Päivän kummallinen kuva tulee Marsista, ja on otettu itse asiassa jo marraskuun 20. päivänä viime vuonna.
Kyseessä on itse asiassa kaksi Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen HiRISE-kameran ottamaa kuvaa, jotka on yhdistetty yhdeksi kuvaksi; näin Maa ja Kuu saatiin kuvaan oikealla tavalla valotettua.
Kummakin taivaankappaleen suhteellinen koko ja etäisyys toisistaan – Marsista tuolloin katsottuna – ovat luonnolliset.
Mikäli Maata lähestyvät alienit siis kuvaisivat meitä tänne lentäessään, ne näkisivät kotiplaneettamme ja sen kiertolaisen juuri näin.
Tai ei ihan, sillä todellisuudessa Kuu on paljon maapalloa tummempi. Jopa niin tumma, että Maan mukaan kuvaa valotettaessa ei Kuuta juuri näkisi. Siksi tässä kuvassa on kaksi eri tavalla valotettua kuvaa. Lisäksi kuva on otettu teleobjektiivilla – paljain silmin katsottaessa Maa on vain piste taivaalla.
Kuu ja Maa näyttävät olevan kuvassa myös suhteettoman lähellä toisiaan, mutta näin oli tuolloin Marsista katsottaessa – kaksikko ei ollut näkyvissä suoraan "sivulta" 20. marraskuuta sieltä suunnalta katsottaessa. Maan ja Kuun välinen etäisyys on noin 30 kertaa Maan halkaisijan verran.
Vaikka Maan kuvaaminen sinällään on kiinnostavaa, oli tärkein syy kuvien ottamiseen kuitenkin HiRISE-kameralaitteiston kalibrointi. Koska Maan ja Kuun värit sekä heijastusominaisuudet tunnetaan hyvin, voidaan niitä käyttää hyvin laitteiston säätämiseen.
Matkaa Maahan oli kuvan ottohetkellä Marista 205 miljoonaa kilometriä. Ja jos ihmettelette mikä on Maan pinnalla oleva punertava alue, niin se on Australia.
Schiaparelli-laskeutuja on todennäköisesti paikannettu satelliittikuvista. Jos kyse todella on siitä, laite on pudonnut vauhdilla ja törmännyt pintaan, kenties jopa räjähtäen. Asia varmistunee lähiaikoina tarkempien kuvien myötä.
Marsia jo valmiiksi kiertävien luotainten tarkat kamerat haravoivat nyt Schiaparellin laskeutumisaluetta ennakkosuunnitelman mukaisesti. Alue on kuvattu tarkasti ennen laskeutumista, ja vertaamalla tuoreita otoksia vanhempiin voidaan muutokset löytää helposti.
Torstaina otetussa kuvassa muutoksia näkyy selvästi.
Lohduttomin löytö on tumma, reunoja kohti vaaleneva läikkä. Se on soikion muotoinen ja kooltaan noin 15 x 40 metriä. Tämän uskotaan olevan Schiaparellin tömähdyskohta Marsin pintaan. Tumma materia lienee pinnan alta paljastunutta pintamaata. Läiskän koko viittaa varsin voimakkaaseen räjähdykseen.
Päivitys: Katso myös HiRISEn kuvat toisesta jutustamme!
Vajaan kilometrin päässä etelässä kuvasta löytyy vaalea täplä. Se voi hyvinkin olla laitteesta irroitettu laskuvarjo.
Piirteet ovat vain 5 kilometriä sivussa määritetyn 100x20 -kilometrisen laskeutumisellipsin keskipisteestä. Laskeutuminen meni siis oikein nappiin – mitä nyt jarruraketit eivät sattuneet toimimaan.
Laitteen lopulliseksi törmäysvauhdiksi arvellaan jopa 300 kilometriä tunnissa. Vauhdikkuus johtui liian pitkästä, ehkä jopa 2–4 kilometrin vapaapudotuksesta, ja jarrurakettien aivan liian ennenaikaisesta pois päältä kytkeytymisestä. Niiden tarkoitus oli jarruttaa laite noin 7 km/h nopeuteen, jolla se olisi tömähtänyt pinnalle turvallisesti.
Jos laskeutumisen aikaan jo lämpökilpensä, suojakuorensa ja laskuvarjonsa karistanut noin 300-kiloinen Schiaparelli todella putosi kauan ilman jarruraketteja, on tumman läiskän suuri koko ymmärrettävä. Sen pelkkä kineettinen energia on tuolloin noin megajoulen verran, mikä vastaa neljänneskilon TNT-latausta. Kun tähän lisätään lähes täynnä olevien polttoainetankkien äkillinen repeäminen, tapahtuma on hyvinkin voinut voimistua kunnon räjähdykseksi asti.
On pieni mahdollisuus, että tumma piste onkin meteoriittitörmäys, ja vaalea taas vain jokin virhe kuvassa. Todennäköisyys tällaiselle yhteensattumalle on kuitenkin varsin pieni.
Kuvan otti Mars Reconnaissance Orbiterin CTX-kamera, jonka "näkemä" kuvapiste on 6 metriä kanttiinsa.
Paikka on nyt kuvattu myös paljon tarkemmalla HiRISE-kameralla. Sen erotuskyky on 25 sentin luokkaa. Sen ottamista kuvista voidaan laskeutumisen vaiheita tutkia seikkaperäisemmin.
Päivitys klo 22.50: Tarkennettu tietoa törmäyksen energiasta sekä spekulaatiota tapahtumien kulusta.
Päivitys lauantaina 22.10. klo 11.40: Schiaparellin massaksi korjattu 300 kg ja siihen liittyviä lukuja muutettu. Ennen kaasukehään saapumista laskeutujan massa lämpökilpineen, suojakuorineen ja laskuvarjoineen oli 577 kg.
Päivitys torstaina 27.10. klo 23.00: Lisätty linkki tarkemmista kuvista kertovaan uuteen juttuumme.
Kuvat: NASA / JPL-Caltech / MSSS
Kun ExoMarsin luotainosa Trace Gas Orbiter on nyt mukavasti Marsia kiertävällä radalla, pyörii punaisen planeetan ympärillä kaikkiaan kuusi toimivaa luotainta. Kaksi niistä on Euroopasta (Mars Express, joka saapui sinne vuonna 2003, ja tuore Trace Gas Orbiter), kolme Yhdysvalloista (Mars Reconnaissance Orbiter, 2006, MAVEN, 2014, ja konkari Mars Odyssey, 2001) sekä yksi Intiasta (Mars Orbiter Mission, joka tunnetaan myös nimellä Mangalayaan, 2014).
Lisäksi planeetan pinnalla ovat toiminnassa kulkijat Opportunity (2003) ja Curiosity (2012).
Kuvassa ovat alhaalta vasemmalta myötäpäivään katsottuna MAVEN, MRO, Mars Odyssey, TGO, Mars Express ja Mangalyaan. Marsin päällä ovat Mars Exploration Rover -kulkija Opportunity vasemmalla ja Mars Science Laboratory, eli Curiosity oikealla.
Huomenna tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun NASAn Mars Reconnaissance Orbiter eli MRO-luotain laukaistiin kohti punaista planeetta. Se saapui perille maaliskuussa 2006 ja on edelleen täydessä iskussa: luotain lähettää kuvia ja tietoja Marsista enemmän kuin muut kuusi luotainta ja kulkijaa yhteensä.
Jatkuva datavirta on tärkeää sekä tutkimukselle että tulevien luotainten toiminnalle. MRO pystyy erottamaan Marsin pinnalta pöydän kokoisia yksityiskohtia, joten sen kuvien perusteella valitaan laskeutumispaikat sekä ensi keväänä laukaistavalle InSight-luotaimelle (Interior Exploration using Seismic Investigations, Geodesy and Heat Transport) että vuoteen 2020 tähtäävälle Mars-kulkijalle.
"Laukaisun jälkeen kriittisin hetki koitti 10. maaliskuuta 2006, jolloin luotain asettui Marsia kiertävälle radalle", muistelee MRO:n projektipäällikkö Dan Johnston. "27 minuuttia kestänyt luotaimen päämoottorien poltto, joka hidasti sen vauhtia, tapahtui luotaimen ollessa Marsin takana. Jouduimme odottelemaan tovin jännityksellä, sujuiko kaikki suunnitellusti."
Luotaimen rata oli alkuun hyvin elliptinen, mutta sen muotoa muutettiin "ilmajarrutuksella". Viiden kuukauden aikana MRO sukelsi yli 400 kertaa Marsin kaasukehän yläosiin, jolloin ilmanvastus hidasti sen nopeutta.
Varsinainen tutkimusvaihe alkoi marraskuussa 2006 ja jatkui alkuun yhden Marsin vuoden eli noin kahden Maan vuoden ajan. Luotain tarkkailee kuitenkin edelleen Marsin pintaa ja kaasukehää noin 300 kilometrin korkeudesta, missä se kiertää planeetan napojen kautta 12 kertaa vuorokaudessa.
Mars Reconnaissance Orbiter on löytänyt runsaasti merkkejä veden esiintymisestä sekä ennen että nyt. Vajaa kuukausi sitten otetussa otsikkokuvassa näkyy Vallis Marineris -rotkossa havaittuja uurteita, joiden arvellaan syntyvän suolaisen veden virtauksesta.
Melkein vuosikymmenen jatkuneet havainnot ovat mahdollistaneet vuodenaikojen vaihtelun pitkäaikaisen seurannan. MRO on kuvannut Marsin pinnalla erilaisia aktiivisuuden muotoja, kuten pölymyrskyjä, maanvyöryjä, vaeltavia dyynejä ja tuoreita meteoriittikraattereita.
MRO-luotaimen mittausten mukaan planeetan eteläisessä napajäätikössä on niin paljon hiilidioksidia, että se riittäisi kaksinkertaistamaan Marsin kaasukehän tiheyden, jos ilmasto lämpenisi.
Tieteellisen tutkimuksen lisäksi MRO on muiden luotainten apuna, sillä se toimii pinnalla liikkuvien kulkijoiden viestilinkkinä Maahan. Pari viikkoa sitten luotaimen rataa muutettiin siten, että se voi välittää myös ensi vuoden syyskuussa laskeutuvan InSight-luotaimen radioliikennettä.
MRO:n kymmenvuotisesta taipaleesta kerrottiin JPL:n (Jet Propulsion Laboratory) uutissivuilla.
Kuva: NASA/JPL-Caltech/University of Arizona
Mars Reconnaissance Orbiter eli MRO-luotain on tehnyt punaisesta planeetasta havaintoja, jotka kertovat sen pinnalla olevan lasia.
Parikymmenkilometrisen Alga-kraatterin keskusvuoren rinteillä lasi erottuu värikoodatussa kuvassa vihreänä. Lasin lisäksi siinä näkyy pyrokseenia (sininen) ja oliviinia (punainen).
Lasi on syntynyt, kun planeetan pintaan on iskeytynyt suurella nopeudella avaruudesta tullut kappale. Törmäyksessä on vapautunut niin paljon energiaa, että iskukohdan kallioperä on osittain höyrystynyt ja osittain sulanut. Kun sula kivi on jähmettynyt uudelleen, se on muuttunut lasiksi.
Lasiesiintymät saattavat kertoa Marsin muinaisesta elämästä – jos sellaista on ollut. Vaikka lasin syntyessä olosuhteet ovat olleet elämän kannalta vähintäänkin vihamieliset, maapallolta tunnetaan esimerkkejä tapauksista, joissa kosmisen iskun seurauksena syntyneessä lasissa on säilynyt orgaanisia molekyylejä ja jopa kasvisolukkoa.
Elämän merkkejä on siten voinut säilyä myös marsilaisessa lasissa.
Alga ei ole ainoa kraatteri, josta on löytynyt lasia. Helppoa lasiesiintymien jäljittäminen ei kuitenkaan ole ollut. Lasin spektrijäljet siitä heijastuneessa valossa ovat hyvin heikkoja ja hankalia tunnistaa.
Ratkaisu löytyi laboratoriosta. Kun Marsin kiviä muistuttavia mineraaleja jauhettiin hienoksi ja sulatettiin korkeassa lämpötilassa, saatiin aikaan lasia, jonka spektriä voitiin verrata punaisen planeetan pinnalta heijastuneen valon spektriin. Tällä tavoin tiedettiin, millaista signaalia piti etsiä muiden mineraalien muodostaman kohinan joukosta.
Algan ohella yksi "lasikraattereista" on Hargraves, joka sijaitsee lähellä Nili Fossaen vajoamalaaksoa. Aluetta harkittiin vajaa kymmenen vuotta sitten Curiosity-kulkijan laskeutumispaikaksi ja se on ehdolla vuonna 2020 laukaistavan Mars-kulkijan tutkimuskohteeksi.
Nili Fossaessa on havaittu merkkejä muinaisesta hydrotermisestä toiminnasta, mikä on saattanut tehdä siitä aikoinaan elämän kannalta otollisen paikan.
Löydöstä kerrottiin NASAn uutissivuilla.
Kuva: NASA/JPL-Caltech/JHUAPL/University of Arizona
Joulupäivänä vuonna 2003 Marsin pinnalle laskeutunut pieni brittitekoinen Beagle 2 -alus on nähtävästi löydetty 12 vuoden etsimisen jälkeen. 33-kiloinen puolimetriseltä taskukellolta näyttänyt laite matkasi Marsiin Euroopan avaruusjärjestön Mars Express -luotaimen mukana ja lähti omille teilleen liki välittömästä luotaimen saavuttua Marsia kiertävälle radalle.
Se syöksyi Marsin ilmakehään lämpökilpensä suojaamana, irtautui kilvestä ja avasi laskuvarjonsa, minkä jälkeen lentosuunnitelman mukaan se olisi pomppinut lopulta pinnelle ilmatyynyjen pehmustaessa iskua. Suurten pallojen sisällä oleva alus olisi osunut pintaan noin 65 kilometrin tuntinopeudella ja kimmonnut useamman kerran uudelleen ilmaan, kunnes lopulta se olisi asettunut paikalleen, pyristellyt irti ilmatyynyistään ja avautunut simpukan tapaan.
Sitten se olisi levittänyt neljä ympyrän muotoista aurinkopaneeliaan ja nostanut robottikäsivartensa päässä olevan tutkimuslaitepaketin ylös, jolloin siinä oleva kamera välittää ensimmäiset euroilla (ja punnilla) rahoitetut maisemakuvat Marsin pinnalta.
Paitsi että Beagle 2:sta ei kuultu mitään laskeutumisensa jälkeen. Yhteyttä siihen yritettiin kuukausien ajan; samoin sitä yritettiin löytää kiertoradalta otetuista kuvista. Turhaan.
Toukokuussa 2004 koottu ESAn ja brittien raportti kirjasi useita mahdollisuuksia lennon epäonnistumiseen: se saattoi pompata Marsin kaasukehästä takaisin avaruuteen, sen törmäystä vaimentavat ilmatyynyt saattoivat pettää, sen laskuvarjo saattoi jäädä jumiin laskeutujan kuoreen tai pinnalle päästyään laskeutuja olisi sotkeentunut laskuvarjoon tai ilmtyynyihinsä.
Nasan Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen HiRise-lameran ottamat tarkat kuvat auttavat nyt hieman eteenpäin. Sen osat sekä laskeutuja itse ovat selvästi näkyvissä kuvissa, mutta Beagle 2:sta ei näe valitettavasti tarkkoja yksityiskohtia. Se näyttää kuitenkin olevan Marsin pinnalla osittain avautuneena: voi olla, että aurinkopaneeleita avannut moottori olisi rikkoontunut ja jättänyt kaksi ympyrämäistä paneelia kiinni laskeutujan runkoon. Vaikka laskeutuja olisi saanut tarpeeksi energiaa toimiakseen avautuneista paneeleista, oli valitettavasti radioliikenteen tarvistema antenni erään avautumattoman paneelin alla.
Beagle 2 ei siis pystynyt saamaan yhteyttä Maahan.
Beagle 2 saapui siis Marsiin Mars Express -luotaimen mukana. Mars Express, tuttavien kesken MEX, kiertää edelleen Marsia ja toimii hyvin, vaikka sen oletettu elinikä oli vain pari vuotta.
Se, että pieni brittilaskeutuja saatiin aikanaan mukaan ESAn marslentoon, henkilöityy Colin Pillingeriin, karismaattiseen kemistiin, joka sai laskeutujan tekemiseksi taakseen varsinaisen kansanliikkeen.
“Koko laskeutujaprojektin taustalla on se, että olen tutkinut pitkään Marsin meteoriitteja ja halusimme saada lisätietoa siitä, voisivatko niissä olleet merkit elämästä tarkoittaa todella sitä, että Marsissa olisi elämää”, kertoi Pillinger, kun tapasin hänet kevällä 2003 Milton Keynesissä, hänen kotiyliopistossaan.
“Samalla kun tutkimusryhmäni pohti asiaa, kuulimme, että Euroopan avaruusjärjestö suunnitteli lähettävänsä mahdollisesti luotaimen Marsiin vuonna 2003, jolloin Maa ja Mars olisivat lähepänä toisiaan mitä ne ovat olleet koko kirjoitetun historian aikana. Kuulimme, että lennon nimi on Mars Express ja että se olisi vain Marsin kiertolainen, jolloin totesimme heti, että meillä on kokoelma Marsista tulleita meteoriitteja, jotka antavat vihjeitä Marsissa mahdollisesti olevasta elämästä. Ainoa tapa saada asiasta selvää on lähettää Marsiin laskeutuja, joka tekisi tutkimuksia pinnalla. Ja siten siis alkoin painostamaan ESAa, jotta lennolle otettaisiin mukaan myös laskeutuja.”
ESAn Mars Express syntyi pian sen jälkeen, kun monia eri Euroopan maissa tehtyjä instrumentteja kuljettanut venäläinen Mars 96 -lento päätyi Tyynen valtameren pohjaan.
"Siinä he vain puhuivat kullakin olevista intrumenttien varalaitteista", muistelee Pillinger ja jatkaa, "joten totesin vain, että meidän pitää päästä myös eteenpäin, ja kehotin heitä harkitsemaan vakavasti laskeutujan ottamista mukaan suunnitelmaan." Kyse oli lopulta vain hinnasta, joten Pillinger pyysi varaamaan lennolta tilaa laskeutujalle - "kyllä joku sen lopulta maksaa, sanokaa minun sanoneen."
Pillinger sai 31 kiloa käyttääkseen, eli laskeutuja sai painaa vain noin 8 prosenttia siitä, mitä ammoinen Pathfinder painoi. ESA antoi vähän rahaakin, samoin Britannian hallitus, mutta lopulta Pillinger joutui itse ottamaan projektiaan varten lainaa. Se oli tarkoitus maksaa takaisin lahjoitusvaroilla ja kaupallisella toiminnalla, jonka osana laskeutujan kyljestä oltiin jo myymässä mainospaikkoja yhtiöille. Eräs asiayhteyteen sopiva suklaapatukkavalmistaja oli kuulemma jo varsin pitkällä neuvotteluissa, mutta lopulta projekti sai niin paljon tukea, ettei suoranaiseen mainontaan tarvinnut vielä mennä. Esimerkiksi Brittien kansallinen lottoyhtiö kustantaa laskeujan lennonvalvomon.
“Aloitimme tämän projektin siten varsin tiukasta tilanteesta, mutta se oli niin kiinnostava ehdotus kaikille mukana olleille ihmisille, että suurin osa teki työtä laskeutujan eteen ilmaiseksi.”
“Emme ole kuitenkaan olleet projektin aikana koskaan epätoivoisia tai edes kovin synkkämielisiä, vaikka meillä on ollut vaikeuksia. Oletan, että kaikki mukana olleet henkilöt ovat tehneet laskeutujaan sillä mielellä, että se tehdään oli mikä hyvänsä, ja mitä enemmän meillä oli vastoinkäymisiä, sitä päättäväisemmiksi me tulimme. Kukaan ei varmaankaan saa mahdollisuutta lentää Marsiin kuin kerran elinaikanaan, suurin osa itse asiassa ei saa mahdollisuutta koskaan, joten päätimme tehdä laskeutujan joka tapauksessa.”
Vaikka Pillinger itse oli aktiivinen rahoituksen hankkija, tapahtui projektin kannalta tärkeä tapaus Houstonissa vuonna 1999. Brittiläinen pop-bändi Blur oli kiertueella amerikassa ja osallistui Johnsonin avaruuskeskuksen kiertokäynnille, jolloin he törmäsivät erääseen paikalla työskennelleen englantilaiseen.
"Yllätyimme, kun kuulimme kuinka paljon avaruuskeskuksessa on englantilaisia ja kuinka Britanniassa ei juurikaan ole avaruustoimintaa", kertoi yhtyeen rumpani Dave Rowntree Guadrian-lehden haastattelussa vuonna 2003. "Päätimme itse asiassa synnyttää silloin oman avaruusohjelman Briteille, mutta päädyimme lopulta yhteyteen Pillingerin Mars-ohjelman kanssa."
"Parhaiten meistä oli apua siten, että toimme mukaan oman kuuluisuusarvomme", totesi Rowntree vaatimattomasti. Blur sävelsi kännykän soittoääneltä kuullostavan yhdeksännuottisen melodian, jonka Beaglen oli tarkoitus lähettää laskeuduttuaan Maahan, ja lisäksi yhtye teki kokonaiseen kappaleen sekä sen videon Mars-lennon innoittamana.
Blurin ansiosta piskuisen Beagle 2:n suosio kasvoi ja maine toi mukanaan kuuluisuuksia, jotka puolestaan toivat rahalahjoituksia. Tunnettujen projektin tukijoiden joukossa ovat kuningatar Elizabeth II ja pääministeri Tony Blair, mutta valtaosasta muista Pillinger vaikenee.
Osansa kuuluisuudesta toi moderni taiteilija Damien Hirst, joka on tullut tunnetuksi pilkkuteoksistaan. Hän teki Beagle 2:een hyvin minimalistisen pilkkuteoksen, sillä hänen laskeutujan pintaan ruuvattu luomuksensa toimii kameroiden kalibrointitauluna. Mukana oli myös näytteitä, joiden perusteella spektrometrien toimintaa voidaan tarkastaa.
Kaikkea muuta kuin muodikas, lyhyenläntä ja kömpelö professori Pillinger nousi myös itse julkisuuden henkilöksi ja sai aikaan sen, että avaruus oli ja on ainakin vähän aikaa jopa trendikästä. Pillinger kuoli viime vuoden toukokuussa.
Pikkuinen Beagle on omituinen olio myös rakentamisen suhteen. Päävastuun sen varsinaisesta tekemisestä kantoi paneurooppalaisen avaruusjätin Astriumin brittiosasto, mutta mittalaitteita oli tekemässä varsin kiinnostava, lähinnä Pillingerin nopeasti kasaan haalima tuttavien joukkio.
"Sen jälkeen kun saimme ESAsta lopulta luvan laskeutujan tekemiseen, soitin tuttavilleni ja pyysin heitä tekemään nopeasti jotain", muisteli Pillinger ja virnisti: "Olimme enemmänkin joukkio kantapubimme vakiasiakkaita, kuin aloillaan maailman parhaita tutkijoita."
Kantapöydän jengi sai kasaan kuitenkin myös muita vakuuttavan laitteen, jonka päätehtävä on elämän etsiminen. Suurin osa mittalaitteista on laskeutujasta ylös nousevan 80-senttisen robottikäsivarren päässä; kasivarren avulla laskeutuja voi kurottaa suoraan ylöspäin, jolloin se voi ottaa stereokamerallaan laajoja panoraamakuvia, tai se voi keskittyä vieressä olevaan kiinnostavaan kiveen, jota käsivarren päässä oleva mikroskooppi, pora ja kaksi spektrometriä voivat tutkia varsin perusteellisesti.
Käsivarren poralaite on myös hyvä esimerkki Pillingerin ennakkoluulottomuudesta tutkijajoukon keräämisessä, sillä sen tekemisestä vastasi hongkongilainen hammaslääkäri T.C. Hg.
Hän oli käymässä Lontoossa, kun hän sattumalta sai tietää sopivan poralaitteiston löytämisen hankaluudesta, jolloin hän tarjosi apuaan. Käsivarren poralaitteisto suunniteltiin ensin hiomaan kiven pintaa, minkä jälkeen sitä voitiin tutkia mikroskoopilla ja spektrometreillä. Jos kivi vaikuttaisi kiinnostavalta, kairattaisiin siitä poralla nelisen milliä syvä näyte.
Marsperänäytteitä oli tarkoitus tutkia laskeutujassa itsessään olevilla 12 pienellä uunilla, joissa näytettä kuumennetaan. Siinä missä 70-luvun Viking-luotaimet etsivät Marsin hiekasta happea erilaisia kaasuja aineenvaihdunnassaan käyttäviä mahdollisia elämänmuotoja, keskittyi Beagle 2 hiilen kahden isotoopin havaitsemiseen. Hiili-12 ja hiili-13 saataisiin esille näytettä lämmittämällä.
Maapallon päällä kaikki elävät oliot suosivat hiilen kevyempää isotooppia, joten Pillinger toivoi, että Marsin elämä – oli se sitten elävää tai kuollutta – tekisi samoin. "Aina pitää yritää, ja me yritämme nyt hieman erilailla kuin Vikingit aikanaan", sanoi Pillinger. "Käyttämämme menetelmä on paljon kattavampi, sillä se havaitsee käytännössä kaikenlaisen hiilen näytteistä."
Näytteitä pieniin uuneihin piti laittaa paitsi Marsin pinnasta ja kivistä, niin myös pinnan alta, jopa puolentoista metrin syvyydestä. Luotaimen "myyrä" oli sähköjohdon päässä liikkuva makkaraa muistuttava laite, joka liikkui eteenpäin matomaisesti sentin kerrallaan sähkömoottorin tekemisen pulssien avulla. Se kykeni kaivautumaan kivien alle ja hiekan sisälle, mistä se olisi voinut tuoda takaisin kymmenesosagramman painoisen näytteen.
"Periaatteessa voimme havaita jopa muutaman pienen mikrobin laavakasan seasta", hehkutti Pillinger. "Ongelmana tosin on se, että voimme tutkia vain hyvin pientä aluetta laskeutujan ympäriltä, joten hyvien laitteiden lisäksi meillä pitää olla paljon onnea."
Nimensä Beagle 2 sai HMS Beaglesta, laivasta, jolla Charles Darwin kiersi maailman, joka tosin sekin oli itse asiassa jo Beagle 3, koska nimi on ollut Kuninkaallisen laivaston käytössä jo pitkään. Nimen historia uloittuu aina 1700-luvulle saakka, mistä alkaen Britannian laivastolla on ollut kaikkiaan yhdeksän Beagle -nimistä alusta.
“Siksi meidän olisi pitänyt ristiä laskeutujamme Beagle 10:ksi”, nauroi Pillinger.
Käydessäni Milton Keynesissä Pillingeriä jututtamassa, kiersin myös Open Universityn tiloissa ollutta Beagle 2:n kotipesää. Siellä oli lennonjohto sekä myös puhdastila, missä laskeutuja oli tehty. Kaikki Marsin pinnalle lähetettävät aluksen tulee käsitellä siten, että niiden mukana ei matkaa punaiselle planeetalle Maan elämää – edes virustasoista sellaista.
“Esimerkiksi Mars Express on kiertolainen, jonka täytyy täyttää niin sanottu ‘törmäysmahdollisuus’-määräykset, koska ne saattavat törmätä Marsiin 20-50 vuoden kuluttua”, selitti Andy Spry, Beagle 2:n puhtausvastaava.
“Ne siis saattavat pudota planeetan pinnalle tuon ajan kuluttua kiertoradalta ja vaikka ne lentäisivät planeetan ohitse, ne ovat senkin jälkeen radalla, joka tuo ne uudelleen myöhemmin planeetan luokse, jolloin törmäys saattaa tapahtua. Siksi ei tarvitse olla juuri lainkaan puhdistettuja, kuten meidän piti olla: Beaglen pinnalla saa olla määräysten mukaan vain noin 500 000 elävää organismia, mikä on hyvin vähän, sillä normaalissa yhdessä aivastuksessa leviää ympäristöön miljoonia bakteereita. Mars Expressin puhdistaminen samalle tasolle olisikin ollut suuri haaste”.
Beagle 2 steriloitiin siten, että sen osat puhdistettiin mahdollisimman hyvin joko kuumentamalla, säteilyttämällä tai kemiallisella käsittelyllä.
“Kun pohdimme miten sterilointi suoritetaan, jaoimme osat ja alirakenteet ryhmiin, jotka voitiin steriloida samalla kertaa. Näin virheiden määrä kokoonpanon aikana voitiin minimoida. Itse alus koottiin luonnollisesti puhdastilassa ja kokoonpanosta vastaavat insinöörit koulutettiin eritoten ottamaan osien puhtauden huomioon, mikä ei suinkaan kuulu normaalin insinöörin koulutukseen.”
Puhdastilassa työskenneltiin erityisissä vaatteissa, kukaan ei mennyt sisään normaaleissa asusteissaan. Työntekijöillä ei saanut olla partaa tai pitkiä hiuksia, jotka olisivat tuoneet eliöitä puhdastilaan. Työn laatua monitoroitiin koko ajan mikrobiologisesti siten, että osista otettiin jatkuvasti näytteitä joita analysoitiin Beagle 2 -tiimistä riippumattomasti.
“Meidän oman yliopistomme tutkijat ottivat näytteet, mutta näytteet tutkittiin sokkona ulkopuolisessa laboratoriossa, joten pystyimme osoittamaan, ettemme olleet tietoisesti tai tietämättämme vaikuttaneet tuloksiin. Tämä on tärkeää myös siksi, että jos löydämme Marsista merkkejä elämästä, niin olemme tehneet kaikkemme sen eteen, että elämä on marsilaista, eikä meidän sinne mukanamme viemää. Luonnollisesti tämä on merkittävää myös tutkijoille, jotka haluavat tuloksistaan mahdollisimman luotettavia.”
Periaatteessa lääketieteelliset laitteet ovat siis avaruusaluksia steriilimpiä, koska laki määrää niin. Lääketieteessä puhutaan tasosta, jossa yksi organismi saastuttaa instrumentteja yhdessä tapauksessa miljoonasta, kun taas Beaglessa oli muutama sata tuhatta organismia, teoriassa, ja käytännössä luku on vieläkin pienempi.
“Beagle on siten huomattavasti puhtaampaa kuin ruoka, se puhtaampi kuin leikkaussali, mutta ei niin steriili kuin suojamuovissaan oleva leikkausväline”, päätti Fry sterilisaatiokierroksensa.
On siis lohduttavaa tietää, että vaikka Beagle 2 ei onnistunut tehtävässään, se ei ole todennäköisesti saastuttanut marsilaisia.
Viime vuoden syyskuussa löydetty komeetta ISON aiheutti tiedepiireissä ja mediassa kuhinaa, kun ratalaskelmat osoittivat, että komeetta pyyhkäisee Aurinkoa lähestyessään melko läheltä Marsia.
1. lokakuuta ISON ohittikin punaisen planeetan hieman runsaan 10 miljoonan kilometrin etäisyydeltä.
Marsin kiertoradalla olevat luotaimet ja pinnalla vaeltavat kulkijat suuntasivat havaintolaitteensa komeettaan jo ennen lähintä ohitusta. 29. syyskuuta Mars Reconnaissance Orbiter eli MRO käänsi huipputarkan HiRISE-kameransa (HiRISE) kohti lähestyvää jää- ja pölykimpaletta ja sai otettua siitä kuvia. Niissä näkyy ISONin ydintä ympäröivä toistaiseksi melko himmeä koma. Kuvissa yhden pikselin koko vastaa komeetan etäisyydellä 13,3 kilometriä. Ydin on arvioiden mukaan sitä pienempi.
ISON oli kuvien ottohetkellä noin 12,9 miljoonan kilometrin etäisyydellä Marsista ja MRO-luotaimesta, ja hieman yli 240 miljoonan kilometrin etäisyydellä Auringosta, jonka se ohittaa 28. marraskuuta lähimmillään 1,2 miljoonan kilometrin päästä.
Loppuvuodesta komeetan on arvioitu näkyvän kirkkaana kohteena, mutta komeettojen kirkkauden ennustaminen on aina hankalaa: ISON ei olisi ensimmäinen pettymyksen aiheuttanut "kirkas" komeetta.
Yhdysvaltain Mars Reconnaissance Orbiter eli MRO-luotain on tutkinut naapuriplaneettaamme vuodesta 2006 lähtien. Yksi sen instrumenteista on huipputarkka HiRISE-kamera (High Resolution Imaging Science Experiment), jonka erotuskyky on kolmenkymmenen senttimetrin luokkaa.
Kameralla on otettu vuosien kuluessa useita kuvasarjoja, joiden avulla voidaan seurata pinnalla tapahtuvia muutoksia. Arizonan yliopiston johtamassa tutkimuksessa Marsista on etsitty tuoreita kraattereita. Kuvista löytyi 248 uutta iskukohtaa ja niiden perusteella pystyttiin laatimaan arvio planeettaan kohdistuvan kivipommituksen tahdista.
Laskelmien mukaan Marsiin osuu vuosittain yli 200 pientä asteroidia tai komeetanpalasta, jotka saavat aikaan vähintään nelimetrisen kraatterin. Se vastaa yhtä iskua noin Suomen kokoiselle alueelle joka toinen vuosi. Tahti osoittautui odotettua harvemmaksi, sillä aiemmat arviot olivat 3–10 kertaa suurempia.
Marsin pintaan osuvat kappaleet ovat läpimitaltaan vain metrin tai parin luokkaa. Maahan osuessaan ne tuhoutuisivat jo korkealla ilmakehässä, mutta Marsin harva kaasukehä ei pysty estämään niiden iskuja.
Uusien kraatterien syntytahdin tunteminen on tärkeää, sillä Marsin pinnanmuotojen ikäarviot perustuvat kraatterilaskentoihin: mitä enemmän jollakin alueella on kraattereita, sitä vanhempaa seutua se on.
Tiedetuubi © 2012-2024
