Ensin Interstellar, sitten Yksin Marsissa. Realistisiksi pyrkivät, tieteellisten neuvonantajien opastuksella toteutetut megaspektaakkelit tarjoavat otollista tykinruokaa tieteeseen äärivakavasti suhtautuville. 

Kumpaakaan elokuvaa en häpeäkseni ole vielä(kään) nähnyt, mutta uskaltaudun silti pohtimaan asiaa yleisellä tasolla. 

Jos ja ilmeisesti kun näissäkin rainoissa on tieteelliset puutteensa, se tuskin on tullut kenellekään yllätyksenä. Avaruuslennot ovat todellisuudessa pääosin pitkäpiimäisen tylsiä, jos kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, niin kuolema korjaa. End of story.

Viihteeksi tarkoitetun elokuvan lainalaisuudet ovat erilaisia kuin luonnon- tai fysiikan lait. Ja viihteeksi tarkoitetussa elokuvassa ne menevät tieteellisen tarkkuuden edelle.  

Itse pidän elokuvien tieteellistä eksaktiutta ruotivia pohdintoja samanveroisina kuin niiden tarkastelun kohteena olevia elokuviakin: viihteenä. Eivät ne ole mitään oikeusistuimen langettamia tuomioita, joista elokuvantekijöiden pitäisi saada lain säätämä rangaistus – tai ainakin ottaa opiksi.

Jos joku on menossa katsomaan Hollywood-elokuvaa tavoitteenaan oppia jotain tieteestä tai todellisesta maailmasta, kannattaa lippu jättää ostamatta. 

Paljon suurempi ja yhä akuutimmaksi käyvä ongelma on tiedejournalismin nykyinen alennustila, mutta se ei tunnu vaivaavan juuri ketään. Tiede kiinnostaa ihmisiä yhä enemmän, joten myös valtamedia haluaa olla mukana buumissa – jos sitä nyt buumiksi voi sanoa. 

Joka tapauksessa tieteestä uutisoidaan entistä enemmän. Vaikka likikään aina ei pitäisi. Ihan viime aikoinakin on menty metsään oikein huolella.  

Otetaanpa muutama esimerkki.

Yhdysvallat rekrytoi tuoreen uutisen mukaan uusia astronautteja, koska sen on "tarkoitus aloittaa miehitetyt avaruuslennot uudelleen" – vaikka ei ole niitä missään vaiheessa edes lopettanut. 

Tähdenlentoparvesta kertovassa jutussa on kuvituksena aikavalotuksella otettu viirutähtikuva, mutta kuvatekstissä kerrotaan, että kyse on "leonideista vuodelta 2009". 

Komeettauutisessa väitetään, että "harvinaiset lähikuvat" on otettu avaruusteleskoopilla, joka sijaitsee Havaijilla Mauna Kean tulivuorella, ja toisessa jutussa kerrotaan, kuinka "maailman suurimman avaruusteleskoopin rakentaminen alkoi Chilessä".

Kuvankäsittelyllä yhteen kuvaan kootut Pluton viisi kuuta saavat toimittajan hehkuttamaan ainutlaatuista perhepotrettia: "Vihdoinkin samassa kuvassa!"

Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Moni voi toki kysyä "Entä sitten?"

Jos kerran elokuvien tieteellisillä epätarkkuuksilla ei ole väliä, miksi sitten tiedeuutisten pitäisi olla oikein? Juuri siksi, että ne ovat tiedeuutisia. Ja etenkin siksi, että aina virhettä ei edes huomaa, ellei asia ole jo entuudestaan tuttu.

Mikäli elokuvassa jokin tieteeseen mukamas perustuva yksityiskohta on väärin, se ei ole kokonaisuuden kannalta oleellista (aika usein on pikemminkin oleellista, että se nimenomaan on väärin). Fiktiivisen elokuvan tehtävä ei ole antaa eväitä tieteellisen maailmankuvan muodostamiseen.

Tiedeuutisen pitäisi kuitenkin olla tieteellisesti eksakti, koska sen tehtävä on antaa niitä eväitä. Suurin osa ihmisistä saa kaiken tiedettä koskevan tietämyksensä valtamediasta. Ja nykyisellä tiedetarjonnalla maailmankuvasta muodostuu melkoisen vääristynyt ja virheellinen.

Etenkin iltapäivälehtien epäkuranttia tiedesisältöä kritisoidessani monet ovat kysyneet, miksi ylipäätään luen niitä. Pointti ei ole se, luenko itse niitä. Oleellista on, että aika moni muu lukee – eikä sitten paljon muuta luekaan.

Ja tiedetoimittajana joudun sitten kollegoineni oikomaan kummallisia harhakäsityksiä, joita suurella yleisöllä näiden "tiedeuutisten" ansiosta tuppaa olemaan. 

Kuva: Airbus/ESA

Viikon alkuun osui kaksi "taivaallista" tapahtumaa, joista kehkeytyi mediassa melkoinen kohu. Maanantaiaamuna Kuu pimeni täydellisesti ja saman päivän illalla (Suomen aikaa) NASA piti tiedotustilaisuuden Marsin vedestä.

Kosmisen naapurimme pimennystä hehkutettiin tiedotusvälineissä "verenpunaisena superkuuna". Lutheria lainaten voi kysyä "mitä se on"? Pimentyvän Kuun punertuminen täydellisen vaiheen aikana ei ole mikään uutinen: niin tapahtuu aina, kun Kuu joutuu Maan täysvarjoon.

Planeettamme ilmakehä taittaa valoa myös keskelle varjoa, mutta valo on väriltään voimakkaan punaista, samaan tapaan ja samasta syystä kuin nouseva tai laskeva Aurinko näyttää suurelta kurpitsalta tai jättiläistomaatilta.

Ilmakehässä valo siroaa, mutta siniset aallonpituudet siroavat enemmän kuin punaiset. Siksi täydellisesti pimentynyt Kuu on veren- tai kuparinpunainen.

Entä sitten superkuu? Jos Kuu on täydenkuun aikaan kiertoradallaan lähimpänä Maata, sitä sanotaan superkuuksi. Kuinka "super" Kuu sitten on?

Kuun keskietäisyys Maasta on 384 400 kilometriä, mutta lähimmän ja etäisimmän pisteen välillä on 42 200 kilometriä. Lähimpänä ollessaan Kuu näyttää läpimitaltaan 14 prosenttia suuremmalta ja 30 prosenttia kirkkaammalta kuin ollessaan kauimpana.

Kuulostaa superilta, mutta onko se sitä? Ensinnäkään taivaalla kumottavaa superkuuta ei voi verrata "normikuuhun" ja muistikuvat Kuun kirkkaudesta jonakin toisena ajankohtana ovat vähintäänkin hataria.

Koon vaihtelusta saa jonkinlaisen käsityksen, jos vaikkapa euron kolikkoa tarkastelee ensin kahden metrin etäisyydeltä ja siirtyy sitten suunnilleen jalkaterän mitan lähemmäs. Näyttääkö "supereuro" oleellisesti suuremmalta?

Turhaa kohkaamista siis koko superkuu.

Entä sitten NASAn masinoima mediakohu? Ennakkoon lupailtiin, että "Marsin mysteeri on ratkennut". Kun "mysteeriksi" paljastui punaisen planeetan vesi, antikliimaksi oli ilmeinen. Montako kertaa Marsista vielä löytyy vettä?

Asia ei tietysti ole näin yksinkertainen. NASAlla oli pointtinsa: tällä kertaa Marsista löytyi nestemäistä, rinteitä alas virtaavaa vettä, kun aiemmin tarjolla on ollut joko jäätä tai välillisiä todisteita miljardeja vuosia sitten jokiuomia ja tulvatasankoja kovertaneista vesimassoista.

Marsin ankarissa olosuhteissa – liki ikipakkasessa ja olemattomassa paineessa – vesi voi olla nestemäisessä muodossa vain äärimmäisen harvoin. Paitsi jos se on suolaista. Silloin vesi pysyy nestemäisenä vielä kymmenien asteiden pakkasessa. Ja nyt oli kyse nimenomaan suolaisen veden esiintymisestä. Pisteet NASAlle.

Mutta yhtä lailla pointtinsa oli pettyneellä medialla ja suurella yleisöllä. Kohujournalismia ei pidä harrastaa, ellei sitä osaa tehdä kunnolla. Eikä NASA tunnu oppivan millään. Vuosien varrella se on järjestänyt useita tiedotustilaisuuksia, joissa on etukäteen hehkutettu paljastuvan käänteentekeviä, vallankumouksellisia tai peräti koko tieteenalan mullistavia asioita.

Ehkä paras esimerkki ylikypsästä uutisankasta on muutaman vuoden takainen löytö, jolla piti NASAn ennakkotiedotteen mukaan olla suurta merkitystä Maan ulkopuolisen elämän etsinnän kannalta.

Kun sitten selvisi, että kalifornialaisesta järvestä on löytynyt bakteereja, joiden biokemia perustuu fosforin sijasta arseeniin, haukotus ja huokaus ei olisi voinut olla juurikaan syvempi. Etenkin, kun löytö osoittautui sittemmin sudeksi: fosfori ei ollutkaan korvautunut arseenilla.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Sekä NASAlla että medialla on vielä paljon opeteltavaa tieteen popularisoinnin saralla. Ja suuren yleisön olisi puolestaan hyvä muistaa, että kaikki merkittävä ei ole aina kohun arvoista – eikä etenkään päinvastoin.

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/Arizona State University

Internet on tehnyt uutisoinnista yhä nopeampaa jos kohta tarkkuuden kanssa on usein vähän niin ja näin. Jos epätarkkuus yhdistyy ei-niin-nopeaan uutistoimintaan, ollaan ihan hakoteillä.

Eilisissä Nykypäivän Verkkouutisissa oli räväkkä otsikko: "Kaukaisella planeetalla havaittiin kummia valoja".

Onko nyt nähty jotain outoa jonkin eksoplaneetan pinnalla? Tai kukaties omassa Aurinkokunnassamme? Mars… Jupiter…

Ei, vaan jotakin siltä väliltä eikä edes ihan tuoreeltaan. Tarina jatkuu: "Marsin ja Jupiterin välillä matkaava Nasan luotain on tehnyt erikoisen havainnon."

Jutussa kerrotaan, kuinka "Yhdysvaltojen avaruushallinto Nasan Dawn-luotain on ottanut ensimmäiset kuvat Ceres-kääpiöplaneetasta."

Ensimmäiset? Luotain aloitti Cereksen kuvaamisen aikoja sitten ja jo joulukuussa kääpiöplaneetta alkoi erottua pelkän valopisteen sijasta kiekkona. Maaliskuussa Dawn asettui Cerestä kiertävälle radalle (eli "matkaava" luotain on jo päässyt perille), ja on kevään ja alkukesän kuluessa lähettänyt yhä tarkempia kuvia.

Juttuun liittyvän kuvan – joka on myös yllä – yhteydessä on linkki Dawn-luotaimen kotisivuille, joilla todetaan, että "Nämä ovat ensimmäisiä kuvia Dawnin toiselta kartoitusradalta…"

Ensimmäiset, juu.

"Uutisen" varsinainen pihvi löytyy Ceres-planeetan (hohhoijaa…) pinnalla näkyvistä kirkkaista valopisteistä, joita esittävien kuvien "kerrotaan yllättäneen tiedemiehet". Kyllä, viime helmikuussa!

Cereksen pinnalla näkyi vaaleita laikkuja jo toistakymmentä vuotta sitten Hubble-avaruusteleskoopilla otetuissa kuvissa, mutta "valoista" alettiin puhua vasta Dawn-luotaimen välittäessä tarkempia näkymiä kuluvan vuoden alussa.

Salaliittoteoreetikkojen haahuilut "vieraan sivilisaation rakentaman kaupungin valoista" sentään ammutaan alas ja kirkkaiden valopisteiden todetaan tutkijoiden mukaan olevan "mitä todennäköisimmin heijastuksia jäästä tai suoloista".

Sitten tarina lähteekin taas lapasesta: "Yksi Dawnin tarkoituksista on selvittää, ovatko Ceres-planeetan olot olleet muinoin sellaiset, että siellä olisi voinut kehittyä elämää."

No kun ei ole. Jos nyt sivuutetaan se pikkuseikka, että jutussa kutsutaan Cerestä toistuvasti "planeetaksi", sen mahdollisella elämällä ei ole koskaan spekuloitu – lukuunottamatta noita salaliittoteoreetikkojen haahuiluja. Siksi Dawn-luotaimenkaan tarkoituksiin ei lukeudu elämän edellytysten selvittely.

Cereksen kytkös elämään on vain välillinen. Kääpiöplaneettaa tutkimalla toivotaan saatavan lisätietoa Aurinkokunnan varhaisista kehitysvaiheista sekä veden esiintymisestä asteroidivyöhykkeen kappaleissa ja sen mahdollisesta kulkeutumisesta Maahan. Sikäli taustalla ovat siis myös elämän edellytykset. Mutta eivät Cereksellä.

Olkoonkin, että Verkkouutisten huttu on suurelta osin suoraa käännöstä USA Todayn käsittämättömästä soopasta, vastuu virheistä ei ole sillä kuitattu. Alussa mainitun uutisoinnin nopeutumisen ohella internet on vaikuttanut myös faktatietojen tarkistamiseen: se ei ole koskaan ollut niin vaivatonta kuin nykyisin.

Paitsi jos luottaa yhteen ainoaan lähteeseen, jossa ne ovat valmiiksi ihan pielessä. Eihän kaikkea VOI tietää.

"IS:n lukija ikuisti harvinaisen sääilmiön"

Näin Ilta-Sanomissa hehkutettiin pari päivää sitten "tuplasateenkaarta", jonka lukija oli onnistunut ikuistamaan (otsikkokuva ei liity tapaukseen). Kuvaajaa voi onnitella hienosta otoksesta, mutta samalla on pakko tuottaa pettymys: tuplakaari ei ole mitenkään erityisen harvinainen. Etenkin jos pääsateenkaari on kirkas, näkyy sen ulkopuolella aika usein himmeämpi, mutta silti selvästi erottuva sivusateenkaari.

Rariteetiksi luonnehdinta ei kuitenkaan ollut jutun ainoa tai edes pahin virhe. Tekstissä erehdyttiin selostamaan tuon "harvinaisen" toisen sateenkaaren syntyä. Ja metsäänhän siinä mentiin. Tai oikeastaan järveen.

Wikipediaan nojaava selitys lähtee siitä, että "moninkertaisia sateenkaaria voi syntyä, kun valonlähteitä on useampia". Tämä on ihan totta.

Jatkokin pitää kutinsa: "Toinen valonlähde syntyy yleensä heijastuksen aikaansaamana. Heijastus taas tapahtuu yleensä vedenpinnasta…" Vieläkin ollaan oikeilla jäljillä, mutta sitten: "…kuten tässäkin tapauksessa".

No nimenomaan tässä tapauksessa valo ei heijastu vedenpinnasta, valonlähteitä ei ole useampia eikä kyseessä ole moninkertainen sateenkaari.

Sateenkaari syntyy auringonvalon heijastuessa ja taittuessa vesipisaroissa. Kun valonsäde menee pisaran sisään – eli siirtyy ilmasta veteen, virallisemmin sanottuna harvemmasta väliaineesta tiheämpään – sen kulkusuunta muuttuu samaan tapaan kuin valon taittuessa linssissä.

Sitten valonsäde heijastuu pisaran "takaseinästä" ja muuttaa vielä kertaalleen kulkusuuntaansa tullessaan pisarasta ulos eli siirtyessään vedestä takaisin ilmaan.

Auringonvalon taittuessa se hajoaa spektrin väreihin, koska eri värit eli eri aallonpituudet taittuvat hieman eri tavoin. Keskimäärin pisaraan osuvan ja siitä lähtevän valonsäteen kulkusuuntien välinen kulma on 42 astetta. Siksi sateenkaari näkyy aina 42 asteen etäisyydellä Auringon vastapisteestä, joka on katselijan pään tai kuvaa otettaessa kameran heittämän varjon kohdalla.

Sivusateenkaari syntyy, kun auringonvalo heijastuu pisaran sisällä kahdesti. Silloin kulkusuunta muuttuu keskimäärin 51 astetta ja sillä etäisyydellä sivusateenkaari ympäröi Auringon vastapistettä. Ylimääräinen heijastus aiheuttaa myös sen, että sivusateenkaaressa värit ovat päinvastaisessa järjestyksessä pääsateenkaareen verrattuna: punainen on sisimpänä, violetti uloimpana.   

Tarkemmin sateenkaarista ja niiden synnystä on kerrottu Tiedetuubissa jo aiemmin.

Ehkä hupaisin detalji on jutun lopussa. Uutista kerrotaan korjatun: "Paltamo ei sijaitse Keski-Suomessa. Paltamo on Kainuuta."

Eikä kuvassa ole moninkertainen sateenkaari, vaan pää- ja sivusateenkaari. Ensin mainittu olisi ollut melko harvinainen, sillä se vaatii syntyäkseen tietynlaiset olosuhteet. Jälkimmäisten näkyminen edellyttää ainoastaan, että sataa ja paistaa. 

Blogin otsikossa on lainausmerkit, sillä se on sitaatti. Noilla sanoilla otsikoi Warkauden lehti juttunsa keskiviikkoiltaisesta tulipallosta, joka näkyi koko eteläisen Suomen taivaalla. 

Periaatteessa on totta, että kirkkaan tähdenlennon aiheuttanut avaruuden kivenmurikka voi päätyä maanpinnalle saakka, jolloin se tosiaan on meteoriitti. Tällaisiin nyansseihin jutussa ei kuitenkaan ylletä.

Tekstissä todetaan, että "Tulipallo tarkoittaa hyvin kirkasta tähdenlentoa eli meteoriittia". 

Ei tarkoita. Tai siis tulipallo kyllä tarkoittaa "hyvin kirkasta tähdenlentoa", mutta meteoriittia se ei tarkoita. Ei vaikka asian kääntäisi miten päin tahansa ja asiaa yksinkertaistaisi kuinka paljon hyvänsä. 

Tähdenlento eli taivaalla välähtävä valoilmiö, jonka aiheuttaa avaruudesta tullut kappale, on meteori.

Jos kappale on niin iso tai niin kovaa ainetta, että osa siitä selviää hehkuvankuumasta ilmalennosta maahan saakka, silloin se on meteoriitti. Vasta silloin.

Toki asiaa sotkee se, että vielä avaruudessa ollessaan nämä kappaleet ovat meteoroideja. Ja sääennusteita selostavat tv-tyypit ovat meteorologeja. Kauhian hankalaa. 

Löperöstä käsitteiden käytöstä tulee mieleen muinainen F1-selostus, jossa Matti Kyllönen meuhkasi, kuinka "auton takaosassa sijaitsevista suuttimista tulee savua". Kommentaattorina toiminut Keke Rosberg totesi ykskantaan, että "formulapiireissä niitä on tapana sanoa pakoputkiksi".

Ei tainnut Kyllönen sen jälkeen enää puhua suuttimista. Miksi tieteellisten termien opetteleminen on niin mahdottoman paljon vaikeampaa?

Tähtiyhdistysten edustajille vielä sellainen vinkki, että jos annatte jollekin aviisille haastattelun, pyytäkää teksti nähtäväksenne. Jutussa olevat virheet menevät helposti teidän piikkiinne.

PS. Kuvan METEORIITIT eivät liity tapaukseen.

Monien mielestä 1960-luku oli monessa suhteessa kulta-aikaa, myös avaruustutkimuksen osalta. Ei ehkä niinkään tulosten, vaikka kieltämättä ensimmäisten ihmisten saaminen Kuun pinnalle olikin aikamoinen uroteko, vaan alalla vallinneen "pöhinän" – kuten nykyisin tuntuu olevan tapana sanoa – kannalta.

Raketteja lauottiin avaruuteen yhtenään ja Maata kiertävien satelliittien lisäksi ne sinkosivat matkaan muita taivaankappaleita tavoitelleita luotaimia. Tuon vuosikymmenen listauksista löytyy yli 60 kuuluotainta, reilut 20 Venus-alusta ja toistakymmentä Marsiin tähdännyttä avaruuslaitetta. Aika iso osa niistä epäonnistui, mutta silti kosmisesta naapurustostamme saatiin valtavasti uutta tietoa ja ennennäkemättömiä kuvia.

1970-luvulla tutkimuskenttä laajeni jättiläisplaneettoihin ja siitä eteenpäin Aurinkokunta on otettu yhä kattavammin haltuun. Kaukaisimmat ihmisen rakentamat alukset ovat jo tähtienvälisessä avaruudessa tai aivan sen rajan tuntumassa. Uutuudenviehätys on tipotiessään ja luotainhankkeista on tullut rutiinia. Vai onko?

No ei ole!

Kun kaikkia planeettoja ja niiden kymmeniä kuita, lukuisia asteroideja ja komeettoja, nyttemmin myös kääpiöplaneettaa, on jo tutkittu lähietäisyydeltä, valtamedian halajamat "ennennäkemättömyydet" alkavat olla vähissä, mutta ihmiskunnan läsnäolo Aurinkokunnassa on kattavampi kuin koskaan.

Maan lisäksi kolmea muuta planeettaa kiertää yksi tai useampi luotain, samoin komeettaa ja kääpiöplaneettaa. Kiertolaisia on ollut kahdella muullakin planeetalla, niin ikään kahdella asteroidilla. Puhumattakaan laskeutumisista planeettojen, niiden kuiden, asteroidien, jopa komeetan pinnalle. Tai useista keskustähteämme Aurinkoa tutkivista aparaateista.

Eikä sovi unohtaa myöskään ohilentoluotaimia, jotka saattavat vaikuttaa menneen maailman alkeelliselta tekniikalta, jota jouduttiin soveltamaan, kun muuta ei vielä osattu. Silti ne pystyvät edelleen antamaan arvokasta informaatiota taivaankappaleista, joiden kiertoradalle asettuminen on liian hankalaa tai kallista (mikä on usein yksi ja sama asia…).

Esimerkiksi Plutoa kohti matkaava New Horizons tutkii entisen uloimman planeetan, nykyisen kääpiöplaneetan lisäksi paria muutakin kaukaista kappaletta, kunhan se on sujahtanut pääkohteensa ohitse. Myös monet määränpäähänsä taivaltaneet luotaimet ovat tarkastelleet matkan varrelle sattuneita planeettoja tai asteroideja.

Mieleen muistuu ydinkäyttöisen Orion-aluksen "mainoslause" 1950-luvun lopulta: Saturn by 1970. Rengasplaneetta piti saavuttaa jo mainittuna vuonna, mutta sinne matkatessa oli tarkoitus ikään kuin ohimennen piipahtaa myös Marsissa – kun nyt kerran reissuun lähdetään.

Orion jäi haaveeksi eikä Aurinkokunnan valloitus muutenkaan mennyt ihan entisaikain suunnitelmien mukaan, mutta tuli se silti aika hyvin valloitetuksi. 

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

Stara.fi-sivuston tiedesisältöä on ehkä vähän epäreilua lähteä edes ruotimaan, mutta tällä kertaa menee kyllä niin rankasti risukon puolelle, että on ihan pakko.

"NASA havaitsi valoja kääpiöplaneetalla – tiedemiehet ymmällään"

Agricolamaisesti voisi kysyä "mitä se on". Jo lyhykäisen jutun alkulause vakuuttaa: "Yhdysvaltojen avaruushallinto NASA tutkii aktiivisesti meitä ympäröivää avaruutta ja kertoo joistain löydöksistään julkisuudessa." 

Tuorein näistä salaliittomaisesti luonnehdituista "joistain löydöksistä" on Dawn-luotaimen nappaama kuva, jossa Ceres-kääpiöplaneetan kosmisten iskujen möyhentämällä pinnalla näkyy yhden kraatterin sisällä kaksi valkoista laikkua.

Sivuston mukaan "NASA on ilmoittanut löytäneensä Ceres-kääpiöplaneetalta outoja valoja, joiden alkuperästä edes tiedemiehillä ei ole minkäänlaista varmuutta."

Tarina jatkuu yhtä eksaktina. Ceres on kuulemma "yksi suurimpia taivaankappaleita Marsin ja Jupiterin välillä".

Itse asiassa se on suurin. Ylivoimaisesti. Kun Cereksen läpimitta on vajaat 1 000 kilometriä, seuraavaksi suurimmat Vesta ja Pallas ovat läpimitaltaan alle 600-kilometrisiä. Ja Cereksen massa on noin 40 prosenttia koko asteroidivyöhykkeen massasta. 

Seuraavaksi kerrotaan, että kuvan ottaneen luotaimen "pitäisi ohittaa planeetta 6. maaliskuuta". Jätetään tässä nyt vaille ylimääräistä huomiota se, että kääpiöplaneetta muuttui yhtäkkiä planeetaksi, ja keskitytään tuohon "ohittamiseen".

Dawn-luotain saapuu Cereksen läheisyyteen – aivan oikein – tuona mainittuna päivänä, mutta ei ohita määränpäätään, vaan asettuu sitä kiertävälle radalle. Kuukausia kestävän tutkimusvaiheen jälkeenkin Dawn todennäköisesti jää kiertoradalle ja jatkaa myös sammuttuaan Cereksen keinotekoisena "kuuna".   

Loppuhuipennuksena todetaan, että "Aiemmin Ceresillä on tehty havainto yhdestä valosta, mutta tuoreissa kuvissa valoja onkin kaksi".

Avaruus on tyhjää täynnä. Tai sellainen on yleinen ja vallitseva käsitys sen olemuksesta. Monien muiden selviöinä pidettyjen asioiden tavoin se ei ole totta.

Maanpäällisiin olosuhteisiin verrattuna avaruudessa on toki vähemmän ainetta kuin parhaimmissakaan laboratorioissa luoduissa tyhjiöissä, mutta silti siellä on jotain: säteilyä, magneettikenttiä ja hiukkasia.

Suurin osa hiukkasista – kuten säteilystäkin – on lähtöisin Auringosta. Päivänkehrän pintakerroksissa tapahtuvat purkaukset syytävät kaiken aikaa avaruuteen sähköisesti varattuja hiukkasia.

Kaikkein voimallisimmat räjähdykset synnyttävät suunnattomia koronan massapurkauksia, joiden myötä hiukkasia voi päätyä Maan ilmakehään saakka. Ja tunnetusti silloin napaseuduilla leimuavat kirkkaat revontulet.

Auringosta puhaltava hiukkastuuli ei ole ainoa avaruudessa vaikuttava voima. Tyhjässä (okei, melkein tyhjässä) ja painottomassa tilassa säteilykin saa aikaiseksi tuntuvan paineen, joka kohdistuu kaikkeen aineelliseen. Se vaikuttaa komeetoista irronneeseen pölyyn ja kaasuun, mutta myös massiivisempiin kappaleisiin kuten avaruusaluksiin.

Avaruuspurjeita on kaavailtu jo pitkään ekologiseksi etenemiskeinoksi avaruudessa. Neliökilometrien laajuiseen kevyeen materiaaliin kohdistuva säteilypaine aiheuttaa työntövoiman, joka on vähäinen, mutta sitäkin sinnikkäämpi. Aurinkopurjeella varustetun aluksen vauhti kiihtyisi hitaasti, varmasti ja jatkuvasti.

Säteilypainetta voidaan hyödyntää myös innovatiivisemmin ja jopa tavoilla, joita ei ole edes ajateltu siinä vaiheessa kun avaruudessa matkaavaa alusta on alkujaan suunniteltu. Hyvä esimerkki on Kepler-avaruusteleskooppi.

Gyroskooppiensa ansiosta se tuijotti järkähtämättä kohti Joutsenen, Lyyran ja Lohikäärmeen tähdistöjen rajaseutuja, ja tarkkaili herkeämättä 150 000 tähden kirkkautta neljän vuoden ajan. Kun vauhtipyöristä oli toimintakunnossa enää kaksi, teleskoopin ohjaus ja suuntaus kävi mahdottomaksi. Havainto-ohjelma jouduttiin keskeyttämään.

Kepler-tiimi ei jäänyt raastamaan epätoivoissaan hiuksiaan vaan kehitti ongelmaan ratkaisun, jonka turvin teleskooppi saatiin uudelleen käyttöön. Kahden gyroskoopin avulla sen suuntaa voitiin edelleen säädellä ja ylläpitää Maan ratatasossa – ja kolmanteen ulottuvuuteenkin löytyi lääke: säteilypaine.

Kepler-avaruusteleskoopin aurinkopaneelit muodostavat sen toiselle puolelle harjakattomaisen rakenteen. Kun teleskooppi käännettiin siten, että "katonharja" osoittaa suoraan Aurinkoon, säteilypaine kohdistaa yhtä suuren voiman kumpaankin lappeeseen – ja pitää aluksen vakaasti halutussa asennossa.

Aurinkoa kiertäessään Kepler ei enää pysty tuijottamaan jatkuvasti samaan kohtaan taivaalla, mutta havaintosuuntaa ei kuitenkaan tarvitse muuttaa kuin 2,5 kuukauden välein. Uudistettu etsintä on ollut käynnissä toukokuusta 2014 lähtien. Ensimmäiset "K2-ohjelman" eksoplaneettaehdokkaat löytyivät jo puolentoista viikon havaintojen jälkeen ja ensimmäisestä varmistetusta löydöstä kerrottiin joulukuussa. Kiitos tiimin innovatiivisuuden ja Auringon säteilypaineen.

Mikään ei olekaan niin viisas kuin ihminen. Paitsi…

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

mBnet lupaa verkkosivustollaan, että "Matka galaksimme halki muuttaa käsityksesi valonnopeudesta".

Epäilemättä meidän kaikkien mielikuvamme valonnopeudesta on harhainen, mutta joillakin on sentään jonkinlainen aavistus siitä, mikä on Linnunradan ja Aurinkokunnan välinen ero.

Uutisen pointtina on Vimeossa julkaistu Alphonse Swinehartin tekemän Riding Light -animaatio, joka "vie matkalle galaksimme halki".

Mittasuhteeksi on jutun mukaan otettu "oma Linnunrata-galaksimme", mutta videolla "avaruusmatka päättyy Jupiteriin", koska "matka sinnekin kestää 45 minuuttia".

Ajatus on oikein oiva. Videolla kuvataan Auringon pinnalta lähtevän fotonin etenemistä avaruuden halki reaaliajassa – tosin tekijä itsekin toteaa jättäneensä huomiotta suhteellisuusteoreettiset efektit liikuttaessa valonnopeudella.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, miksi mBnetin jutussa puhutaan jatkuvasti Linnunradasta ja galaksistamme, kun kyse on matkasta Aurinkokunnassa?

Mikäli Vimeossa olevan tekstin käsite "solar system" tai "universe" on pitänyt katsoa sanakirjasta, kehnoinkaan nettidiksönäri ei tarjoa suomennokseksi "Linnunrataa" tai "galaksia".

Jos taas käsitteet ovat entuudestaan tuttuja, miksi niistä käytetään totaalisen vääriä suomenkielisiä vastineita?

Kyse ei voi olla mistään kirjoitusvirheestäkään tai satunnaisesta lapsuksesta, sillä galaksi mainitaan lyhyessä uutisessa viiteen kertaan.

Galaksi, Linnunrata, Aurinkokunta – mitä väliä? Avaruus on kuitenkin niin iso, ettei sitä kukaan voi käsittää.

Kun kerran jutussakin puhutaan mittasuhteista, niin tehdäänpä pieni laskutoimitus. Swinehartin video päättyy Jupiteriin (vai oliko se nyt "ennen Saturnusta", joka on melkein tuplasti Jupiteria kauempana…), joten se kestää vain 45 minuuttia.

Jos asioiden yksinkertaistamiseksi otetaan Aurinkokunnan laidaksi Neptunuksen kiertorata (mitä se ei toki ole, sillä Aurinkokunta ulottuu paljon kauemmas), se on noin kuusi kertaa Jupiterin rataa etäämpänä Auringosta.

Siirretään tämä skaala Linnunrataan ja oikeasti "galaksimme halki" kulkevaan matkaan.

Jos fotonin ajatellaan lähtevän Linnunradan keskuksesta ja taivaltavan valonnopeudella "kohti galaksimme toista laitaa" – kuten mBnetin jutussa todetaan – sen matka Linnunradan laidalle kestäisi noin 50 000 vuotta, sillä Linnunradan halkaisija on noin 100 000 valovuotta (Spoiler Alert: Valovuosi on valon vuodessa kulkema matka).

Todettakoon täsmennykseksi, että Linnunradan "laita" on jokseenkin yhtä hatara käsite kuin Aurinkokunnan laitakin, mutta käytetään nyt tuollaista, melko vakiintunutta lukuarvoa.

Otetaan sitten kuudesosa tuosta taipaleesta – Jupiterin etäisyys on siis noin kuudesosa Neptunuksen etäisyydestä – eli reilut 8 300 (valo)vuotta. Jos sen taittamisesta tehtäisiin samalla tavalla reaaliaikainen video, sen kesto ei suinkaan olisi 45 minuuttia, vaan noin 4 400 000 000 minuuttia.

Eli on sillä ehkä hiukan väliä, puhutaanko Linnunradasta vai Aurinkokunnasta.

Tänään maanantaina 26. tammikuuta asteroidi "nimeltä" 2004 BL₈₆ sujahtaa Maan ohi noin 1,2 miljoonan kilometrin päästä. Ohitus on melko likeinen, sillä asteroidin pienin etäisyys on vain noin kolme kertaa Maan ja Kuun välimatka.

Kokoa avaruuden kivenjärkäleellä on arviolta puolisen kilometriä, samaa luokkaa kuin asteroidilla, jonka törmäys noin 75 miljoonaa vuotta sitten sai aikaan Lappajärven kraatterin.

"Kohu-uutinen" herätti tietysti myös valtamedian ja yksimielisyys tapahtuman harvinaisuudesta on lähes liikuttavaa. Tässä joitakin sitaatteja eri tiedotusvälineiden nettiuutisista…

Yle: "2004 BL86 vilahtaa maapallon ohi lähempää kuin mikään aiempi yhtä iso asteroidi."

Ilta-Sanomat: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Iltalehti: "Maanantaina ulkoavaruudessa on määrä tapahtua ennätyksellinen ohitustilanne, kun asteroidi ohittaa Maan lähempää kuin yksikään tunnettu vastaava kappale aiemmin."

Keskisuomalainen: "Maanantaina ulkoavaruudessa on määrä tapahtua ennätyksellinen ohitustilanne, kun asteroidi ohittaa Maan lähempää kuin yksikään tunnettu vastaava kappale aiemmin."

Aamulehti: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Kaleva: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Pohjalainen: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Maaseudun Tulevaisuus: "Ulkoavaruudessa asteroidin on määrä ohittaa Maa tänään lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

YLE oli sentään oikonut uutistaan: "Korjattu kello 10.25: 2004 BL86 käy lähempänä kuin yksikään näin suuri asteroidi aiemmin. Jutussa kerrottiin virheellisesti, ettei yksikään asteroidi olisi ohittanut maata lähempää."

Mutta korjauskaan ei osunut ihan kohdalleen.

Isommista aviiseista selviää puhtain paperein vain Helsingin Sanomat: "Se on kuitenkin lähin asteroidien ohitus pitkään aikaan. Seuraavan kerran asteroidi tulee lähemmäs, kun asteroidi 1999 AN10 ohittaa maapallon vuonna 2027." Tai melkein puhtain paperein: pienempiä asteroideja kulkee Maan ohitse jo tuota aiemminkin.

Juuri näin. Ja 1999 AN₁₀ mainitaan myös Nasan sivuilla, joille monessa uutisessa linkataan: "The flyby of 2004 BL86 will be the closest by any known space rock this large until asteroid 1999 AN10 flies past Earth in 2027".

Noin kilometrin läpimittainen 1999 AN₁₀ ohitti Maan läheltä myös vuonna 1946, jolloin etäisyyttä oli hieman alle miljoona kilometriä. Miten se nyt olikaan: "…lähempää kuin yksikään tunnettu asteroidi aiemmin."

Kun vertailee yllä listattuja lainauksia, monissa on ihan sama sanamuoto. Ja se johtaakin jäljet SylTTytehtaalle. Suomen Tietotoimiston laatima uutinen on levinnyt mediaan kulovalkean lailla – mikä tietysti on STT:n toiminnan perusidea.

Nyt tästä "läpäisyperiaatteesta" oli kuitenkin aika lailla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun liikkeelle laskettu uutinen on virheellinen – tai ainakin siinä on selkeitä virheitä – ja kyseessä on vieläpä tiedeuutinen, on aika epätodennäköistä, että se tulisi korjattua ennen ilmestymistään lukuisissa lehdissä ja niiden nettisivuilla.

Ja mikä pahinta, uutinen menee lukijoihin ihan yhtä täydestä kuin sen laatineisiin toimittajiinkin. Koska se on tiedettä ja se on vaikeaa eikä kaikkea voi tietää eikä kaikkea ehdi tarkistaa.

Totta, tiede on vaikeaa, mutta sitä suuremmalla syyllä asiat pitäisi tarkistaa. Joskus se voi olla hankalaa – vaikka se nykyisin onkin helpompaa kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa – mutta tällä kertaa olisi riittänyt alkuperäisen tiedotteen lukeminen. Ja sen suomentaminen oikein.

PS. Suomen Tietotoimisto korjasi uutistaan iltapäivällä. Kuinkahan monella nettisivulla korjauksesta tullaan kertoneeksi ja kuinka monen lukijan silmiin se osuu?