Vanha kiinalainen – muistaakseni – arvoitus pohtii: Jos metsässä kaatuu puu eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Epäilemättä rytinästä lähtee melkoinen melske, mutta voiko sanoa, että se kuuluu, jos kukaan ei ole sitä lähimaillakaan kuulemassa?
Avaruuden tyhjiössä ei tunnetusti ääni kulje (eikä siellä ole muutenkaan kukaan kuulemassa huutoasi, kuten kultti-scifi-elokuva "Alienin" alaotsikossa osuvasti todettiin), joten kuulemista on turha pohtia taivaankappaleiden kohdalla, mutta voisiko arvoitusta hieman muokata? Jos avaruudessa kulkee komeetta ja kukaan ei ole sitä näkemässä, näkyykö se?
ISON-komeetta on muutaman päivän päästä lähimpänä Aurinkoa. Tähtiin enemmän tai vähemmän hurahtaneet ovat väijyneet sitä viime aikoina aamuyön hämärinä tunteina. Komeetan bongaamiseen on valmistauduttu imuroimalla netistä etsintäkarttoja, lataamalla kameroiden akkuja, putsaamalla kiikareiden ja kaukoputkien linssejä ja peilejä (niiden kanssa on syytä olla tosi varovainen: optisen pinnan pyyhkimisestä voi olla enemmän haittaa kuin pienestä pölykerroksesta) ja laittamalla kello tai kännykkä herättämään sellaiseen aikaan, että kaikki järkevät ihmiset ovat silloin vielä syvien unten mailla.
Miksi? Hyvä kysymys, sillä olen itsekin tähyillyt ikkunoista taivaan pilvisyyttä monena aamuna ennen kuutta. Ja pari kertaa on onnistanutkin: lämpötila on ollut pakkasen puolella, joten näpit jäässä olen räplännyt älypuhelimen näytöllä hohtavaa tähtikarttaa ja kameran manuaalisäätöjä.
No näkyikö komeetta? Juuri ja juuri. Horisonttia kohti kipuava päivätähti yritti parhaansa mukaan estää aikeet ja siinä puolivälissä (sinä aamuna) kiiluva Merkurius vei osan huomiosta. Mutta kyllä ISON sieltä löytyi. Vaalenevalta aamutaivaalta, joka oli kaupungin valosaasteen ansiosta jo valmiiksi aikamoisen vaalea.
Ja on sen nähnyt moni muukin, useimmat heistä paljon paremmin kuin minä. Mitä etelämmäs kohti päiväntasaajaa mennään, sitä pystysuoremmin taivaankappaleet nousevat itäisen taivaanrannan takaa. Siksi joillakin on ollut ilo katsella kirkastuvaa komeettaa tummalla taivaalla.
Tähtiharrastusyhdistysten nettisivuille on ilmestynyt toinen toistaan komeampia kuvia, joissa pyrstö on kasvanut kasvamistaan: nähtiinpä sen katkeavankin pari päivää sitten. Lähipäivinä kuvia on luvassa vähemmän, kun ISON on jo liian lähellä Aurinkoa näkyäkseen mistään kunnolla. Ensi viikon lopulla komeetta ilmestyy uudelleen näkyviin, mutta kukaan ei osaa varmuudella sanoa, kuinka kirkkaaksi se on kehkeytynyt.
Mutta nähty on. Entäpä sitten? Ennen syyskuun 21. päivää vuonna 2012 kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan ISON-komeetasta saati, että olisi nähnyt sen. Oliko se silti olemassa? Jos käsityksemme maailmasta ja maailmankaikkeudesta pitää yhtään kutinsa, olihan se. Ei se tyhjästä tähän maailmankaikkeuteen putkahtanut.
Jäästä ja pölystä koostuva möhkäle on tulossa kaukaa Aurinkokunnan äärilaidoilla – itse asiassa tähtienvälisessä avaruudessa – sijaitsevasta Oortin pilvestä, jossa on arvioiden mukaan tuhansia miljardeja komeettoja. Kukaan ei ole nähnyt Oortin pilveä, mutta silti se on mitä todennäköisimmin olemassa.
Yhden komeetan tai ylipäätään komeettojen takia ei siis tarvitse nousta aamuyöstä kesken makeimpien uniensa ja lähteä ulkosalle pikkupakkaseen siksi, että ne eivät olisi olemassa, jos kukaan ei ole niitä katselemassa ja näkemässä. Niitä ei tarvitse vahtia myöskään siksi, että pyrstökäs tähti aiheuttaisi suurta tuhoa, kuten menneinä vuosisatoina ja -tuhansina vakaasti uskottiin. Eikä ISON-komeettaa tarvitse tähyillä siksikään, että kukaan ei olisi sitä nähnyt aiemmin.
Ehkä pointti onkin siinä, että komeetan haluaa nähdä, koska niin moni muukin on sen jo nähnyt. Näin se on ollut varmasti ennenkin, mutta kiitos sosiaalisen median, muiden tekemisiä on entistä helpompi seurata, jäljitellä – ja ehkä vähän kadehtiakin.
