merikotka

Pystypalkit kuvaavat haahkakantojen kehitystä laskenta-alueella (Vösa ja kumpp. 2017)

Asia käy ilmi Metsähallituksen uunituoreesta saaristolintujen pitkäaikaisia kantavaihteluita valottavasta raportista.

Taantumisestaan huolimatta haahka on edelleen Turun saariston runsain saaristolintu.

Mistä romahdus johtuu?

Haahka on aina ollut saaristolaisille tärkeä lintu, jota on hyödynnetty monin eri tavoin: Sitä on metsästetty ruuaksi, ja pesistä on kerätty munia sekä untuvia. Jo 1900-luvun alkupuolella se oli runsaslukuisin lintu Turun ja Ahvenanmaan ulkosaaristoissa. Koko maan kannan arvioitiin tuolloin olevan noin 12 000 paria, josta 4/5 lounaisessa saaristossa. Toisen maailmansodan aikana määrät romahtivat hetkellisesti mm. ölypäästöjen, kylmien talvien, ja sotavuosien ankaran metsästyksen ja munien keruun vuoksi.

Kantavaihteluihin on monia syitä, joiden painotukset vaihtelevat alueittain. 1960-luvulta alkaen haahkat runsastuivat esimerkiksi Ruotsin kevätmetsästyksen loputtua, merikotkakannan romahtaessa ja sinisimpukoiden runsastuessa (kiitos Itämeren rehevöitymisen). 1980- ja 90-luvuilla haahkoja taas riivasivat paikalliset tautiepidemiat (jotka pääsivät leviämään helposti tihenevissä pesimäpopulaatiossa), pienpetojen lisääntyminen, sekä muut syyt. Sinisimpukkakannat haahkojen talvehtimisalueilla Tanskan salmissa ovat myös saattaneet huveta.

Nyt havaittu romahdus Turun ulkosaaristossa johtunee lähinnä merikotkakannan elpymisestä. Lajia on Suomessa vainottu ihmisen kilpailijana ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Lopulta 1950-luvulla se hävisi maastamme lähes kokonaan ympäristömyrkkyjen, eritoten DDT:n, käytön takia. Suojelutoimien myötä kanta on kuitenkin elpynyt. 1990-luvun lopulta alkaen ulkosaaristossa on nähty jopa kymmenien merikotkien joutoparvia. Ne muuttavat alueelle aikaisin keväällä, ja käyttävät aluksi ravinnokseen lähinnä hylkeiden poikasia sekä synnytysjätteitä. Kun tämä ruoka käy vähiin, saaliiksi joutuvat etenkin aikaisin pesivät linnut - eritoten haahkat. Kotkien poissaollessa ne ovat ryhtyneet pesimään suojattomilla ulkosaariston luodoilla.

Sisempänä saaristossa merikotkat käyttävät ravinnokseen enimmäkseen kalaa ja jättävät haahkat siksi rauhaan.

Haahkat ovat myös sopeutuneet kasvaneeseen saalistuspaineeseen. Ne käyttävät suojakseen ympäristöoloja, ja pesivät aiempaa mielummin katajikoissa ja lokkien yhdyskunnissa, sekä etsivät suojaa laiturien alta. Bengtskärin majakkasaarella ne ovat oppineet rakentamaan pesiään kukkapenkkeihin ja seinänvierustoille. Penkkien alla pesivät linnut eivät häiriinny edes penkille istuvista turisteista. Onpa jokunen haahka huomattu myös pisuaaristakin (joka lienee tosin poistunut käytöstä ainakin pesinnän ajaksi).

Onko luonnon tasapaino siis nyt jotenkin järkkynyt? Haahkojen ja merikotkien osalta kyllä, mutta juuri nyt tilanne saattaa olla osaksi palaamassa aiempaan tilaan - sellaiseen aikaan, jolloin merikotkia esiintyi Saaristomerellä runsaasti edellisen kerran (ehkäpä 1800-luvulla). Yksi selvä muutos on kuitenkin tapahtunut: haahka on levittäytynyt aiempaa sisemmälle saaristoon, koska niitä ei ihmisen toimesta hyödynnetä lähimainkaan yhtä paljon kuin ennen.

Kannattaa myös muistaa, että "tasapainotila" ymmärretään usein väärin. Se tarkoittaa aina tilapäistä välivaihetta eikä mitään pysyvää harmoniaa. Jossain vaiheessa tulee aina jokin tekijä, joka horjuttaa tilannetta, minkä vuoksi systeemi ennemmin tai myöhemmin hakeutuu uuteen tasapainoon - joka voi olla tyystin erilainen kuin se aiempi.

Haahkojen määrä on taantunut myös laajemmin Euroopassa (27 vuoden aikana 40 %). Syinä ovat olleet mm. simpukoiden ylikalastus ja ihmisen toiminnan aiheuttama tahaton häirintä pesintäalueilla.

Lähteet: Saaristolinnuston historia, kannankehitys ja nykytila Turun saaristossa (Vösa ja kumpp., Metsähallitus 2017), Punainen lista (2015)

Otsikkokuva: Jouko Högmander

Työpäivän aikana ääntään avaavat kahlaajat, kottaraiset, mustarastaat ja peukaloinenkin. Lukematon määrä lintuja lentää ylitse. On kurkia, merihanhia ja korppien hätyyttelemiä merikotkia. Kaikki tulossa jostain, matkalla jonnekin.

Rantalehdossa risuja kantaessani äkkään tutun näyn Lapista: tuossahan pörähti järripeippoparvi! Varmaankin muuttomatkalla pohjoiseen, kuten monet muutkin lajit. Mutta käy siellä harvinaisuuksiakin, kuten vaikkapa harjalintu. Ja vuosi sitten katselimme matalassa merenpoukamassa aivan muina lintuina seisoskellutta silkkihaikaraa.

Jungfruskär tunnetaan lintuharrastajien keskuudessa. Luvassa on aika varmoja elispinnoja, jos vain sattuu eksymään saarelle sopivaan aikaan.

Keskelle saarta pystytetystä lintutornista näkee oivasti suojaisalle lahdelle, jossa uiskentelee lapa- ja ristisorsia, koskeloita ja ties mitä muita. Ranta kuhisee kahlaajia. Tiirojen määrä kasvaa monipäiväisten talkoiden aikana roimasti.

Töiden lomassa risujen ja lehtikasojen alta vipeltää pakoon myyriä, käärmeitä ja kaikennäköisiä outoja ötököitä.

Onneksi talkoissa on aina luontoharrastajia. Lajintunnistus hoituu yleensä nopeasti.

Biologikokkimme tietää hakamaalla mönkivän yli viisisenttisen otuksen saman tien heinähukan toukaksi (Macrothylacia rubi). Alla komeilevan hämähäkin tunnistus taas kestää hieman pidempään. Iloisesti kipitellyt kahdeksanjalkainen näytti sen ensimmäisenä huomanneista lähinnä mustaleskeltä. Ei sellaisenkaan löytäminen Suomesta periaatteessa mahdotonta olisi, sillä näitä pahamaineisia hämähäkkejä on kuuleman mukaan löydetty muutamia jo Ruotsistakin. Onneksi otus kuitenkin paljastuu varjokaarnakiksi (Nuctenea umbratica). Yleinen, mutta vain lounaisessa Suomessa, tietävät Turun yliopiston eläinmuseon ammattilaiset.

Päivän haravoinnin ja risunkantamisen mittaan astuu melko varmasti ainakin yhden liukumiinan päälle. Ne tosin ovat viimevuotisia, joten ei haittaa. Läjiä ei korjata pois, sillä niissä elävät kuoriaiset sun muut lisäävät monimuotoisuutta. Lannoitusvaikutuskin on erilainen kuin pelkällä kasvijätteellä.

Saarella kävijä saattaa kesäisin törmätä luontopolulla säyseästi käysjentelevään lehmälaumaan. Ihka elävää lammastakin voi päästä rapsuttelemaan. Karja tekee osansa hoitotöistä oikein mielellään.

Elämän ja kuoleman arkea

Keskellä saarta olevan puun juurelta löytyy tyhjäksi popsittu hanhenmunan kuori. Sen kyljissä on reiät, joista voi hyvällä tahdolla erottaa jonkin pienhkön petonisäkkään kulmahampaiden jäljetkin.

Toisaalla on puhtaaksi kaluttu jäniksen luuranko ja muutamia karvatuppoja. Pääkallon puolikas löytyy hieman myöhemmin kärrypolun toiselta puolen. Mahtoiko jäniksen ottaa kiinni jokin suuri pöllö, sillä sellainen oli vast'ikään tiputtanut oksennuspallonsa läheisen lohkareen viereen.

Saarelta löytyy merkkejä myös supikoirista jätöskasojen muodossa. Syystalvella näitä haitallisiksi laskettavia pörröturkkeja pyydettiin useampia, mutta tähän asti yksi on onnistunut välttelemään loukkuja.

Kun suuntaan kohti iltaruokaa, huomioni kiinnittyy läheiseen lehdestettyyn koivuun. Sen runkoon köytetystä pöntöstä kuuluu vaimeaa piipitystä. Sisustetaanko siellä ehkä lastenhuonetta, vai mahtaako nälkäinen jälkikasvu olla jo kuoriutunut?

Työkaluvajan nurkaltakin kuuluu hätäistä rapinaa, ehkä vinkaisukin, kun käyn jättämässä haravan sinne yöksi. Hiiri varmaan, päätän, enkä tongi asiaa enempää.

Ruokapaikan lähikallioilla kuulen taas rahinaa. Tällä kertaa lähikatajikosta. Eilen samaisessa puskassa otti toisistaan mittaa kaksi kirkkaan mustavalkoista kyyurosta. Nyt katajien juurella pyörii jälleen kaksi käärmettä, mutta yllätyksekseni toinen on vaihtunut selvästi suurempaan ja ruskeankirjavaan. Naaras. Luikerot ovat parittelemassa!

Pariin otteeseen uros erehtyy yrittämään muualle luikertelua, mutta kiepsahtaa nopeasti takaisin lemmen pyörteisiin. Näyttää kivuliaalta -- voivatko käärmeetkin olla nalkissa?

Toiset talkoolaiset istuvat viereisellä kalliolla uppoutuneena syväluotaavaan keskusteluun kirjallisuudesta.

Kyitä tuntuu tänä vuonna olevan paljon, mutta yksikään ei ole ollut millään tavoin vaaraksi. Mielenkiintoisiahan nuo ovat.

Mutta niiden seuraaminen vaatii rauhallisuutta. Eräs kanssatalkoilija lompsii kameroineen jo toistamiseen suoraan päivää paistattelevan kyyn ja Auringon väliin. Ja sitten hän ihmettelee kovaan ääneen, että miksi ne juuri häntä pelkäävät.

Eräs talkoolainen aikoo kerätä koko konkkaronkan punkit ja toimittaa ne Turun yliopistolle tutkittavaksi. Huhujen mukaan kun saaristosta näitä hengenvaarallisia otuksia pitäisi löytyä pilvin pimein. Näytteitä kertyy kuitenkin nyt vain vaivaiset kolme, eikä yksikään niistä ollut edes ehtinyt imeä verta. Aika hyvin, kun muistaa mitä työtä teemme ja kuinka monta ihmistä hommissa on. Pitämällä lahkeet saappaissa ötököitä tai niiden levittämiä tauteja ei tarvitse pelätä.

Joskus punkeista kyllä on ihan todellista riesaa. Viime kesänä pystytin telttani nätiksi katsomalleni nurmikonpläntille. Paikka oli ilmeisesti viehättänyt myös jotain punkkinaarasta, sillä telttakankaassa kuhisi iltaisin kymmenittäin, ehkä sadoittain pienenpieniä punkinpoikasia. Osa niistä jopa tupsahteli sisällekin teltan päätyharson läpi. Parin yön jälkeen siirryin häntä koipien välissä sisämajoitukseen. Vastaavaa en ole kuullut tapahtuneen muille, edes pitkän linjan talkootelttailijoille.

Tuota muistellessani päätän pistää telttani ensi heinäkuussakin siihen samaan paikkaan. Paitsi jos jostain löytyy vaikkapa parempi merinäköala.

Istumme iltaa nuotiolla pitkään yöhön asti. Horisontissa muutama tuhat ihmistä lipuu kirkkaiden valojen viemänä kohti Maarianhaminaa ja Tukholmaa.

Täällä on jo lähes pimeää ja lämpötila vähintään vilpoisa. Joku näkee lepakon vilahtavan ohi. Mietin itsekseni, että olikohan se sittenkin pesälle palaava räystäspäsky, sellainenkin pyöri aiemmin aivan tuossa torpan nurkalla.

Kesä on tullut saaristoon.

***

Reportaasin kaikki osat:

1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.

Kuvat on otettu Vaxholmissa, Tukholman saaristossa, mutta vastaavaa tapahtuu varmasti Suomessakin. Sääksiä meillä pesii ympäri maata noin 1000-1500 paria, merikotkia taas 300-700 paria. Merikotkien ydinaluetta ovat rannikot, Kainuu, ja Ylä-Lappi.

Merikotkan ja sääksen väliin kokovertailun hopeamitalistiksi jää maakotka. Se on käytännössä aivan saman kokoinen kuin merikotka, mutta siipiväli jää pienemmäksi, sillä siivet ovat hieman erilaiset. Maakotkia löytyy lähinnä Lapista ja Pohjanmaalta.

Jos kotkat ovat suurempia kuin vain pisteitä taivaalla, tunnistaminen on suoraviivaista. Maakotkan muodot ovat sopusuhtaisemmat kuin merikotkalla. Sen pyrstö on yhtä pitkä kuin siivet leveät. Merikotka taas on yläpainoinen: pyrstö on hyvin lyhyt ja tylppä, kaula pitkä ja nokka hyvin jykevä. Kummankin linnun höyhenpuku vaihtuu useita kertoja ennen aikuistumista. Merikotkan pyrstö ja myöhemmin pää ja kaulakin ovat ovat usein silmiinpistävän vaaleita.

Sekä meri- että maakotka olivat hyvin uhanalaisia muutama vuosikymmen sitten (katso pesimäkartta alla). Nykyään kannat ovat toipuneet, mutta linnut ovat yhä suojeltuja ja tarkan seurannan alla.

Päivitys (ma klo 19.30): Lisätty tieto kuvauspaikasta, sekä sääksien ja merikotkan pesimäkannoista.

Kuvat: Bengt Nyman (via Flickr)