Mistä jouluseimiperinne tulee? Kuka teki sen jouluseimistä kaikkein ensimmäisen?
Joulun kunniaksi julkaisemme kevyen kolmiosaisen sarjan jouluseimestä. Tässä toisessa osassa kerromme niistä kaikkein ensimmäisestä – millainen onkaan seimen historia?
Jouluseimi on alunperin lähinnä katolinen perinne, joka on vasta viime vuosikymmeninä levinnyt protestanttiseen maailmaan. Kyse on taidemuodosta, jossa rakennetaan uudelleen Jeesuksen syntymäpaikka. Tarkoituksena on ihailla, palvoa ja samaistua pyhäksi koetun tapahtuman hetkeen.
Ensimmäinen jouluseimi kyhättiin muistutuksena joulunvieton syystä: Se on Jeesuksen syntymän juhlistaminen, ei materialismi ja lahjat. (Hyvä muistutus tämänpäiväisissäkin juhlissa, toim. huom.) Sen valmisti Fransiskus Assisilainen, fransiskaaniveljeskunnan perustaja, 1220-luvulla. Hän sai innoituksen kuvaelmaansa käytyään Egyptissä rauhanneuvotteluissa ristiretkien verilöylyjen lopettamiseksi. Ilmeisesti hän vieraili matkallaan myös Betlehemissä.
Fransiskus pystytti seimikuvaelman italialaisen Greccion kylään. Yleensä kuvaelman sanotaan sijainneen luolassa kylän liepeillä, mutta joidenkin mukaan se oli majatalon tallissa. Tarinat Betlehemin ja Greccion seimestä ovat hyvinkin voineet sekoittua.
Fransiskuksen seimi oli täysikokoinen ja tallikuvaelman eläimet oikeita. Aasin ja härän välinen syöttökaukalo toimi messualttarina. (Seimi tarkoittaa eläinten syöttökaukaloa.) Siitä, oliko vauvaa Frasiskuksen versiossa mukana vai ei, esiintyy kahta eri mielipidettä.
Kyläläiset vaelsivat pian katsomaan nähtävyyttä. Hartautta korostava perinne sai oitis jalansijan Italiassa ja levisi pian ympäri kristinuskoista, etenkin katolista, maailmaa.
Sivuraide: Kristillinen jouluseimiperinne todellakin lähti liikkeelle juuri Fransiskuksen kuvaelmasta, mutta vastaavia syntymäjuhlien kunniaksi tehtyjä asetelmia on toki tehty aiemminkin. Syntymä on iso asia. Egyptistä on esimerkiksi löydetty 5000 vuotta vanha kalliomaalaus vanhemmista lapsineen ja eläimineen.
Takaisin jouluseimeen: Nykyään moiset ovat useimmiten pienoismalleja, ja perustuvat löyhästi Raamatun kertomuksiin. Tallikuvaelman Jeesuslasta on katselemassa niin enkeleitä, paimenia, itämaan tietäjiä kamelaineen, naapureita ja paikallisia, kuin paimenia ja lampaitakin kuvaavia muovisia nukkeja. Joskus seimen kuvataan olevan talossa, toisinaan taas palmujen alla pihalla.
Kun oikein ajattelee, voi todeta että monet nykyseimet ovat ehkä jo varsin kaukana Fransiskuksen alkuperäisestä viestistä.
Lue myös muut seimijutut: Kotimainen jouluseimi sekä Kesytetyt eläimet.
Otsikkokuva: Jouluseimi Carnegien taidemuseossa Pittsburghissa (Pschemp / Wikimedia Commons).
Jutussa esiintyy kuolleita eläimiä, eikä se siksi välttämättä sovi kaikkein herkimmille. Suosittelen kuitenkin lukemaan sen kokonaan. Mielestäni mukana on tärkeähkö pointti.
Äiti kävelee tyttärensä kanssa Turun Keskiajan markkinoiden ihmisvilinässä. "Mennään tuonne", tyttö nykäisee kädestä. Ohikulkijat saavat väistellä. "Kettu, katso äiti kettu", huutaa lapsi. Äitikin ihastelee esittelypöydällä lepäävää punaturkkia. Tyttö koskettelee monia muitakin nahkoja, ja luita, ja... äkkää sitten teltan vieressä naisen, joka nylkee jotain puusta riippuvaa eläintä. Äiti raahaa kiinnostuneen lapsen saman tien pois. Toisessa perheessä tapahtuu lähes sama -- mutta siellä lapsi huutaa heti raadon huomattuaan "ällö!" ja kääntyy itse pois.
Puusta riippuu mäyrä, ja sitä nylkee Emmi-Lotta Himmanen. Hän opiskelee Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopistossa muinaistekniikan artesaaniksi. Nyt hän esittelee taitojaan Suurtorilla, tehden mäyrästä käsilaukkua. "Tai ehkä siitä tulee nuoliviini", hän aprikoi. "Aloitan ompelun vasta viikon päästä Karhujuhlilla, tässä on aikaa miettiä."
Kysyn, kuinka koko homma oikein käy. Vastaus yllättää: perinteitä vaaliva työ sujuu nopeasti. "Nahan irroittamiseen menee 20 - 60 minuuttia, kaapimiseen saman verran, sitten vartti parkitsemiseen ja avaamiseen ehkä puolisen tuntia", hän kertoo. Odotteluajat vielä mukaan, ja ahkeralla on käyttökelpoinen nahka kädessään jo vuorokaudessa.
Himmanen opastaa vaihe vaiheelta, kuinka nahka vaihtaa käyttäjäänsä:
Vieressä Riina Pernu tekee valkohäntäkauriin päänahasta lakkia ja antaa lisävinkkejä: "Nahka on hyvä materiaali, se muistaa aina valmistusmenetelmänsä. Teollista nahkaa ei juuri saa enää uudelleen pehmitettyä, mutta käsintehdyn saa. Pieni kostutus sumutepullolla, ja nahka on kohta kuin uusi. No, melkein." Pernu on juuri valmistunut ja aikoo käsityöläisyrittäjäksi. Nyt hän vielä toimii osuuskunnassa Mynämäellä.
Onko erilaisten nahkojen käsittelyssä sitten selviä eroja?
Pernu miettii: "Hirven nahka on paksu, mutta ei läheskään niin kestävä kuin lehmän. Ja hirvieläimistä lähtee aina karvoja, teki niille mitä vain. Vuohen nahka on sitten aivan käsittämättömän sitkeää, joten sen kanssa pitää käyttää paljon voimaa. Mutta samalla pitää varoa ettei tule revittyä siihen reikiä."
"Oravan kanssa on sellaista nykertämistä, ja siitä irtoavat karvat helposti. Jäniseläimet, varsinkin rusakko on tosi vaikea, siihen tulee reikiä jos vain puhaltaa", Himmanen lisää naurahtaen.
Eri tarkoituksiin tulevat nahat tietysti käsitellään eri tavoin. Vuotaa saatetaan keittää ja värjätä, ja siihen joutuu joskus levittämään monia aineita useissa vaiheissa. Riskinsäkin hommassa on. Kuumentamisen tuloksena voi tulla liisterimäistä nahkasoppaa, nahka voi huonosti käsiteltynä haurastua ja repeillä, ja vääriin oloihin unohtunut nahka voi helposti mädäntyä.
"Mädättäminen kyllä on myös käyttökelpoinen juttu", kertoo Pernu. "Kun sen tekee hallitusti niin nahasta voi poistaa karvat tosi helposti. Nivotuksessa levitetään paljon mäntysuopaa nahan lihapuolelle, karvapuolelle ei. Sitten käännetään talja kaksinkerroin lihapuolet vastakkain, kääritään se tiukalle rullalle ja suljetaan tiiviiseen muovisäkkiin. Pussia käytetään päivän kuluttua auki ja suljetaan taas uudelleen. Kolmantena päivänä säkki käännetään ylösalaisin, ja kuudentena homma on valmis. Karvat lähtevät tuosta vain, pyyhkäisemällä." Pernu tosin vielä varoittaa, ettei nivotusta voi suositella herkkämahaisimmille. Pussista kun lehahtaa ilmoille varsin töpäkkä löyhkä. Nahan loppupesu kannattaakin hoitaa huolella, runsaalla mäntysuovalla. "Ulkona ja juoksevan veden alla."
Keskustelun lomassa juttelua jää hetkeksi seuraamaan muutama ohikulkija. Yhdellä on sylissään kaunis ja eläväinen fretti. Kaikki ihastelevat söpöä kesyhilleriä, joka nuolee Himmasen hieman veristä kättä. Eläin on todella kiinnostunut mäyrän ruhosta, muttei kurottelusta huolimatta yllä lihoihin. Mutta ei huolta, ei kanssanäätäeläin hukkaan mene -- se päätyy Himmasen kotona pataan. Riittävä kuumennus tappaa siitä mahdolliset trikiinitkin.
Aina voi oppia jotain uutta. Tai, paremmalla tuurilla, jotain vanhaa.
Joku voi kauhistua siitä, että eläimistä tehdään yhtään mitään tuotteita tai ruokaa. Toisille se on se tekemisen näkeminen joka on liikaa. Itse kuulun niihin, joiden mielestä näkeminen on jopa virkistävää -- ja joista se näkeminen olisi erittäin tarpeellista, ihan kaikille.
Minusta on mittaamattoman paljon karmaisevampaa nähdä nahkakengissä kulkevia ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta. He eivät halua tiedostaa, eivät oikeasti, että aikoinaan ne popot oikeasti ammuivat jossain navetassa, tai hyvällä tuurilla laitumella. He eivät halua oikeasti tietää, että lautasella oleva kyljyskin oli joskus jonkun kyljessä. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Vanhoina hyvinä aikoina ihmiset joutuivat itse käsittelemään ja kasvattamaan eläimiään. Ja teurastamaan sekä jalostamaan niitä käyttötuotteiksi. Tai ainakin ihmiset olivat edes piirun verran lähempänä noita asioita. Silloin asiat todella olivat paremmin. Ainakin minusta.
Toivon myös sydämestäni, ettei joku äkämystynyt eläinsuojelija spreiaa Emmi-Lotan käsilaukkua. Se käsilaukku kun ehti aikanaan elää aivan luonnollisen elämän. Luonnollinen ei tosin mäyrälle tarkoita söpöä ja kivaa kukkasilla tanssimista. Luonnollinen tarkoittaa tuollaista vain umpihipeille.
Tiedetuubi © 2012-2024
