paljon useammin, mutta onneksi maapallo ei ole osunut sellaisen kohdalle sitten vuoden 1859. Silloin Maahan osui tuorein todella voimakas geomagneettinen myrsky. Toissa vuonna vastaava meni läheltä ohitsemme avaruudessa.

"Lapin puut tarjoavat erittäin herkän 'välineen' tutkia menneisyyden aurinkomyrskyjä", professori Usoskin toteaa. Arktiselta alueelta saatu vahva signaali korostaa pohjoisen puista kootun vuosilustokalenterin merkitystä Auringon aiemman käyttäytymisen tutkimuksessa.

Tarkkoja ajankohtia menneisyyden tapahtumille

"Tavoitteenamme on edelleen laajentaa vuosirengastutkimusta alkuaineanalyysien ja tiheysmittausten suuntaan", Oinonen kaavailee.

"Tällöin pystymme tuottamaan ainutlaatuisia sormenjälkiä puun vuosirenkaissa näkyvien ilmiöiden ajankohdista, kuten tulivuorten purkauksista, metsäpaloista ja saasteista."

Nyt julkaistu tutkimus on tehty Helsingin yliopiston Ajoituslaboratorion ja Luonnonvarakeskuksen konsortiohankkeena ja mukana on ollut Oulun yliopiston, Sodankylän geofysiikan observatorion, ja Pietarin Ioffe-instituutin tutkijoita.

*

Juttu on Helsingin yliopiston tiedote

edioituna ja täydennettynä.

Tiedetuubin klubi kivien ihmemaassa

Klubi menossa Kumpulan kartanossa olevaan näyttelyyn

Tiedetuubin klubi kävi vierailemassa viime tiis­taina (12. kesäkuuta) Luonnontieteellisen keskusmuseon Geologisissa kokoelmissa. Sana “kokoelmat” on monikossa, koska kyseessä on itse asiassa kolmen kokoelman kokonaisuus: siihen kuuluvat kivi- ja mine­raa­likokoelmat, meteoriitit sekä paleontolo­giset näytteet.

Yli kaksituntiseksi venyneen käynnin ai­kana yli-intendentti Arto Luttinen ennätti kierrättää vain kivien, mineraalien ja me­teo­riittien luona, joten museon noin 44 000 fossiili-, luu- ja maaperänäytettä ovat hyvä tekosyy uuteen visiittiin joskus toiste.

Kivi- ja mineraalinäytteitä on muuten mu­seossa noin 50 000 ja meteoriitteja noin 600. Näistä vain osa on luonnollisesti esillä näyttelyssä, joka ei valitettavasti ole normaa­listi avoinna yleisölle. Museolla ei ole henkilökuntaa niiden pitämiseen jatkuvasti avoinna, mutta niitä esitellään kyllä pyynnöstä.

Kokoelmat ovat olleet nykyisessä sijoituspaikassaan Luonnontieteellisessä keskusmuseossa Kumpulan kartanolla kasvitie­teellisen puutarhan alueella vuodesta 2014, kun ne jouduttiin siirtämään sinne Helsingin yliopiston keskustakampukselta perinteisen Arppeanum-talon siirryttyä muuhun käyttöön. Vaikka paikka ei ole yhtä suuri ja perinteikäs, on Kumpulan kartano etenkin kesäaikaan erittäin sympaattinen.

Kasvitieteellinen puoli on avoinna ylei­sölle syyskuun loppuun saakka tiistaista sunnuntaihin klo 11–18 ja erikoispäivinä myös geologisiin kokoelmiin pääsee tutustumaan. Kesällä 2018 tällaisia päiviä ovat mm. 6.–7.7. ja 3.–4.8., jolloin sisäänpääsy kokoelmiin klo 13–16 sisältyy puutarhan pääsylipun hintaan. Suomen luonnon päi­vä­nä lauantaina 25.8. klo 13–16 sisäänpääsy on ilmainen myös geologisiin kokoelmiin.

Paikalla on myös mainio kahvila, joka jo sinällään on kävelyretken väärti! Lisätietoja aukiolosta ja sijainnista on Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan nettisivuilla.

Arton erinomainen selitys klubilaisille alkoi jo ulkona, missä esillä on kolmetonninen rau­tamöhkäle. Suomalainen tutkimusmat­kailija-mineralogi A. E. Nordenskiöld löysi sen vuonna 1871 Grönlannin Diskon saarelta, Ovifakista. Itse asiassa kappaleita löytyi kaikkiaan kolme: kaksi muuta ovat Ruotsin kansallismuseossa ja Kööpenhaminan Geo­logisessa museossa.

Koska metallinen rauta on maapallolla hyvin harvinaista, Nordenskiöld oletti – var­sin loogisesti – kimpaleiden olevan rau­ta­meteoriitteja. Hän pysyi itse tässä uskos­sa elämänsä loppuun saakka, vaikka jo tuolloin osattiin sanoa, että ne eivät olleet taivaallista perua, koska niissä oli oikeisiin rautameteoriitteihin verrattuna liian vähän nikkeliä ja liikaa hiiltä.

Oletettavasti tämän kaltaiset lähes puh­taat rautakimpaleet voivat syntyä erittäin kuuman rautapitoisen basalttilaavan ja ki­vi­hiilikerrostumien keskinäisessä vuoro­vai­kutuksessa. Näitä ei ole löydetty tois­tai­seksi mistään muualta kuin Diskon saa­relta Grönlannissa.

Voisikin siis sanoa, että kappale Kumpulan kartanon pihalla on harvinaisempi kuin meteoriitit, joita sentään on löytynyt varsin paljon.

Oikeita meteoriitteja oli kuitenkin sisäl­lä rakennuksessa. Siellä meteoriittikoko­elman kunniapaikalla on Bjurbölen meteo­riit­ti, jo­ka putosi jäälle Porvoon edustalle 12.3.1899 klo 21.30. Tuorein tulokas on Suo­mesta viime vuonna löy­ty­nyt komea rautame­te­o­riit­ti – la­jissaan en­sim­­mäi­nen Suo­messa. Ta­paus on muu­­tenkin har­vi­nainen, sillä edelli­nen me­­teo­riit­ti­löy­tö tehtiin vuonna 1974 Ori­mat­ti­las­sa.

Viime vuonna löydettymeteoriitti

Meteoriitin löysi lieksa­lainen Pekka Valli­mies sie­niretkellä 30. touko­kuu­ta 2017. Kari Kinnu­sen johdolla Geologian tutki­mus­kes­kuk­ses­sa teh­dyis­sä tutkimuksissa löytö var­­mis­tui pait­si meteoriitiksi, niin myös rau­ta­­me­teo­rii­tik­si. Ky­seessä on harvinaislaa­tuinen rauta­me­teo­­riitti, jonka ominaisuuksia tut­ki­taan nyt tar­kasti.

Lieksan meteoriitti on ollut näyttelyssä vasta parin viikon ajan, sillä se liitettiin kan­salliskokoelmaan 30. touko­kuu­ta, kun Vallimies luovutti sen virallisesti Luomukselle.

Ennen meteoriitteja tosin klubi ennätti viettää jo liki tunnin mineraalinäyttelyn puo­lella. Siellä Arto selitti ensin geologian perusteita: mineraalit ovat geologeille kuin eläin- tai kasvimaailmassa ovat lajit biologeille. Niitä on kaikkiaan noin 4 000 erilaista, joskin lähes kaikista mineraaleista on pie­niä variaatioita – aivan kuten on ala­lajeja eläinmaailmassa.

Kaikki kivet muodostuvat mineraaleista, ja siksi kiviä sinällään on vaikeampi luoki­tella. Niissä olevat mineraalit kuitenkin ker­tovat paljon kiven historiasta, koska mi­neraalit syntyvät aina niille tyypillisissä olo­suhteissa ja geologisissa prosesseissa. Kivissä olevien mineraalien avulla voidaan siis sanoa varsin tarkasti miten ja millaisissa olosuhteissa kivi on syntynyt.

Tarkalleen ottaen mineraalit ovat luonnossa kiinteässä muodossa esiintyviä alku­aineita tai epäorgaanisia yhdisteitä, joilla on tietty koostumus ja yleensä säännöllinen kiderakenne. Mineraaleja ovat siis kauniit suolakiteet ja monimutkaiset silikaatit eli piipohjaiset yhdisteet.

Yllättäen myös jää on mineraali: kyseessä on hapen (jota muuten kivissäkin on paljon) ja vedyn yhdiste, joka kiinteytyessään muodostaa tarkan kiderakenteen. Arto ker­toi esimerkiksi Saturnuksen Titan-kuus­ta, missä hyvin matalassa lämpötilassa oleva jää toimii kuin kiviaines täällä Maan päällä. Monilla taivaankappaleilla on havaittu ole­van kryotulivuoria, joista magman sijaan pursuaa jotain muuta ainetta kuin sulaa ki­veä.

Arton mukaan itse asiassa sana tulivuori on hieman väärä, sillä monet tulivuoret ei­vät sylje tulta, eivätkä itse asiassa ole vuoriakaan.

Mitä vielä tulivuoriin tulee, niin kierto­käynnin viimeisessä kohteessa, Suomen kal­lioperää esittelevässä huoneessa, puhuttiin kovasti supertulivuorista. Suomessa kun ai­koinaan on ollut sellainen ja sen kraatteri näkyy geologisessa kartassa selvästi Suo­men kaakkoiskulmassa.

Arton selityksen jäl­keen kartta avautui muutenkin: Suomen alueella oli muinoin kaksi tulivuorialuetta, jotka törmäsivät toisiinsa noin 1 900 miljoo­naa vuotta sitten. Kyseessä oli mannerlaattojen törmäys, jonka tuloksena Suomen pääl­le kohosi pitkä vuoristo Svekofennidit. Se on kulunut vuosimiljoonien kuluessa hi­taasti pois ja nykyinen Suomen kallioperä on itse asiassa ollut aikoinaan jopa 20 kilo­metrin syvyydessä.

Niin sanotussa Fennoskandia-kokoelmas­sa on pääosin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa eri puolilta Suomea kerättyjä näytteitä. Huoneen seinällä on suurikokoi­nen Fennoskandian kallioperäkartta vuodelta 1910, jonka professori Wilhelm Ramsay on itse värittänyt. Ramsay loi aikanaan käsitteen Fennoskandia, joka kattaa koko tä­män meidän kolkkamme geologisesti yh­te­näisen alueen. Yllä olevassa kuvassa tosin ihaillaan nykyaikaisempaa versiota kartasta.

Kuten aikaisemmillakin Tiedetuubin klu­bin käynneillä, kysymyksiä ja juteltavaa oli­­si riittänyt vaikka kuinka pitkään. Jo nyt jut­­tu liikkui geologivitsien ja maailmankaik­keu­den synnyn välillä sujuvasti. Kiitokset Arto Luttiselle ja Luomukselle erittäin kiin­nos­tavasta käynnistä. Kumpulan kartanossa kannattaa mennä käymään!

Suorana labrasta 23/2018: Jani Järvi kertoo sen mitä olet aina halunnut tietää hyönteisistä, mutta et ole uskaltanut kysyä

Jani Järvi

Kesä ja kärpäset! Ja Suorana labrasta -twitterhanke ja hyönteiset! Jani Järvi aloittaa tällä viikolla työnsä hyönteisopetushankkeen kanssa Luonnontieteellisessä keskusmuseossa ja kertoo viikon kuluessa paitsi työstään, niin myös koluaa museon arkistoja sekä avaa meille hyönteisten maailmaa.

Jani Järvi (eli @janijarvi) on vastavalmistuva biologi, joka toimii suunnittelijana Luonnontieteellisessä keskusmuseossa Luomuksessa, joka on osa Helsingin yliopistoa.

Hän on tällä hetkellä töissä Luomuksen hyönteistiimissä tuottaen ja kehittäen Pinkka-oppimisympäristöä, joka toimii tukena hyönteisten ja muiden lajiryhmien tunnistamisen opiskelussa sekä opetuksessa yliopistolla ja sen ulkopuolella.

Biologina Jani on erityisen kiinnostunut luonnon monimuotoisuuteen eli biodiversiteettiin ja sen suojeluun liittyvistä teemoista. Biodiversiteettiä tutkiakseen tarvitaankin hyvää lajintuntemusta, joten työ Pinkan parissa on siitä syystä hänelle erittäin mieluista. Omaa laji- ja luontotuntemustaan hän on päässyt hyödyntämään toimittuaan Luomuksessa ennen suunnittelijan tehtäviään oppaana jo neljän vuoden ajan.

"Opastusryhmien esittämät kysymykset ovat aina kiinnostavia – koskaan ei tiedä minkä eläimen, kasvin tai sienen biologiaa pääsee milloinkin pohtimaan!"

Jani on aina ollut kiinnostunut luonnosta sekä sen ilmiöiden ja kokonaisuuksien ymmärtämisestä. Tulevaisuudessa hän haluaa päästä käyttämään oppimiaan tietoja ja taitoja siihen, että yhteiskunnallisessa suunnittelussa ja päätöksenteossa luonnon ja ihmisten tarpeet otettaisiin paremmin huomioon kumpaankin osapuolta mahdollisimman hyvin hyödyttävällä tavalla.

Etsintäkuululus: oletko nähnyt tätä jäärää? Ilmoita havaintosi heti!

Aasianrunkojäärä. Kuva: Jaakko Mattila, Luomus

Suomen luonnossa liikkuu haitallisia vieraslajeja. Luonnonvarakeskus pyytääkin kaikkia ilmoittamaan havainnoistaan, jos eteen sattuu joku 37 listatusta lajista. Erityisesti havaintoja kaivataan jättipalsamista ja piisamista.

Otsikossakin mainittu aasianrunkojäärä on eräs listalla olevista lajeista. Se on vaarallinen lehtipuita vioittava kovakuoriainen, joka on kotoisin Kiinasta ja on levinnyt Aasiasta Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan puisen pakkausmateriaalin välityksellä. Erityisen riskialtista on kivitavaran pakkausmateriaali, koska kivitavara on usein peräisin Kiinasta. 

Tämä kauniille suomalaisille koivikoille uhaksi oleva laji pyritään hävittämään Suomesta ja siksi aasianrunkojääriä havaittaessa tai epäiltäessä on tärkeää ottaa viipymättä yhteyttä Elintarviketurvallisuusvirasto Eviraan.

Kaikista vieraslajeista on tietoa vieraslajit.fi -sivustolla, missä voi myös tehdä ilmoituksen.

 

Tänä kesänä haittalajien tutkijat kiinnittävät erityistä huomiota jättipalsamaan ja kaukasianjättiputkeen sekä piisamiin ja supikoiraan, jotka esiintyvät nykyisin vakituisesti Suomessa.

"Niiden osalta selvitetään erityisesti niiden esiintymistä suojelualueiden ja muiden arvokkaiden luontokohteiden lähistöllä sekä tarvittavia hallintatoimia", kertoo erikoistutkija Erja Huusela-Veistola Luonnonvarakeskuksesta.

Nämä neljä lajia ovat mukana valtioneuvoston maaliskuussa 2018 hyväksymällä haitallisten vieraslajien listalla. Tällä myös EU:n haitallisiksi arvioimien vieraslajien listalla on 37 lajia, ja sitä on täydennetty 12 lajilla.

Luonnovarakeskuksen tutkimushanke tuottaa kahdelletoista vieraslajille hallintatoimenpide­suositukset; vastaavat, jotka on tehty 37 lajille. Suositusten avulla haitallisten vieraslajien torjunta ja leviämisen ehkäisy pyritään kohdentamaan kustannustehokkaasti kiireellisimpiin ja tärkeimpiin kohteisiin.

Sopivien hallintatoimenpiteiden suunnittelun kannalta on tärkeää, että haitallisten vieraslajien levinneisyystiedot ovat mahdollisimman tarkat ja ajantasaiset. Tämän vuoksi vieraslajihavaintojen keräämiseen tarvitaan kansalaisten apua.

​Jättipalsami. Kuva: Erja Huusela-Veistola.
​Jättipalsami. Kuva: Erja Huusela-Veistola.

Jättipalsami on kookkaana ja nopeasti kasvavana kasvina voimakas kilpailija, joka on viime aikoina runsastunut ja levinnyt monin paikoin. Esiintymien runsauden vuoksi torjunnan priorisointi on ensiarvoisen tärkeää ja sen suunnittelun lähtökohdaksi tarvitaan mahdollisimman tarkkoja tietoja lajin esiintymisestä.

Piisami puolestaan on taantunut huippuvuosistaan, ja tarkempaa kuvaa sen nykylevinneisyydestä tarvitaan mahdollisten hallintatoimien suunnittelussa.

Piisami. Kuva: Yhdysvaltain kala- ja villieläinvirasto

Jutun pohjana on Luonnonvarakeskuksen tiedote. Otsikkokuvassa on aasianrunkojäärä. Kuva: Jaakko Mattila, Luomus.

Helsingin keskustassa on evoluutiopuu

Kasianiemen puutarhan kasvihuone

Harva tulee huomanneeksi, että aivan Helsingin ydinkeskustassa – siinä ihan rautatieaseman kupeessa – on upea kasvitieteellinen puutarha. Kaisaniemen puutarha sopii paitsi kasvitieteelliseen ihmettelyyn ja luonnon tutkiskeluun, niin myös yksinkertaisesti rauhoittumiseen. Se on keidas hälinän ja menon keskellä. Kaisaniemen puutarha on tosin ollut viime aikoina remontissa, mutta nyt ensi lauantaina 17. kesäkuuta se avautuu uudistettuna.

Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan historia kurottuu yli 250 vuoden päähän historian hämyssä.

Wikipedia kertoo, että maaherra Hans Henrik Böje vuokrasi vuonna 1763 kaupungilta tontin Hämeen maantien (nykyisin tällä kohdalla on Unioninkatu) varrelta ja perusti sille puutarhan.

Vuonna 1773 se siirtyi puutarhuri Erik Edbomin hallintaan ja kun Helsingistä tuli pääkaupunki vuonna 1812, merkittiin puutarha kaupungin yleiseksi puutarhaksi.

Helsingin keskustaa suunnitellut Carl Ludvig Engel alkoi muuttaa vuonna 1827 puutarhaa yleiseksi kävelypaikaksi. Hänen suunnitelmissaan paikalle tehtiin symmetrinen, puurivien halkoma puisto sekä kiemurtelevien polkujen muodostama maisemapuutarha. Puutarhan keskelle valmistui 1831 Engelin piirtämä puinen, yksikerroksinen päärakennus.

Sitä ennen, vuonna 1829 Engelin suunnitelmiin kuitenkin tuli pieni muutos, kun Akatemian siirtyessä Helsinkiin Turun palon vuoksi tuli mukana myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha.

Eläin- ja kasvitieteen professori Carl Reinhold Sahlberg alkoi rakentaa uutta puutarhaa, tukeutuen palolta säästyneeseen laajaan yksityiskokoelmaansa. Suunnittelijaksi tilattiin Pietarin kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Franz Faldermann.

Hänen suunnittelemansa puutarha jakautui kahteen osaan, säännöllisiin viljelypalstoihin ja puistomaiseen arboretum-alueeseen. Hän suunnitteli myös kasvihuonerakennukset, joista ensimmäinen valmistui 1832. Kasvitieteellisen puutarhan ensimmäisenä johtajana ja puuhamiehenä toimi Sahlberg, joka piti kunnianhimoisena tavoitteenaan kerätä sinne kaikki kotimaiset kasvit ja mahdollisimman paljon Suomen olosuhteissa viihtyviä ulkomaisia kasveja.

Kasvitieteellisen puutarhan nykyiset rakennukset ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin käsialaa. Alkuperäiset kasvihuoneet korvattiin 1800-luvun lopulla Nyströmin piirtämillä uusilla kasvihuoneilla, jotka olivat puisista edeltäjistään poiketen takorautaiset: vuonna 1889 valmistui suuri trooppinen, lasikattoinen palmuhuone ja vuonna 1896 muut kasvihuoneet.

Samaan aikaan 1800-luvun jälkipuoliskolla perustettiin Kaisaniemen puutarhan systemaattinen, eli kasviheimoittain järjestetty osasto. 

Vuosikymmenien kuluessa kuitenkin rikkaruohot olivat vallanneet alaa, eikä kastelujärjestelmäkään enää vastannut nykypäivän vaatimuksia. 

Nykyaika toi mukanaan muitakin "harmeja":  kasvien ryhmittely oli vanhentunut 1990-luvulla käyttöön otettujen DNA-menetelmien myötä. 

Kun kasvihuoneita oli uudistettu useampaan otteeseen, viimeksi vuosina 1996-1998, oli ulkona oleva puutarha ja siellä oleva systemaattinen järjestely korkea aika laittaa nyt kuntoon.

Tuloksena on evoluutiopuu, joka avataan yleisölle nyt lauantaina 17. kesäkuuta. 

"Puun avulla evoluutio on helppo ymmärtää", sanoo Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen intendentti Mikko Piirainen

"Haarat johtavat eri suuntiin, eivätkä enää kohtaa."

Piirainen vastaa kasvien sijoittelusta Kaisaniemen uudistuneelle alueelle. Sitä pääsee katsomaan myös korkeammalta kasvimuseorakennuksen viereen rakennetulta terassilta, jolloin sen rakenne selviää paremmin. 

Evoluutiopuun ympäristöön on jo viime kesänä auennut aistien puutarha ja kansainvälisestikin kiinnostava sammal- ja jäkäläpuutarha.


Uudistetun ulkopuutarhan avajaiset la 17.6.2017. Ohjelmaa klo 1014, portti avoinna 1020, kasvihuoneet 17 asti.  Luvassa mm. musiikkia, opastettuja kierroksia ja askartelupaja. Puutarhassa on myös kahvila, Cafe Viola.
Huomaa, että sisäänkäynti vain Kaisaniemenrannan puoleisesta portista (Kaisaniemenranta 2).

Lisätietoja: Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Otsikkokuva: Wikipedia/Matti Paavonen, grafiikka: Luomus/Hannu Lunkka. Juttu perustuu osin Luomuksen tiedotteeseen.

Katso Tiedetuubin aiemmin esittelemiä paikkoja Tiedekiinnostavuuskartassa!

Outo perhonen saatiin paikalleen evoluutiopuuhun

Outo perhonen päätyi valopyydykseen 22 vuotta sitten Portugalissa. Kansainvälinen tutkijaryhmä on lopulta onnistunut sijoittamaan sen paikoilleen evoluutiopuuhun ja tunnistanut sen lähimmät sukulaiset. Parisenttinen perhonen kuuluu mittariperhosten heimoon ja sai pienen kokonsa vuoksi tieteellisen nimen Ekboarmia miniaria.

Erikoisen näköinen siivekäs aiheutti tutkijoille päänsärkyä.

Pieni perhonen ei muistuttanut mitään eurooppalaista perhosta, joten sen lähimpiä sukulaisia ei pystytty tunnistamaan. Lajinmääritystä taas hankaloitti se, että lajista tunnettiin pitkään vain yksi koiras.

Yli kymmenen vuotta jatkuneiden kenttätöiden jälkeen Lissabonin eteläpuolelta lopulta löydettiin kolme naarasta, nekin valopyydyksistä, joiden epäiltiin olevan kyseisen lajin naaraita.

"Löydetyt naaraat olivat kuitenkin selvästi pienempiä ja niiden siipien kuviot ja väritys olivat erilaisia kuin aiemmin löydetyn koiraan", kertoo tutkija Pasi Sihvonen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

"Sukupuolien yhdistäminen toisiinsa pelkkien ulkoisten tuntomerkkien pohjalta ei ollut mahdollista."

DNA-viivakoodi auttoi mysteerin ratkaisussa

Vuonna 2015 kahdelle yksilölle, yhdelle koiraalle ja yhdelle naaraalle, tehtiin DNA-viivakoodi eli tälle aiemmin tuntemattomalle perhoslajille tehtiin yksilöllinen geneettinen henkilötunnus, joka perustuu lajin perimään.

Henkilötunnusta verrattiin valtavaan lajien henkilötunnusten arkistoon – Barcode of Life Data Systems -tietokantaan. Näin pystyttiin osoittamaan, että koiras ja naaras kuuluvat samaan, aiemmin tuntemattomaan lajiin.

Jatkotutkimukset keskittyivät rakenteellisiin tuntomerkkeihin. Erojen ja yhtäläisyyksien perusteella tutkijaryhmä pystyi luotettavasti sijoittamaan lajin mittariperhosten heimoon – siihen samaan, johon ”mittarimadotkin” kuuluvat.

Uusi laji sijoitettiin Ekboarmia-sukuun, jonka kaikki lajit elävät Välimeren alueella. Muut suvun lajit ovat isompia ja erinäköisiä, joten mysteerilajin sukulaisuutta ei pysty päättelemään vain siipikuvioita tarkastelemalla.

"Suurperhosen löytäminen Euroopasta on nykypäivänä harvinainen tapaus, sillä maanosamme on tarkasti tutkittu ja lajisto tunnetaan hyvin. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden etsintöjen jälkeen nyt kuvattua Ekboarmia miniaria -perhosta on löydetty yhteensä vain 11 yksilöä."

Tutkija toivoo lisälöytöjä

Sihvonen toivoo julkaisun johtavan uusiin löytöihin, sillä lajista ei tiedetä käytännössä mitään. Paitsi, että sen toukat syövät mahdollisesti suvun muiden lajien tapaan katajan neulasia. Vaikka kaikki uuden lajin yksilöt on löydetty hyvin pieneltä alueelta Lissabonin eteläpuolelta, oletettu ravintokasvi tuskin on lajin levinneisyyttä rajoittava tekijä.

Lajista tiedetään niin vähän, ettei toistaiseksi ole mitään toivoa arvioida sen kannan kokoa esimerkiksi suojelunäkökulmasta. Useimmat yksilöt on löydetty hiekkapohjaisesta mäntymetsästä Atlantin rannalta, joka saattaa olla lajin elinympäristö.

Kukaan ei ole vielä nähnyt uuden lajin toukkaa, tai ylipäätään itse perhosta lennossa, joten selvitettävää riittää ja voi viedä toiset 20 vuotta ennen kuin edes lajin perusbiologia tunnetaan. Joskus tutkimus vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä.

Teksti on Luonnontieteellisen keskusmuseon tiedote.

Väkeä pöpelikössä kiikarien kanssa: jokatalvinen kyyläysrituaali täyttää 60 vuotta

Isolepinkäinen

Euroopan pisimpään jatkunut vuosittain toistuva luonnon seurantatempaus on Talvilintujen laskenta, joka perustuu täysin vapaaehtoisten harrastajien havaintoihin. Se täyttää nyt pyöreitä vuosia.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen ja BirdLife Suomen organisoimat laskennat on toistettu jo 60 talven ajan.  

Jukka Koskimies ja Olavi Hildén käynnistivät talvilintujen laskennan 1950-luvulla ja ne ovat kuuluneet jo pitkään monien lintuharrastajien vuodenvaihteen traditioon.

"Kuluneen 60 vuoden aikana harrastajat ovat taivaltaneet laskentareiteillä yhteensä yli 400 000 kilometriä eli kymmenisen kertaa maapallon ympäri, ja havainneet lähes 30 miljoonaa lintuyksilöä", hehkuttaa akatemiatutkija Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta, Luomuksesta.

Las­ken­ta pal­jas­taa muu­tok­set

Harrastajien havainnot ovat paljastaneet suuria muutoksia Suomen talvisessa linnustossa. Yleisellä tasolla monipuolistunut linnusto pitää sisällään niin häviäjiä kuin voittajia.

Esimerkiksi metsäkanalinnut ja hömö- ja töyhtötiainen ovat vähentyneet voimakkaasti vanhojen metsien vähenemisen myötä. Talviruokinta on auttanut taajamissa viihtyviä lajeja, kuten sinitiaista ja pikkuvarpusta, ilmaston lämpeneminen puolestaan vesilintujen talvehtimista Suomessa.

Meri- ja järvialueiden jäättömän ajan pidetessä esimerkiksi yhä useampi telkkä, tukkasotka ja isokoskelo talvehtii maassamme.  

"Kuluvan vuoden jo saapuneiden laskentatulosten perusteella esimerkiksi isolepinkäisiä, isokäpylintuja ja tundraurpiaisia on nyt selkeästi normaalia runsaammin", kertoo Luomuksen tutkijatohtori Päivi Sirkiä.

"Varpusen ja hömötiaisen kannan pitkä alamäki sen sijaan näyttää jatkuvan". 

Laskentojen valopilkuksi näyttää nousevan lapinharakaksikin kutsuttu isolepinkäinen, jolla tämänhetkisen tilastoinnin perusteella on tulossa ennätysvuosi.

Ryhmähenki tuo jat­ku­vuutta

Eräs talvilintulaskentojen suosion salaisuus lienee sosiaalisuus. Laskennat voidaan suorittaa pienissä ryhmissä, jolloin kokeneet laskijat voivat kouluttaa aloittelijoita mukaan. Jatkuvuus on tärkeää, jotta linnuston muutoksia voidaan ymmärtää myös tulevaisuudessa.

Pitkien vertailuaineistojen lisäksi laskennat tarjoavat myös ajankohtaista tietoa.

"Esimerkiksi viime aikoina todetut lintuinfluenssatapaukset tukkasotkissa ja merikotkissa eivät näytä vaikuttaneen näiden lajien tämän talven talvirunsauksiin: määrät ovat normaalilla tasolla", kertoo Lehikoinen. 

Talvilintulaskennat toteutetaan nykyään kolmena jaksona talvessa. Käynnissä oleva jakso päättyy 8.1., ja talven viimeisin jakso on 21.2.–6.3. Laskentareitin paikan saa päättää itse ja kiertää sitä vuosittain kirjaten kaikki näkemänsä ja kuulleensa lintuyksilöt.

Tulokset ilmoitetaan Luomukselle ja ne ovat kaikille nähtävissä lintulaskentojen tulossivulla.

Juttu perustuu Luomuksen lähettämään tiedotteeseen. Otsikkokuvassa on isolepinkäinen Wikipediasta otetussa kuvassa.

Jännittävä fossiilin fossiili löytynyt

Kiinalainen liitukautinen fossiili. Kuva: Chang Huali, Henan Geological Museum, Zhengzhou, Kiina

Helsingin yliopiston hyönteistutkijoiden tunnistama hyönteisfossiili on paljastunut poikkeuksellisen kiinnostavaksi. Se on 80 miljoonaa vuotta aiemmin tunnettuja vanhempi ja kertoo jännää historiaa: sen vihollinen oli lentävä dinosaurus.

Kiinan Liaoningin maakunnasta löydettiin 125 miljoonaa vuotta vanha, aiemmin tuntematon kuoriaistoukka, jolle annettiin sitä tutkineiden suomalaisten, australialaisten ja kiinalaisten tutkijoiden yhteisvoimin nimi Paleoxenus sinensis.

Lajista tekee erityisen kiinnostavan se, että sitä tavataan elävänä fossiilina nykyisin Kaliforniassa Yhdysvalloissa: Paleoxenus dohrnii -sepikkäkuoriainen elää vain Etelä-Kalifornian vuoristossa ja on hyvin harvinainen. 

Liitukautisen maailman ekosysteemistä ei ole saatu yhtä kattavasti tietoa mistään muualta maailmasta kuin Kiinasta, Yixian alueelta, josta on löydetty myös hyvin säilyneitä muinaisten lintujen ja dinosaurusten sulkia.

"Löytö on tässäkin mittakaavassa poikkeuksellinen", sanoo professori Jyrki Muona Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

"Loistavasti säilynyt puukuoriaisen toukka osoittaa Kiinan liitukautisten Yixian-kerrostumien sisältävän täysin odottamattomasti fossiileja, joiden rakenne oli alun perin hyvin pehmeä ja hauras."

Lajikehityksen mukaisesti sisarlajeilla on yhteinen esi-isä, josta myöhemmät lajit ovat eriytyneet omiksi lajeikseen. 

Sepikät ovat lyhytikäisiä, pitkulaisia kovakuoriaisia, jotka ovat varsin taitavia lentäjiä. Ne voivat kääntyä selälleen jouduttuaan tai hypätä tiehensä erityisen ponnistusmekanismin avulla. Aikuisina sepikät ovat tyypillisesti 3 – 10 mm pituisia, tosin urokset ovat yleensä olennaisesti naaraita pienempiä.

Löydetty 34 millimetrin mittainen fossiilitoukka muuttaa käsitystämme myös kaikkien sen tuhansien sisarlajien historiasta, sillä niitäkin on täytynyt esiintyä jo 125 miljoonaa vuotta sitten. Aiemmin vanhimmat sepikkäkuoriaisten fossiililit ovat olleet lähes 80 miljoonaa vuotta nuorempia Itämeren meripihkasta tehtyjä löytöjä.

Kokonaisten hyönteisheimojen kehittymisestä historian kuluessa on esitetty vähän hypoteeseja. Luomuksen tutkijat ovat kuitenkin onnistuneet luomaan sepiköiden heimosta pätevän mallin, jonka ansiosta tutkijat onnistuivat nyt sijoittamaan toukan oikeaan kehityslinjaan. 

Suomalaisten – ennen kaikkean Muonan – maine sepikkätuntijoina on syy siihen, miksi aineisto toimitettiin juuri Helsingin yliopistoon.

Löydön ansiosta saadaan uutta tietoa liitukauden kasvillisuuden ja hyönteisten lisäksi myös muun muassa ilmastosta. Palaeoxenus-suvun ainoa elävä laji esiintyy suppealla alueella Los Angelesin itäpuolella ja sen toukat kehittyvät vain tiettyjen havupuiden ja erityisesti erään seetrin paksussa kuoressa.

Kiinalaisista kerrostumista on löydetty myös seetrien sukulaisia, joten on oletettavaa, että suvun lajien elintavat ovat ulkoisten tuntomerkkien tavoin pysyneet lähes ennallaan 125 miljoonaa vuotta. 

Merkittävin ero lieneekin siinä, että liitukaudella kuoriaisia ahdistelivat lentävät dinosaurukset, nykyään taas meikäläisten närhien siniset sukulaiset.

Kuvat:
Kiinalainen liitukautinen fossiili. (Chang Huali, Henan Geological Museum, Zhengzhou, Kiina)
Eteläkalifornialainen vuoristoendemiitti. (Jyrki Muona / Luomus)

Juttu perustuu Luomuksen lähettämään tiedotteesen.

Tässä on todiste Suomen tulivuorista

Arkeeinen sedimenttikivi Kuhmon vihreäkivivyöhykkeeltä. Kuva: Luomus / Elina Lehtonen

Päivän kuvaKyllä, Suomessa on ollut tulivuoria ja niistä löytyy edelleen selviä merkkejä maastossa – kunhan vain tietää mitä etsiä ja mistä.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tutkija Elina Lehtonen on tutkinut väitöskirjaansa varten yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen kanssa viimeisen neljän vuoden aikana näitä suomalaisia tulivuoria Suomussalmen, Kuhmon, Tipasjärven ja Ilomantsin alueilla.

Hän on pyrkinyt selvittämään sitä, kuinka vanhoja vanhimmat tulivuoriperäiset kivemme ovat, onko eri vyöhykkeillä ikäeroja ja miten vyöhykkeet ovat uudelleen muokkautuneet kallioperämme myöhemmissä kehitysvaiheissa.

Päivän kuvassa onkin Lehtosen tutkimuksessaan ottama kuva arkeeisesta sedimenttikivestä Kuhmon ns. vihreäkivivyöhykkeeltä.

Kiveä muodostava sedimentti on kerrostunut ~2 700 miljoonaa vuotta sitten ja sen kerroksellisuus on edelleen nähtävissä. Lisäksi kivessä on merkkejä kallioperää myöhemmin muokkaavista voimista, jotka ovat aiheuttaneet kiven hiertymistä ja siirrostumista. 

Sedimenttikivi on muodostunut paikallisten tulivuorten hiljennyttyä,mutta toimii niiden geologisena arkistona.

Suomalaisten tulivuorien jäljillä

Tiedetään, että Suomen vanhimmat kivet sijoittuvat juuri Itä- ja Pohjois-Suomen arkeeisille kallioalueille. Arkeeisen kallioperän syntyaikoina 3 800 – 2 500 miljoonaa vuotta sitten Maan kuori oli hyvin levoton, sillä Maan sisuksissa oli vielä runsaasti planeettamme syntyvaiheessa kehittynyttä energiaa. 

Energian vapautuminen ilmeni voimakkaana tulivuoritoimintana, mantereiden kasvuna ja liikkeenä sekä vuoristojen kohoamisena. Siis myös Suomessa oli tuolloin tulivuoria, jotka syöksivät sisuksistaan pinnalle laavaa, josta muodostui kiveä.

Kartta

Tämä arkeeinen kallioperä käsittää noin 20 % maamme pinta-alasta ja vanhimmat nyt näkyvissä olevat kalliomme ovat noin 3 500 miljoonan vuoden ikäisiä. Niissä on edelleen nähtävissä selviä merkkejä ammoisesta tulivuoritoiminnasta. 

Tällaisia ovat nk. arkeeiset vihreäkivivyöhykkeet, joita on merkitty vasemmalla olevaan karttaan.

Arkeeiselta ajalta säilyneiden kallioperän osien avulla voidaan tutkia varhaisen maapallon kehitystä. Vanhat tulivuoriperäiset kivet ja niihin liittyvät sedimenttikivet ovat säilöneet todisteita mm. elämän ja hapellisen ilmakehän synnystä ja kehityksestä.

Kivethän ovat muodostuneet jo ennen kuin Maan mantereet kasvoivat, elämä kehittyi ja syntyi hapellinen ilmakehä.

Sedimenttikiviä voidaan verrata nykypäivänä kerrostuviin sedimentteihin ja päätellä millaisissa ympäristöissä ne ovat syntyneet. 

Tällainen Lehtosen tekemä maastossa tehtävä kallioperän kartoitus ja kivien havainnointi on tärkeä osa kallioperägeologista tutkimusta.

Maastotutkimus ei aina ole helppoa, sillä tutkijalla voi olla edessään kilometrien taivallus suomaastossa, kun hän haluaa päästä päästäkseen haluamalleen kalliopaljastumalle. Kun paljastuma on löytynyt, sen piirteet kuvataan ja koordinaatit kirjoitetaan ylös.

Tutkimuksen kannalta kiinnostavista paljastumista kerätään jatkotutkimuksia varten näytteitä. Tutkimuksen luonteesta riippuen näytemäärä voi vaihdella nyrkkiä pienemmästä kivenmurikasta usean kilon kokoisiin näytteisiin.

Näytteet pitää luonnollisesti tuoda jalkapatikassa takaisin maastosta – joskus tuo kilometrien suolla rämpiminen mukaan luettuna.

Lisätietoa Lehtosen tulivuoritutkimuksesta on Luomuksen sivuilla. Tähän juttuun on lainattu olennaisia osia sivun materiaalista.

Kuvat: Luomus / Elina Lehtonen 

Vielä yksi Elinan ottama kuva: tyynylaavaa Suomussalmelta. Tämä on purkautunut n. 2820 miljoonaa vuotta sitten. Näkyvissä ovat hyvin poikkileikkaukset tyynyrakenteista ja niiden jäähtymisreunukset, sekä kaasurakkuloiden jäännöksiä. Geologien ottamissa kuvissa on oikeastaan aina jokin esine, kuten tässä kompassi, koska sen avulla nähdään heti kuvan mittakaava.