nopeusennätys

Linnut ovat lentämisen mestareita. Ne kuitenkin jäävät auttamatta nopeudessa pronssille. Kaikkein nopein on nahkahiiri Teksasista.

Tervapääskyn on kauan oletettu olevan se kaikkein vauhdikkain lentäjä, sillä sen suurin mitattu nopeus on huimat 112 kilometriä tunnissa. Pikkupyrstökiitäjä, tervapääskyn aasialaisserkku, saattaa olla hitusen nopeampi, mutta pitäviä mittauksia ei tiettävästi ole tehty.

On kuitenkin muutama eläin, joka pääsee siivillään näiden kiitäjälintujen rinnalle – ja ohikin. Linnut jäävät nopeuskisan kolmanneksi.

Hyönteisten joukosta löytyy ainakin yksi haastaja, ja se pääsee hopeasijalle. Paarmoihin kuuluvan Hybomitra hinei -lajin urosten on raportoitu pinkaisevan naaraiden perään jopa 145 km/t pyrähdyksellä. Hyönteisten nopeuksiin ei juuri ole perehdytty, joten niiden joukosta saattaa löytyä vielä hurjapäisempiäkin lentäjiä.

Tämänhetkinen maailmanennätyksen haltija on meille paljon läheisempää sukua kuin edelliset. Kullan ottaa lepakko.

Lepakot ovat tunnetusti hyviä ja iltahämärissä vauhdikkaasti pyrähteleviä lentäjiä. Niiden siipien rakenteen on kuitenkin uskottu olevan sellainen, etteivät ne edes voi kyetä tervapääskyjen kaltaisiin huippunopeuksiin.

Uskomus on nyt todistettu paikkansapitämättömiksi mittauksilla. Amerikkalais-saksalainen tutkimus julkaistiin marraskuussa 2016 Royal Society Open Science -julkaisussa.

Nopeusennätyksen teki radiolähettimellä varustettu meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis) Lounais-Teksasista. Huippunopeudeksi mitattiin 160 km/t. Tutkittujen yksilöiden joukosta suurin osa saavutti 140 km/t vauhdin, kaikki vähintään 90 km/t.

Nopeusarviossa saattaa kuitenkin piillä virhelähde. Tuulet saattoivat avittaa lepakoita eteenpäin, tai nostaa niitä ylös niin että otukset pääsivät sitten huimasti kiihtyvään syöksyyn. Tuulioloja ei nimittäin rekisteröity paikan päällä, vaan analyyseissä luotettiin alueellisiin NOAA:n julkistamiin mittauksiin. Yleisten tuulten ja lentosuunnan (tai huippunopeudenkaan) suhteen ei kuitenkaan löytynyt tutkimuksissa mitään korrelaatiota, ja lisäksi lepakoita seurattiin monenlaisissa tuulioloissa. Tutkijoiden mukaan paikallisten tuulten tuoma virhe ei siis liene kovinkaan suuri.

Meksikondoggilepakoita esiintyy USA:n eteläosista aina Argentiinaan saakka. Niiden siivet ovat pitkät ja kapeat, mikä on tyypillistä nopeille ja pitkiä matkoja lentäville eläimille. Lepakot ovat kooltaan alle puolet tervapääskyistä: ne painavat 10–15 grammaa ja tyypillinen siipiväli on 28 cm.

Eläimiä voi käydä ihastelemassa ihastella iltaisin vaikkapa Teksasin pääkaupungin Austinin Congress Avenue -sillan alla (kuva yllä). Siellä nimittäin sijaitsee maailman suurin urbaani lepakkokolonia, yli miljoona meksikondoggilepakkoa.

Onko vieläkin vauhdikkaampia eläimiä?

Kaikki eläimet niin maalla kuin vedessäkin jäävät lepakosta, mutta voittaisivat tervapääskyn. Uinnin vauhtiennätys kuuluu koukkuun jääneelle mustamarliinille, joka veti pakospurtissaan siimaa 129 km/t nopeudella. Juoksevien eläinten 114 km/t ennätys taas kuuluu saalistavalle gepardille, vaikka hieman kovemmistakin nopeuksista on vahvistamattomia kertomuksia. (Vertailun vuoksi: Usain Bolt juoksi 100 m maailmanennätyksensä loppuspurtin noin 45 km/h nopeudella.)

Meksikondoggilepakon ennätys rikkoutuu vasta, kun käytetään vähän vippaskonsteja.

Nuolihaukka pystyy syöksymään jopa 160 km/h, gravitaatiota apunaan käyttäen. Se onnistuu vaivatta nappaamaan saaliikseen myös lintujen huippulentäjiä, tervapääskyjä. Maakotkat saattavat syöksyä tuplasti tuotakin kovempaa, mutta niiden ketteryys ei siinä rytäkässä sitten ole läheskään nuolihaukan luokkaa. Ylivoimaisesti nopein lintu on kuitenkin muuttohaukka. Sellaisen on mitattu syöksyneen vajaan 389 km/h nopeudella.

Linnut jäävät syöksyissä kuitenkin auttamattomasti jälkeen ennätyseläimestä, joka on jälleen nisäkäs, vaan ei omatoimisesti lentävä. Planeetan ylivoimaisen syöksymisennätyksen (1 357,64 km/t) teki vuonna ihmisyksilö nimeltään Felix Baumgartner. Hän tosin tarvitsi avukseen sekä suuren apujoukon että paljon laitteita. Aivan samaan kategoriaan menevät myös Maan puoleensa vetämät Apollo 10:n astronautit. Heistä tuli kaikkein nopeimpia tunnettuja eliöitä Kuusta palatessaan - ilmakehään he törmäsivät 39 897 km/t.

Vieläkin vauhdikkaamminkin on menty, ja mennään vastakin. Ihan kaikki me, tämän pallon asukkaat, viipotamme avaruudessa pyöreästi 1 800 000 kilometriä tunnissa, jälleen gravitaation ansiosta. Tässä haipakassa ei lepakon tai ihmisenkään pyristely auta yhtään mitään.

Lepakkouutisesta kertoi aiemmin mm. T&T verkkosivuillaan.

Otsikkokuva: USFWS / Ann Froschauer / Flickr
Siltakuva: Jay Sturner / Flickr

Tagit

nopeusennätys

lepakko

linnut

tervapääsky

meksikondoggilepakko

muuttohaukka

Felix Baumbartner

Tänään vietetään laskiaista ja se tarkoittaa monille mäenlaskua. Pulkkamäessä kiitäessä kannattaa ajatella myös italialaista Simone Origonea, joka pitää hallussaan tällä haavaa syöksylaskun nopeusennätystä. Päivän kuvana on tämän vuoden nopeuslaskun maailmanmestaruuskilpailujen radan alussa oleva 10 metriä korkea ramppi, mistä katsottuna näkymä alas radalle on tällainen.

Päivän kuva Origonen nopeusennätys on viime vuodelta, huhtikuun 3. päivältä, jolloin hän kiisi parhaimmillaan 252,632 kilometrin tuntinopeudella Alpeilla varta vasten nopeuslaskua varten tehdyllä radalla.

Tänä vuonna nopeuslaskun maailmanmestaruuskilpailut pidetään Andorrassa, Pyreneillä, Grandvaliran hiihtokeskuksessa radalla, missä on tehty aikanaan useita nopeusennätyksiä. Rata sijaitsee noin 2500 metrin korkeudessa, sillä nopeuslaskuradat pyritään rakentamaan korkealle, missä on vähemmän ilmaa ja siksi hieman alempia korkeuksia pienempi ilmanvastus.

Rata on 900 metriä pitkä ja sen gradientti on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 74%. Korkeuseroa lähtöpaikan ja lopun välillä on vain noin 200 metriä, mutta silti nopeudet nousevat helposti yli 200 km/h:n

Maailmanennätyksistä kisataan radalla maaliskuun puolivälissä ja eliittiluokan laskut tehdään 12. ja 13. maaliskuuta.

Kuten alla olevasta kuvasta, missä Origone on ennätyslaskussaan, näkyy, käyttävät kilpailijat erityisvalmisteisia kypäriä ja monoja, minkä lisäksi ihonmyötäisissä ilmanvastukseltaan hyvin pienissä puvuissa on ilmanohjaimia sekä vahvisteita, jotka suojaavat mahdollisissa kaatumisissa ... esimerkiksi palovammoilta, joita kitka saa aikaan.

Sukset ovat yli kaksi metriä pitkät ja leveät.

Nopeuslaskun historiassa on pieni suomalaisittain kiinnostava ajanjakso, sillä 1960-luvulla kisoissa oli mukana Kalevi "Häkä" Häkkinen, joka teki aikanaan vuonna 1968 Cerviniassa maailmanennätyksen 172,4 kilometriä tunnissa. Häkkinen kilpaili 1950-luvulta alkaen alppiyhdistetyssä, mutta siirtyi sen jälkeen nopeuslaskuun ja aktiiviuransa jälkeen valmensi mm. Suomen alppihiihtojoukkuetta kuusi vuotta.

Hänen oma ennätyksensä on 205,011 km/h, jonka hän teki 60-vuotiaana Les Arcsissa Ranskassa.

Tiettävästi ensimmäiset nopeuslaskukilpailut käytiin vuonna 1859 Kaliforniassa. Vuonna 1884 epävirallinen maailmanennätys oli 79 kilometriä tunnissa.

Euroopassa ensimmäinen kilpailu järjestettiin vuonna 1930, jolloin itävaltalainen Guzzi Lanstshner saavutti 101,8 kilometrin tuntinopeuden. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin Italiaan, Cerviniaan, erityisesti ennätysnopeuksia varten Kilometro Lanciato -rata, jossa Zeno Colo kiisi vuonna 1947 159,2 kilometrin tuntinopeudella.

1960-luvulla laji alkoi jälleen saada osakseen kansainvälistä suosiota ja lajin synnyinmaassa Yhdysvalloissa ryhdyttiin jälleen harrastamaan lajia. Vuonna 1963 rakennettiin Portilloon, Chileen uusi rata, jossa Dick Dorwort laski uudeksi maailmanennätysnopeudeksi 171,4 kilometriä tunnissa.

Nyttemmin painopiste on jälleen Euroopassa ja etenkin Alppien ja Pyreneiden ennätysradoilla.

Appien, Varsin radalla, tehtiin viime vuonna nopeuslaskun lisäksi polkupyörien nopeusennätys, kuten kerroimme tässä jutussamme: Hirmuista haipakkaa polkupyörällä.

Tagit

Cincinnatin eläintarhassa Yhdysvalloissa ollut gepardinaaras nimeltä Sarah on kuollut 15 vuoden ikäisenä. Kyseessä oli tutkitusti maailman nopein eläin, sillä se pystyi juoksemaan sata metriä aikaan 5,95 sekuntia.

Ensimmäisen kerran Sarah pääsi ennätysten kirjaan vuonna 2009, jolloin se rikkoi maalla olevien nisäkkäiden virallisen maailmanennätyksen juoksemalla sata metriä 6,13 sekunnissa.

Kahta vuotta myöhemmin se rikkoi oman ennätyksensä ja kirjasi satametrisen ajaksi viisi sadasosaa vajaa kuusi sekuntia. Maailman nopein ihminen, Usain Bolt, tarvitsee saman matkan kipittämiseen 9,58 sekuntia.

Ennätysjuoksussa gepardin nopeus oli peräti 98 km/h.

Eläintarhan mukaan Sarah kasvatettiin yhdessä paimenkoira Alexan kanssa ja nämä olivat koko ajan läheisiä ystäviä. Ne esiintyivät televisio-ohjelmissa ja auttoivat keräämään rahaa eläintarhalle, ja kun aika jätti Alexasta, jatkoi Sarah työtä.

Gepardeja lasketaan olevan maailmassa enää noin kymmenisen tuhatta ja laji on uhanalainen. Tyypillisesti eläimet elävät vain noin 12 vuoden ikäisiksi, joten Sarah saavutti gepardiksi varsin korkean iän.

Sarahin kouluttaja Linda Castaneda toteaa blogikirjoituksessaan, että "hän oli dynaaminen eläin ja tulemme kaipaamaan tätä prinsessakissaamme."

Tagit

Japanilainen magneettilevitaatiojuna teki tänään junien nopeuden maailmanennätyksen kiitämällä 603 kilometrin tuntinopeudella koeradallaan Fuji-vuoren luona Tokion lounaispuolella.

L0-niminen koejuna kuljetti mukanaan 49 Keski-Japanin rautatieyhtiön työntekijää, jotka kuvailivat kyytiä tasaiseksi ja mukavaksi. Matkustajien mukaan matkanteko muuttui sitä sulavammaksi, mitä nopeammin juna kulki.

Ennätysnopeutta juna spurttasi vain 1,8 kilometrin verran, johon se käytti 11 sekuntia. Muulloin juna kulki rauhallisempaa, noin 550 km/h:n nopeutta. Viime viikolla junalla uskallettiin ajaa jo 590 kilometriä tunnissa, mutta koska tähtäimessä oli yli 600 km/h:n vauhti, siitä ei tiedotettu laajemmin.

Samalla junalla tehtiin myös edellinen junien nopeusennätyksen vuonna 2003. Silloin sen nopeus oli 581 km/h.

Juna, joka leijuu

Ennätysjuna käyttää maglev-tekniikkaa, eli se leijuu ilmassa noin 10 cm:n korkeudessa voimakkaiden magneettien varassa. Magneeteilla paitsi pidetään juna ilmassa, niin myös ohjataan sitä pysymään radallaan sekä kiihdytetään eteenpäin. Koska juna ei kosketa maata, se voi kulkea lentokonemaisella nopeudella.

Tekniikka on hankalaa ja kallista, koska se vaatii erityisesti rakennetun, magneeteilla varustetun radan. Magneettien hallinta on tarkkaa ja junassa pitää olla alla myös pyörät siltä varalta, että magneettien noste lakkaa ja se putoaa alas kiskolleen.

Maglev-junia on rakennettu koemielessä eri puolille maailmaa. Ensimmäinen julkisessa käytössä ollut sellainen otettiin käyttöön Iso-Britanniassa, Birminghamin lentoaseman ja rautatieaseman välillä vuonna 1984. Rata oli vain 600 metriä pitkä ja se suljettiin vuonna 1995, koska se oli jatkuvasti rikki.

Tunnetuin nyt käytössä oleva maglev-juna kulkee Shanghaissa lentoaseman ja kaupungin keskustan väliä. Vuodesta 2004 alkaen liikennöinyt juna saavuttaa 431 km/h:n nopeuden 30 kilometriä pitkällä radallaan, jonka se taittaa seitsemässä minuutissa. Saksalaiseen tekniikkaan perustuva juna on kulkenut koemielessä 501 km/h.

Jos Birminghamin junalla oli suuria vaikeuksia, on Shanghain maglev-linjalla luotettavuus 99,97%

Japanilla suuret suunnitelmat

Japani on käyttänyt perinteisiä suurnopeusjunia jo vuodesta 1964 alkaen, kun kuuluisa Tokaido Shinkansen alkoi liikennöidä Tokion ja Osakan välillä.

Sen jälkeen erikoisradoilla kulkevien Shinkansenien nopeutta on voitu nostaa aina 320 kilometriin tunnissa, mutta tätä nopeampaa menoa ei perinteisesti raiteilla juuri voi rutiininomaisesti ajaa. Koemielessä on ajettu nopeamminkin ja tällaisten perinteisten suurnopeusjunien ennätystä pitää hallussaan ranskalainen TGV (3. huhtikuuta 2007, 574,8 km/h)

Koska maa haaveilee vieläkin nopeammasta kyydistä, on siellä kehitetty magneettilevitaation perustuvia junia jo 1970-luvulta alkaen. Silloin Miyazakin prefektuuriin maan eteläosaan rakennettiin seitsemän kilometriä pitkänkoerata, jolla tekniikkaa testattiin. Rataa pidennettiin sittemmin ja kaikkiaan yli 200 000 paikallista asukasta pääsi koittamaan kyytiä yli 500 km/h:n nopeudella, ennen kuin rata suljettiin yleisöltä.

Nyt tehty ennätys ajettiin radalla, josta tulee myöhemmin osa uutta Chuo Shinkansen -linjaa. Sen tarkoituksena on yhdistää Tokio, Nagoya ja Osaka maglev-vauhdilla.

Nyt käytössä oleva Shinkansen N700 Kioton asemalla. Kuten näkyy, se kulkee perinteiseen tapaan raiteilla.

Suunnitelman mukaan junat lähtevät Tokion Shinagawa-asemalta ja pysähtyvät Sagamiharassa, Kanagawassa, Kofussa, Yamanashissa ja Nakatsugawassa ennen saapumistaan Nagoyan asemalle. 286 kilometrin matkaan kuluisi vain 40 minuuttia ja junan on tarkoitus kulkea tyypillisesti 505 km/h:n maksiminopeutta.

Lähes 90% radasta on tarkoitus rakentaa maan alle tai tunneleihin. Osin tästä syystä radan rakentaminen maksaa hyvin paljon: noin 93 miljardia euroa.

Kyytiin radalla koko pituudeltaan pääsee näillä näkymin vuonna 2027, mutta jo vuoden 2020 Tokion kesäolympialaisten aikaan junalla on tarkoitus kyytiä turisteja (ja toki muitakin) lyhyemmällä matkalla. Vuoteen 2045 rataa on aikomus pidentää Osakaan saakka, jolloin 410 kilometriä Tokion ja Osakan välillä taittuu tunnissa ja seitsemässä minuutissa. Nyt siihen kuluu Shinkansenilla noin kaksi ja puoli tuntia.

Japanin aikomuksena on myydä junatekniikkaansa myös ulkomaille, ja ensimmäisenä tarjouksia tehdään Yhdysvaltoihin. Siellä New Yorkin ja Washington D.C.:n välille suunnitellaan suurnopeusjunaa, ja voi olla, että siitä tehdään saman tien maglev-tekniikkaan perustuva. Japani on tarjoutunut kustantamaan hanketta osittain ja maan pääministeri Shinzo Abe mainostanee junahanketta myöhemmin tässä kuussa Yhdysvaltain-matkallaan.

Tagit

Tilaa aihepiirin nopeusennätys RSS-syöte