Tuoreen tutkimuksen mukaan kappaleet tuhoutuvat jo selvästi kauempana Auringosta. Uusi tulos tuo selvyyden moniin hämmentäviin havaintoihin, joita viime vuosina on tehty.
Helsingin yliopiston tutkijan Mikael Granvikin johtaman kansainvälisen ryhmän alkuperäisenä tavoitteena oli muodostaa lähikappaleiden populaatiosta malli, joka on tarpeen suunniteltaessa tulevia kartoituksia ja luotainlentoja. Malli kuvaa kappaleiden kiertoratojen jakaumaa ja antaa arvion erikokoisten kappaleiden lukumääristä.
Valtaosa lähikappaleista on peräisin Marsin ja Jupiterin ratojen välillä olevalta asteroidivyöhykkeeltä. Yksittäisten asteroidien radat muuttuvat hitaasti, kun Aurinko lämmittää niiden pintaa ja lämpö karkaa epätasaisesti avaruuteen. Asteroidien liikkeisiin vaikuttavat vetovoimillaan myös jättiläisplaneetat Jupiter ja Saturnus.
Jos asteroidin radan lähin piste on alle 1,3 tähtitieteellisen yksikön (Maan ja Auringon keskietäisyys) päässä Auringosta, se luokitellaan lähikappaleeksi.
Tutkijaryhmä käytti uutta populaatiomallia kehittäessään CSS-kartoituksessa (Catalina Sky Survey) kahdeksan vuoden aikana kertynyttä havaintoaineistoa. Noin 100 000 kuvasta löytyi lähes 9 000 lähikappaletta. Yksi keskeisiä ongelmia oli selvittää, millaisia asteroideja kartoituksen avulla pystyttiin löytämään.
Jos kaukoputkella ei katsota oikeaan suuntaan oikeaan aikaan eli silloin, kun asteroidi tai komeetta on riittävän kirkas ja liikkuu sopivalla nopeudella, se jää löytymättä. Ryhmä laati mallin, jossa otettiin huomioon havaintotekniikkaan liittyvät valintatekijät, kertynyt aineisto ja ratojen jakaumaa koskevat teoriat.
Mallissa huomattiin kuitenkin ongelma: sen mukaan hyvin lähelle Aurinkoa – alle 10 säteen etäisyydelle – tulevia kappaleita pitäisi olla lähes kymmenen kertaa havaittua enemmän. Vuoden kestäneen laskelmien tarkistuksen jälkeen tultiin tulokseen, että vika ei ollut itse analyysissa vaan sen pohjana olevissa oletuksissa Aurinkokunnan rakenteesta ja radoista.
Mallin todettiin sopivan paremmin havaintoihin, jos lähikappaleiden oletetaan tuhoutuvan lähellä Aurinkoa, mutta kuitenkin paljon ennen törmäämistä siihen. Se edellytti sellaisten asteroidien ”eliminoimista”, jotka näyttivät viipyvän liian pitkään alle kymmenen säteen päässä Auringosta.
"Havainto, että asteroidien täytyy hajota kappaleiksi niiden lähestyessä Aurinkoa, oli yllättävä ja siksi meiltä meni niin pitkään laskelmien varmistamisessa", toteaa Robert Jedicke Havaijin yliopistosta.
Ryhmän tutkimus auttaa selittämään muitakin eroavaisuuksia havaintojen ja Aurinkokunnan pienkappaleiden oletettujen jakaumien välillä. Esimerkiksi tähdenlentoja aiheuttavat meteoroidit muodostavat usein "virtoja", jotka seuraavat niiden alkuperäkappaleen rataa, mutta useimpien Auringon läheisyyteen tulevien virtojen emokappaleita on ollut vaikea tunnistaa.
Uusien tulosten mukaan kappaleet ovat hajonneet kokonaan joutuessaan liian lähelle Aurinkoa, jolloin jäljelle on jäänyt ainoastaan niistä irronneiden meteoroidien virta.
Samalla huomattiin, että tummat asteroidit tuhoutuvat kauempana Auringosta kuin vaaleat. Se puolestaan selittää aiemmin tehdyt havainnot, että lähemmäs Aurinkoa päätyvät lähikappaleet ovat kirkkaampia kuin kauempana pysyttelevät. Havainto viittaa siihen, että tummat kappaleet hajoavat helpommin, koska niiden koostumus ja rakenne ovat erilaiset kuin vaaleiden kappaleiden.
"Ehkä kiehtovin tutkimuksesta saatu tulos on, että nyt on mahdollista testata asteroidien sisäosia koskevia malleja yksinkertaisesti tarkkailemalla niiden ratoja ja kokoja. Se on todella merkittävää ja täysin odottamatonta, kun aloimme laatia uutta NEO-mallia", sanoo Granvik.
Tutkimuksesta kerrottiin Helsingin yliopiston uutissivuilla ja se julkaistaan Nature-tiedelehdessä.
Kuva: ESA/P. Carril
