Neuvostoliitto oli avaruusajan alussa aivan omassa luokassaan. Se onnistui lähettämään ensimmäisenä avaruuteen niin satelliitin kuin ihmisenkin, ja ero oli suuri paitsi ajassa, niin myös teknisesti: itänaapurin raketti oli voimakkaampi ja avaruuslaitteet parempia.

Kahdesta nolosta häviöstä suivaantunut presidentti John F. Kennedy päätti lähettää vuonna 1961 amerikkalaiset ensinnä Kuuhun, ja polkaisi käyntiin massiivisen Apollo-ohjelman. Sen säikäyttämänä Neuvostoliitto puolestaan päätti myös lähettää kosmonautit kohti Kuuta. 

Tosin Kennedy tarjosi Neuvostoliitolla mahdollisuutta lentää Kuuhun yhdessä; on vaikea sanoa oliko kyse teatterista vai aidosta tarjouksesta, mutta ulos oli selvä. Nikita Hruštšov totesi Neuvostoliiton avaruussaavutukset mielessään, että “jos amerikkalaiset lähettävät astronautin avaruuteen, me lähetämme kaksi kosmonauttia, jos hekin lähettävät kaksi, niin me lähetämme kolme, ja jos he lentävät Kuuhun, niin me lennämme ennen heitä”.

Neuvostoliitossa käynnistettiinkin oma kuulento-ohjelma. Avaruusohjelmaa johtanut Sergei Korolev (otsikkokuvassa alhaalla keskellä) suunnitteli jo suurta N1-nimistä rakettia, ja hahmotteli samalla myös nopeammin toteutettavaa ratkaisua, missä Sojuz-raketeilla voitaisiin toteuttaa lento Kuuhun: kuualukset ja laskeutumiskapselit lähetettäisiin omilla raketeillaan.

Mutta sitten politiikka ja henkilösuhteet astuivat peliin. Korolevia ei nimettykään kuuhankkeen pääsuunnittelijaksi. 

Korolevin kilpakumppani oli jo aiemmin ollut Valentin Glusko (otsikkokuvassa alhaalla oikealla). Eräs hänen parhaimmista työtovereistaan oli sotilaallisia ohjuksia kehittänyt Vladimir Tselomei (otsikkokuvassa vasemmalla), jonka hyvä ystävä oli Hruštšovin poika Sergei. Tämä varmaankin vaikutti siihen, että Korolev joutui Kremlin epäsuosioon, ja niin kuulennot annettiin työparin Glusko & Tselomei tehtäväksi.

He alkoivat suunnitella miehitettyä lentoa Kuun ympäri jo lokakuuksi 1967, vallankumouksen 50. vuosipäivän kunniaksi. Ensimmäisen avaruuskävelyn tehneen, kokeneen kosmonautin Aleksei Leonovin johtama pilottiryhmä lähetettiin riskialttiiseen kuulentokoulutukseen. 

Tarkoituksena oli kehittää nykyisin Proton-nimisenä tunnettava kantorakettia UR-500, joka olisi kyennyt sinkoamaan Korolevin tiimin suunnitteleman kuualuksen, Sojuzin, juuri ja juuri ympäri Kuun. Kuuhun laskeutumista vasten olisi tarvittu toinen rakettilaukaisu, jonka kyydissä oli kuumoduuli. Alukset olisivat telakoituneet Maan kiertoradalla.
 

Tutkimus oli paitsi aiheeltaan raflaava, niin sen teki tunnetuksi eräs kirjoittajista. Tähtitieteilijä Carl Sagan oli aikansa TV-kuuluisuus, 80-luvun Brian Cox – tai jopa enemmänkin, koska julkisuudessa olevia tutkijoita oli vähemmän, TV:n vaikutus vielä suurempi ja Sagan oli lisäksi todella pätevä tutkija. 

Tuossa artikkelissa Sagan, astrofyysikko James Pollack sekä ilmastotieteilijät Richard Turco, Owen Toon ja Thomas Ackerman sovelsivat aiemmin massiivisten tulivuorten purkausten seurauksia käsitelleitä tutkimuksia tilanteeseen, missä suuri määrä ydinräjähdyksiä tapahtuisi eri puolilla maapalloa.

Vaikka heti artikkelin johdannossa tutkijat selittävät suuria epävarmuustekijöitä, he päätyvät kuitenkin dramaattisiin johtopäätöksiin.

Räjähdysten ja tulipalojen ilmakehään nostama savu ja pöly saisivat aikaan maailmanlaajuisen katastrofin. Parissa viikossa planeetta olisi usvan peitossa, valoa pääsisi maan kamaralle vain pari prosenttia normaalista ja lämpötilat olisivat monin paikoin alle -15°C. 

Tätä kestäisi kuukausia, mikä johtaisi nälänhätään, kun tuotantokasvit kuolevat tai kärsivät suuresti, satoja menetetään ja eläimet menehtyvät. 

Sana "ydintalvi" viittaa juuri tähän: jopa keskellä kesää lämpötila laskisi reippaasti alle nollan, sade tulisi lumena ja vedet jäätyisivät. Voi vain kuvitella, mitä trooppisilla alueilla tapahtuisi ihmisille, jos pakkanen tulisi ja kestäisi kuukausia. 

Näin tapahtuisi jo kevyen luokan ydinsodassa, missä "vain" satakunta megatonnia räjäytettäisiin suurimpien kaupunkien päällä. 

Massiivisessa sodassa, missä yhteensä noin 5000 megatonnia räjähtäisi myös asuttujen alueiden ulkopuolella, tuloksena olisi vielä pitempään kestävän ydintalven lisäksi tappavaa radioaktiivisuutta laajoilla alueilla.

Sen jälkeen, kun pöly, savu ja tomu putoavat maahan ilmasta, ja Aurinko pääsee jälleen paistamaan, olisi sen säteily myös vaarallista, koska räjähdysten seurauksena otsonikerros olisi kärsinyt. Se, mitä säteily ja kylmyys ei olisi tappanut, Auringon voimakas ultraviolettisäteily surmaisi. 

Tuloksena olisi dinosaurusten häviämiseen verrattavissa oleva joukkotuho. Kauheaa tekstiä, ällistyttävän ikävä tulevaisuudenkuva. Ei mikään ihme, että ydinsodan pelossa olevassa maailmassa se sai osakseen paljon huomiota.

Talidomidi, eli C₁₃H₁₀N₂O₄ olikin aivan liian mainio yhdiste ollakseen totta.

Se oli unilääke, joka ei aiheuttanut riippuvuutta. Se oli myös rauhoittava lääke, jonka huomattiin myös hillitsevän tehokkaasti tulehduksia. Se oli lisäksi turvallinen siinä mielessä, että päinvastoin muut unilääkkeet, se ei ollut myrkyllinen yliannostettuna.

Lääkettä tehtiin ensimmäisen kerran Länsi-Saksassa vuonna 1953, ja se tuli myyntiin neljä vuotta myöhemmin. Suomessa se oli kaupan syksystä 1959 alkaen, eli 60 vuotta sitten siis sitä napsittiin myös Suomessa.

Lääkkeen myynti loppui kuitenkin loppui kuin seinään vuonna 1961. Australialainen synnytyslääkäri William McBride esitti ensimmäisenä epäilyksiä siitä, että talidomidi aiheuttaa vakavia epämuodostumia etenkin raajoihin.

McBride auttoi keväällä 1961 synnytyksissä, joissa vauvat olivat hyvin erikoisia. Kaikkien lapsien äidit olivat käyttäneet talidomidia tyypillisesti aamupahoinvoinnin hoitoon.

Kädet ja jalat olivat vinoon kasvaneita, muistuttivat hylkeen eviä, ne olivat epäsymmetrisiä, liian lyhyitä ja niissä saattoi olla liikaa tai liian vähän varpaita tai sormia – kuten otsikkokuvan lapsella.

Monet lapsista olivat sokeita tai kuuroja, ja heillä saattoi olla epämuodostumia sydämessä, munuaisissa, ruoansulatuskanavassa ja sukupuolielimissä.

Samaan aikaan myös saksalainen Widukind Lenz teki kesällä samanlaisia havaintoja, mutta laajempaan tietoon asia tuli McBriden arvostettuun lääketieteen julkaisuun The Lancetiin tekemästä artikkelista. Nyt ympäri maailman kiinnitettiin asiaan huomiota ja tehtiin tutkimuksia talidomidin vaikutuksista. 

Pahaksi onneksi lääkettä oli käytetty varsin paljon juuri odottavien äitien raskauspahoinvointiin, ja kun naiset ottivat lääkettä 3. – 8. raskausviikolla, olivat seuraukset kohtalokkaat: juuri tuolloin ihmisalkioille kehittyvien elinten muodostuminen oli vauhdikkaimmillaan, ja lääke haittasi tätä dramaattisesti.

Nykyisin käytössä oleva kalenteri on niin sanottu gregoriaarinen kalenteri, joka on parannettu versio juliaanisesta kalenterista ja nimistöltään sekoitus roomalaista jumalista ja kristillisistä pyhimyksistä sekä latinalaisen kielialueen ulkopuolella paikallisista jumaltarinoista.

Esimerkiksi perjantai on Venus-jumalan päivä (Veneris dies, viernes, vendredi, venerdì) tai meillä lainautuneena Freija-aasajumalattaren nimestä. Pian alkavan tammikuun nimi tulee suomalaisittain tammesta, joka on tarkoittanut talven sydäntä tai kalevalaisten runojen isoa tammea. koko taivaan peittävää maailmanpuuta. Latinalaisessa maailmassa Ianuarius tai Januarius merkitsee Janukselle, kaiken alkamisen jumalalle, pyhitettyä kuukautta.

Kalenterin ydin on kuitenkin tähtitieteessä, sillä tarkoituksena on pitää kirjaa ajan ja vuodenaikojen kulusta. Vuosi on jaettu monennäköisistä historiallisista syistä 12 kuukauteen, joissa on 30 tai 31 vuorokautta. Vuorokaudessa on 24 tuntia ja tunnissa 60 minuuttia ja minuutissa 60 sekuntia. 

Hankaluutena kaikissa kalentereissa on se, että kuukaudet ja päivät on hankala saada toimimaan siten, että ne pysyvät tahdissa vuodenaikojen kanssa. Vuoden tarkka pituus on 365,2422 päivää, ja gregoriaanisessa kalenterissa on päästy hyvin lähelle sitä, 365,2425 päivään. Virhettä kertyy siis vain 0,3 päivää vuosituhannessa, koska sitä korjataan karkauspäivin joka neljäs vuosi.

Lisäksi maapallon pyöriminen hidastuu ja tätä täytyy kompensoida karkaussekunnein aina silloin tällöin.

Gregoriaaninen kalenterissa vuosi vaihtuu 1. tammikuuta, ja ajanlaskun alku on laitettu munkki Dionysius Exiguuksen 500-luvulla laskemaan Jeesuksen syntymävuoteen. Nimensä kalenteri on saanut paavi Gregorius XIII:lta, joka määräsi aiempaa Julius Caesarin aikana tehtyä kalenteria parannettavaksi.

Syynä oli lähinnä se, että pääsiäisen aika oli siirtynyt kalenterin mukaan kauaksi alkuperäisestä ajankohdastaan: pääsiäinen kun on määritelty kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeineksi sunnuntaiksi, ja kun kevätpäiväntasaus 21. maaliskuuta oli 1500-luvulle tultaessa vähitellen siirtynyt kymmenisen päivää myöhemmäksi, pelättiin keväisen pääsiäisen siirtyvän lopulta kesään.

Uusi kalenteri otettiin käyttöön vuonna 1582. Vähitellen se omaksuttiin koko Euroopassa, ja Suomessa (ja Ruotsissa) sen käyttöön siirryttiin 1753.

Vallankumouskalenteri

Ranskassa noudatettiin 1700-luvun lopussa myös gregoriaanista kalenteria. Kun vallankumoukselliset voimat alkoivat ravistella maata 1792, haluttiin eroon paitsi kuninkaasta, aatelistosta ja feodaaliyhteiskunnan rakenteista, niin myös kaikesta niihin ja kirkkoon liittyvistä traditioista.

Uusi, uljas tasavalta piti perustaa järjen ja tieteen avulla. Siksi myös kalenteri haluttiin uudistaa – tosin syynä oli myös se, että uuden kalenterin haluttiin heijastavan uuden ajan alkua.

Calendrier républicain, eli tasavaltalaiskalenteri (tai calendrier révolutionnaire, vallankumouskalenteri) otettiin käyttöön toisen vuoden viinisatokuukauden 14. päivänä, eli 4. lokakuuta 1793, jolloin kalenteri määrättiin alkavaksi takautuvaksi 22. syyskuuta 1792, eli päivänä, jolloin Ranska julistettiin tasavallaksi.

Olennaisin osa kalenteria oli muuttaa kaikki mahdollinen kymmenjärjestelmän mukaiseksi. Vuodessa oli 12 kuukautta, joissa oli tasan 30 päivää. Kuukaudessa oli kolme kymmenpäivästä viikkoa, eli dekadia.

Aivan aluksi kuukausiin viitattiin vain numeroin, mutta pian niille annettiin runolliset nimet, jotka liittyivät vuodenaikoihin. Päivät nimettiin työkalujen, kasvien ja eläinten mukaan.

Nimet olivat itse asiassa kovin kauniita (lista muokattuna Wikipediasta):

Syksy:
Vendémiaire (pohjana sana sato tai viinisato) alkoi 22. syyskuuta
Brumaire (usva) alkoi 22. lokakuuta
Frimaire (kylmyys) alkoi 21. marraskuuta

Talvi:
Nivôse (luminen) alkoi 21. joulukuuta
Pluviôse (sateinen) alkoi 20. tammikuuta
Ventôse (tuulinen) alkoi 19. helmikuuta

Kevät:
Germinal (siemen) alkoi 20. maaliskuuta
Floréal (kukka) alkoi 20. huhtikuuta
Prairial (niitty) alkoi 20. toukokuuta

Kesä:
Messidor (elonkorjuu) alkoi 19. kesäkuuta
Thermidor (kuuma) alkoi 19. heinäkuuta
Fructidor (hedelmäinen) alkoi 18. elokuuta

Kahdessatoista 30-päiväisessä kuukaudessa oli se huono puoli, että jäljelle jäi vuoden lopussa aina viisi tai kuusi vuorokautta. Niille keksittiin kätevä käyttö siten, että ne määrättiin vapaapäiviksi.

Jos kalenterin muuttamisessa oli jo muutosta kerrakseen, niin niiden lisäksi myllättiin myös tunnit ja minuutit. Vuorokauteen tuli kymmenen tuntia, joissa oli sata minuuttia, joissa oli sata sekuntia.

Kellojärjestelmä muutettiin takasin vanhaksi lähes saman tien, koska sitä vastustettiin kaikkialla ja voimakkaasti. Kalenteri kesti kuitenkin 14 vuoden ajan, sillä Napoleon palautti vanhan gregoriaanisen kalenterin käyttöön vuonna 1802. Sitä ennen vallankumoukselliset olivat kuitenkin ennättäneet monien muiden mukana mestata valtaosan uuden kalenterin kehittäjistä.

Nyt tasavaltalaiskalenteria voi käyttää muun muassa hupiin: oman syntymäajan voi muuttaa esimerkiksi tasavaltalaispäivämääräksi tai kuukausien sekä päivien nimiä voi ihailla runollisessa mielessä.

Ihan pelkkää historiaa ei kalenteri kuitenkaan ole vielä, sillä joihinkin vallankumouksen tapahtumiin viitataan niiden vallankumouskalenterin mukaisilla päivämäärillä (kuten Thermidor-käänne tai Brumairekuun vallankaappaus).

Jos asian ilmaisee poliittisen korrektisti, niin Alexander Flemingillä oli varsin rento ote työympäristönsä siisteyteen.

Hän oli tutkijana Lontoossa St. Mary's Hospitalissa, Pyhän Maarian sairaalassa, ja hänen tärkein kiinnostuksen kohteensa olivat antibakteeriset aineet. Hän oli vuoteen 1927 mennessä saanut jo mainetta muun muassa stafylokokki-bakteerien ominaisuuksien selvittämisestä, ja hän oli edennyt sairaalan rokotusosaston johtajaksi.

Fleming oli tunnettu siitä, että hänen työhuoneensa ja tutkimuslaboratorionsa oli yleensä varsin sekaisin. Ei siksi ollut mikään ihme, että hän lähti kesälomalleen vuonna 1928 siten, että laboratorioon jäi paljon pesemättömiä bakteerikasvatuslaseja. Siivoamisen sijaan hän vain vei ne labran kulmaan, ja lomille lomps.

Kun hän tuli takaisin 3. syyskuuta 1928, hän tutkiskeli pesemättä jääneitä kasvatusmaljoja ja huomasi, että yhdessä niistä oli sienirihmastoa, jonka ympäriltä kaikki bakteerit olivat kuolleet. Muissa laseissa sen sijaan oli stafylokokkeja totuttuun tapaan.

Deoksiribonukleiinihappo, eli lyhyesti DNA, pitää sisällään kemiallisesti koodattuna kaikkien eliöiden solujen ja joidenkin virusten geneettisen perimätiedon. Sen periaatteet ja DNA:n  kaksoiskierreketjumaisen rakenteen löysivät Francis Crick ja James Watson vuonna 1953 ja saivat siitä Nobelin vuonna 1962.

Monilahjakkuus Linus Pauling oli 1950-luvulle mennessä ennättänyt jo keksimään paitsi nimeään kantavat ionisesti sidottujen materiaalien rakennetta määräävät säännöt, niin myös atomien orbitaalit ja elektronegatiivisuuden. Vaikka näillä oli suurta merkitystä fysiikankin puolella, oli Pauling ennen kaikkea kemisti – hänen ensimmäinen Nobelinsakin oli kemian palkinto, ja se annettiin silikaattien kaltaisten suurten epäorgaanisten rakenteiden rakenteen selvittämisestä.

Toinen Nobel oli rauhanpalkinto, mutta se olisi oman tarinansa väärti.

Pauling oli assistenttinsa Robert Coreyn kanssa tutkinut myös orgaanisen kemian puolella proteiinin osien ja aminohappojen molekyylirakenteita.

Yleisesti ottaen ennen 1950-luvun alkua tutkijat eivät välittäneet juurikaan DNA:sta. 20-luvulta alkaen tiedettiin, että geenit sijaitsevat kromosomeissa, jotka ovat soluissa olevia aminohappoja ja proteiineja. Useimmat ajattelivat, että proteiinit ovat tärkeämmässä osassa, koska vain ne voivat olla tarpeeksi monipuolisia. Yksinkertaiset aminohapot tuntuivat niihin verrattuna aivan liian primitiivisiltä.

Myös Pauling oli sitä mieltä, että juuri proteiinit ovat avain geenien ymmärtämiseen. Hän julkaisi keväällä 1951 samanaikaisesti seitsemän artikkelia, joissa hän kuvasi proteiinien rakenteita molekyylitasolla.

Tärkein niistä oli alfa-helix, kolmikierteinen perusmuoto.