Antares-kantoraketti syöksyi alas

NASA-TV
NASA-TV

Juttua on päivitetty ja muutettu monin osin tureiden tietojen mukaiseksi torstaina 6.11.

Avaruusasemalle rahtia kuljettavaa, miehittämätöntä Cygnus-alusta kuljettanut Antares-kantoraketti syöksyi maahan välittömästi lentoonlähtönsä jälkeen laukaisualustan vierelle Yhdysvaltain itärannikolla Wallopsin lentotukokohdassa tiistaina 28. lokakuuta illalla Suomen aikaa.

Onnettomuus johtui telemetriatietojen mukaan siitä, että toinen ensimmäisen vaiheen kahdesta rakettimoottorista hajosi noin 15 sekuntia moottorien käynnistämisen jälkeen. Syynä moottorin työntövoiman katoamiseen näyttää olleen turbopumpun rikkoontuminen. Moottorit toimivat juuri tuolloin suurimmalla laukaisun aikaan käytettävällä teholla, jolloin niistä puristettiin irti 108% työntövoima verrattuna niiden normaaliin maksimityöntövoimaan. Näin tehdään normaalisti laukaisun aikaan lyhyen aikaa.

Moottorin rikkoontuminen näkyy voimakkaana räjähdyksenä raketin alaosassa. Antares-kantoraketti ei pysty lentämään vain yhdellä moottorilla, joten sen nousu ensin hiipui moottorin räjähdettyä vikaantumisen jälkeen ja sen jälkeen se putosi alas.

Suuri räjähdys juuri ennen maankamaraan osumista johtui raketin automaattisesta tuhoamismekanismista, jonka tehtävänä on estää se, että ohjauskyvyttömästä kantoraketista olisi vaaraa sivullisille.

Maahan osumisen jälkeen syntynyt liekkimeri puolestaan oli pääasiassa polttoainetta, sillä raketti oli täyteen tankattu. Koska toinen vaihe käyttää polttoaineenaan kiinteää rakettipolttoainetta ja siten sen käyttäytyminen onnettomuustapauksessa on arvaamatonta, pelastusmiehistöt joutuivat odottamaan pitkään ennen menoa alueelle.

Kukaan ei loukkaantunut onnettomuudessa, mutta laukaisualusta kärsi vaurioita, joskin vauriot ovat vähäisempiä verrattuna siihen mitä aluksi räjähdyksen jälkeen pelättiin.

Kyseessä oli Orbital Sciences -yhtiön kolmas rahtilento Kansainväliselle avaruusasemalle, ORB-3, ja sen mukana oli 2215 kiloa rahtia asemalle sekä kolme pientä cubesat-satelliittia (RACE, Arkyd-3 ja Flock-1d).

Lennolla käytettiin Antares-kantoraketin uutta versiota Antares 130, missä on aikaisempiin versioihin verrattuna tehokkaampi ja kooltaan lähes kaksi kertaa suurempi toinen vaihe. Sen ansiosta raketti voi kuljettaa myös painavampaa Cygnus-alusta, mutta tällä lennolla kyydissä oli vielä alkuperäinen Cygnus.

Kaikkiaan tämä oli viides Antares-raketin laukaisu. Huhtikuussa 2013 tapahtuneen ensilennon jälkeen kaikki neljä edeltänyttä laukaisua ovat onnistuneet hyvin.

Antares käyttää ensimmäisessä vaiheessaan kahta Aerojet AJ-26 -moottoria, jotka ovat itse asiassa kunnostettuja venäläisiä NK-33 -moottoreita. Ne suunniteltiin ja rakennettiin alun perin Neuvostoliiton miehitettyjä kuulentoja varten tehtyyn N-1 -kantorakettiin ja niitä on runsaasti edelleen varastossa. Muun muassa moottoreiden elektroniikka ja kiinnikkeet rakettiin, joiden avulla moottoreita voidaan ohjata lennon aikana, on vaihdettu uusiin.

Moottorin toimintahäiriö muistuttaa paljon viime toukokuussa koekäytettäessä tapahtunutta moottorin räjähdystä. AJ-26:n turbopumppu rikkoontui 30 sekunnin jälkeen kesken suunnitellun 54-sekuntisen koekäytön, minkä seurauksena moottori räjähti. Moottoreihin tehtiin sen jälleen pieniä muutoksia. Vaikka Orbitalin käyttämät moottorit on valmistettu 1970-luvulla, on ne paitsi muokattu, myös tarkistettu – kuten tämäkin raketissa ollut moottori – perinpohjin ennen rakettiin asentamista.

Harmillinen isku avaruusasemalle

Cygnus-aluksen mukana tuhoutui 2215 kiloa avaruusaseman ylläpitoon tarkoitettua tavaraa sekä sen miehistölle lähetettyjä vaatteita, laiteita ja ruokaa. Onnettomuus tulee hankaloittamaan aseman lähiaikojen toimintaa.

Rahdista 727 kg oli tieteellisiä laitteita, 748 kiloa ruokaa ja varusteita miehistölle, 627 kiloa varaosia ja 37 kiloa tietokonelaitteita. 30 kiloa oli tarkoitettu japanilaisten Kibo-laboratoriomodulin käyttöön ja 66 kiloa oli avaruuspukuja ja Quest-ilmalukkoa varten olleita varaosia.

Aseman kuusihenkisellä miehistöllä ei tule olemaan kuitenkaan ongelmia onnettomuuden vuoksi, sillä heillä on runsaasti ruokaa, happea ja varaosia, mutta he saattavat joutua esim. tinkimään vaihtovaatteistaan ja ruokavalinnoistaan. Olennaisin haitta koituu aseman läntiseltä puolelta tehtäviille avaruuskävelyille, sillä avaruusaseman ilmalukossa oleva painaistetun typen säiliö on lähes loppunut, ja Cygnuksen mukana siihen oli matkalla täydennystä.

Kyseessä on samankaltainen onnettomuus kuin venäläisen Progress M-12M -rahtialuksen tuhoutuminen vuonna 2011, mutta nyt seuraukset ovat vähemmän dramaattiset, koska asemaa huolletaan nyt useammilla aluksilla: Cygnuksen lisäksi rahtia asemalle viedään Progress-ja Dragon-aluksin. Uusin Progress laukaistiin matkaan ja se telakoitui avaruusasemaan keskiviikkona 29.10. onnistuneesti. Seuraava Dragonin lento on suunnitteilla joulukuuksi.

Cygnuksen tuleviin lentoihin onnettomuus vaikuttaa kuitenkin suoraan, kuten myös välillisesti muun muassa Italiaan, sillä aluksen paineistetut rahtimoduulit tekee italialainen Thales-Alenia.

Antares-raketin tulevaisuus vaakalaudalla

Orbital ei ole onnistunut saamaan kaupaksi rakettinsa laukaisupalveluita satelliitteja lähettävillä yhtiöille ja organisaatioille, joten tällä haavaa ainoa käyttäjä raketille on yhtiö itse, kun se laukaisee Nasan kanssa tehdyn sopimuksen mukaan Cygnus-aluksia huoltamaan avaruusasemaa.

Yhtiö on etsinyt jo jonkin aikaa vaihtoehtoista moottoria vanhoille, kunnostetuille neuvostoajan rakettimoottoreille, mutta sellaista ei ole löytynyt. Yhtenä ajatuksena on ollut korvata nestemäistä polttoainetta käyttävä ensimmäinen vaihe kokonaan uudella kiinteää polttoainetta käyttävällä vaiheella, mutta sen kehittäminen ja testaaminen vain tulevia Cygnus-lentoja varten ei ole kannattavaa.

Jo ennen tätä onnettomuutta seuraavaa Cugnuksen lentoa oli siirretty etenpäin epäonnisen moottorikokeen epäselvyyksien vuoksi.

Nyt yhtiö on ilmoittanut luopuvansa kokonaan AJ-26 -moottorien käytöstä ja korvaavansa ne toisenlaisilla, mahdollisesti uudemmilla venäläistekoisilla moottoreilla. Aivan vastaavia ei ole saatavilla länsimaista.

Lähiaikojen suurin ongelma yhtiölle on kuitenkin Cygnus-alusten lennättäminen avaruusasemalle, sillä yhtiö on sitoutunut hoitamaan Nasan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti osuutensa rahtiliikenteestä. Niinpä Orbital aikoo ostaa laukaisut aluksilleen muilta yhtiöiltä, joskin ongelmana on kantorakettien saaminen käyttöön näin nopealla varoitusajalla; yleensä laukaisut tilataan pitkän aikaa etukäteen.

On myös täysin mahdollista, että Antares-raketti ei enää lennä koskaan.

Aikaisempi Cygnus-alus lähestymässä avaruusasemaa.

Kauempaa laukaisupaikalta otettu video:

Suomi avaruusromun kohteena

Sunnuntai 28. syyskuuta oli hiljainen Nasan Suomi NPP -satelliitin lennonjohdossa, kunnes tuli hälytys: noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan oleva tunnistamaton avaruusromun kappale oli kiitämässä lähes suoraan päin satelliittia. Kun tilannetta tutkittiin tarkemmin, kävi ilmi, että jotakuinkin 27 000 kilometrin tuntinopeudella kiitäneen kappaleen ohitus tapahtuisi alle sadan metrin päästä – mikä kiertoradalla olevien kohteiden tapauksessa ei ole käytännössä mitään. Epävarmuudet huomioiden oli siis täysin mahdollista, että kappale voisi törmätä tiistaina 30. syyskuuta kalliiseen Maata havaitsevaan satelliittiin.

”Koska Suomi NPP liikkuu radallaan päinvastaiseen suuntaan kuin avaruusromun palanen, niiden suhteellinen törmäysnopeus olisi ollut lähes 56 000 km/h”, selitti Harry Solomon, satelliitin lennon johtaja Nasan Goddardin avaruuslentokeskuksesta.

”Jos törmäys olisi tapahtunut, ei se olisi ollut vain tuhoisaa satelliitille, vaan myös ikävä tapaus muutenkin, koska siitä olisi tullut avaruuteen tuhansia uusia pieniä avaruusromun palasia.”

Niinpä maanantaina 29. syyskuuta illalla Suomen aikaa lennonjohto aloitti väistötoimet. Käytännöllisesti katsoen kaikki satelliitit on varustettu ohjausrakettimoottoreilla, joilla niiden rataa voidaan muuttaa. Helpoin, ja siksi yleisin tapa väistää kappaletta, on nostaa tai laskea ratakorkeutta väliaikaisesti.

Maata kiertää avaruudessa yli 20 000 kappaletta, joiden radat tiedetään ja niitä voidaan seurata. Näistä noin tuhat on toimivia satelliitteja. Nyt törmäysuhan aiheuttanut kappale oli varsin pieni, eikä juuri sitä pienempiä kappaleita pystytäkään seuraamaan – eikä siksi niiden törmäysuhkaa osata määrittää kunnolla.

Satelliitit joutuvat tekemään tällaisia väistötoimia aina silloin tällöin, mutta useimmiten niihin osataan varautua hieman aikaisemmin. Jopa Kansainvälinen avaruusasema muuttaa rataansa satunnaisesti väistääkseen avaruusromua.

Suomi NPP -satelliitille tämä oli neljäs väistöliike. Kappaleen rataa tutkittaessa on päätelty, että uhkaaja oli peräisin Thorad-Agena -kantoraketista, joita Yhdysvallat käytti vuosien 1966 ja 1972 välillä Corona-vakoilusatelliittien laukaisuun.

Myös edellinen Suomi NPP:n väistämä kappale oli peräisin kantoraketista. Tämän vuoden tammikuussa Delta 1 -raketin kappale uhitteli sitä.

Suurin vaara noin 800 kilometrin korkeudessa oleville satelliiteille, kuten 830 km:n korkeudella kiertävälle Suomi NPP:lle, koituu kuitenkin kiinalaisesta Fengyun-1C -sääsatelliitista, jonka Kiina tuhosi ohjuksella vuonna 2007. Räjähdys ja törmäys levittivät kymmeniä tuhansia pieniä kappaleita avaruuteen tuolle korkeudelle, ja ne ovat erittäin hankalia siksi, että ne ovat liian pieniä havaittaviksi.

Suomi-niminen satelliitti

Suomi NPP, eli Suomi National Polar-orbiting Partnership, on Nasan, Yhdysvaltain puolustusministeriön ja Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaation NOAA:n sääsatelliitti, joka laukaistiin melko täsmälleen kolme vuotta sitten, 28. lokakuuta 2011, Maata kiertävälle radalle Kaliforniasta, Vandenbergin lentotukikohdasta.

Kyseessä on maapallon napojen kautta kulkeva ns. polaariradalla oleva satelliitti, joka kuvaa ja mittaa ilmakehää, pilviä, merta ja maata alapuolellaan rutiininomaisesti tutkimus- ja ennustamiskäyttöön. Jotta se pystyisi tekemään työtään mahdollisimman tarkasti, sitä pidetään koko ajan alle 20 kilometrin tarkkuudella juuri halutulla kiertoradalla.

Nimessä oleva ”Suomi” ei tarkoita maatamme, vaan se tulee suomalaista sukujuurta olevasta Verner E. Suomesta. Hän oli tärkeä taustavaikuttava Yhdysvaltain ensimmäisiä sääsatelliitteja suunniteltaessa ja käytettäessä.

Alla oleva video on koostettu Suomi NPP:n havainnoista:

Suomi NPP:n törmäysuhasta kertoi SpaceMart -nettisivusto.

Dyynejä komeetan pinnalla?

Kuvat komeetta Churyumov-Gerasimenkon pinnasta ovat nyt niin tarkkoja kuin Rosetta-lennon aikana tulee koskaan olemaan. Jopa julkistetuista navigointikameran kuvista voi nähdä paljon jännittäviä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi dyynejä.

Dyynejä? Maan pinnalla ja esimerkiksi Marsissa nämä aaltomaiset hiekkamuodostelmat ovat syntyneet tuulen (tai joskus veden) vaikutuksesta, mutta miten komeetan pinnalla – missä ei ole kaasukehää – voi syntyä dyynejä? Tätä pohditaan tutkijaryhmässä varmasti parhaillaan kuumeisesti, mutta voi olla, että vaikkapa kohtalaisen voimakas ja jonkin aikaa jatkunut kaasupurkaus lähistöllä olisi luonut hetkellisesti olosuhteet, missä dyynejä on päässyt syntymään. Tai sitten heikko vetovoima on saanut hienon pintamateriaalin laskostumaan dyynien kaltaisesti. Tai jotain muuta.

Toivottavasti Philae saa vastaavista kuvia laskeutuessaan pinnalle 12. marraskuuta.

Rosetta on ollut nyt lähimmillään 7,6 kilometrin päässä komeetan ytimen pinnasta, eli vajaan 10 km päässä sen keskipisteestä. Niinpä luotaimen tarkka OSIRIS-kameralaitteisto pystyy jo erottamaan yksittäisiä pieniä kiviäkin komeetan pinnalta.

Kameralla on kartoitettu koko ytimen pintaa, mutta kaksiosaisen komeetan "kaula-alue" on suurimman huomion kohteena, koska se on selvästi kiinnostavin paikka koko komeetassa. Se on nähtävästi myös suurimman aktiivisuuden alue, sillä suurimmat ytimestä jo nyt avaruuteen suihkuavat kaasupurkaukset ovat peräisin sieltä. Onkin varsin mahdollista, että komeetta on ollut aiemmin pyöreämpi ja tasaisempi, mutta kaulan seutujen materiaali on heikompaa tai muuten vain helpommin kaasuuntuvaa, joten komeettaydin on alkanut yksinkertaisesti kaventua juuri siitä.

Komeetan aktiivisuus on kuitenkin laajemmaltikin nousussa ja myös pienemmästä osasta on havaittu ulospäin virtaavia kaasusuihkuja.

"Oletamme, että suuressa osassa komeetan pintaa on nyt aktiivisuutta silloin kun Auringon valo osuu siihen", sanoo OSIRIS-kameralaitteiston tutkijaryhmän jäsen Jean-Baptiste Vincent Max Planck -instituutista.

Tämä on äärimmäisen kiinnostavaa, koska tämä on ensimmäinen kerta, kun pystymme seuraamaan miten komeetta herää ja sen aktiivisuus kasvaa. "Se, että voimme nyt myös nähdä kaasupurkaukset näin läheltä, antaa meille valtavasti uutta tietoa", toteaa OSIRIS-ryhmän johtaja Holger Sierks. “Toistaiseksi tosin voimme saada kaasun parhaiten näkyviin hieman ylivalotetuissa sivukuvissa, joten emme voi nähdä tarkalleen mistä kaasu tulee pinnalla."

Siksi kuvia otetaan eri suunnista, jotta kaasusuihkujen kolmiulotteinen olemus saataisiin selville.

Toistaiseksi Phileaen laskeutumispaikalta ei kuitenkaan ole havaittu kaasupurkauksia, mutta alue noin kilometrin päässä on aktivoitumassa. Laskeutumisesta 12. marraskuuta tulee kiinnostava!

Komeetta tulee radallaan 300 miljoonan kilometrin päähän Auringosta maaliskuussa 2015, ja tuolloin aktiivisuuden oletetaan toden teolla alkavan; aikaisempien havaintojen mukaan tuo etäisyys on tyypillisesti sellainen, missä komeetat alkavat synnyttää pyrstöään. Siihen mennessä kaasunmuodostus on vasta lämmittelyä...

Suuri auringonpilkku röyhtäilee

Aurinko 22.10.2014 SDO-satelliitin kuvaamana
Aurinko 22.10.2014 SDO-satelliitin kuvaamana
AR2192

Auringossa on parhaillaan näkyvissä erittäin suuri auringonpilkkuryhmä. Tämä numeron AR2192 saanut pilkkuryhmä on kääntynyt viime päivinä enemmän ja enemmän näkyviin Auringon pyöriessä, ja se on samalla tullut koko ajan suuremmaksi. Nyt se on kooltaan jo jotakuinkin planeetta Jupiterin kokoinen, noin 125000 km halkaisijaltaan.

Se on saanut aikaan viimeisen kahden päivän aikana seitsemän keskivoimakasta purkausta, joista viimeisin, nyt yöllä Suomen aikaa klo 4:59 tapahtunut oli jo lähes voimakkaimpien aurinkopurkausten X-kategoriaan kuulunut. AR2192:n magneettikenttä on havaintojen mukaan hyvin epävakaa, joten on odotettavissa, että lähipäivinä ryhmä roihauttaa vielä suurempia purkauksia – kenties jopa niin voimakkaita, että niistä saadaan maapallolle kirkkaita revontulia. Todennäköisyys X-tason aurinkopurkauksille on noin 20%.

Sitä mukaa kun Aurinko kääntyy ja pilkkuryhmä tulee keskemmälle, siitä mahdollisesti tulevat niin sanotut koronamassapurkaukset voivat myös sinkoutua myös Maan suuntaan ja saada aikaan lähiavaruudessa myrskyisää avaruussäätä.

Päivitys 22.10. illalla klo 20
Pilkkuryhmästä tuli keskiviikkona 22.10. iltapäivällä noin klo 17 Suomen aikaa X-luokan purkaus lähes suoraan kohti Maata. Purkauksen voimakkuus oli tarkalleen X1.6. Alla olevassa kuvassa näkyy Auringosta tulevan röntgensäteilyn vuo GOES-satelliitin havaitsemana.

Aurinko on muutenkin aktiivinen. Sunnuntaina se leiskautti toisesta pilkkuryhmästä X-luokan purkauksen ja aikaisempien purkausten syystä (tai ansiosta) toissa yönä Suomessakin näkyi jo upeita revontulia eteläistä Suomea myöten. Lisäksi Auringon voimistunut ultraviolettisäteilytaso ionisoi Maan yläilmakehää sen verran voimakkaasti, että radioliikenteessä ja paikannussatelliittien signaaleissa oli häiriöitä.

Vaikka AR2192 onkin jättimäisen suuri, ei se ole mikään kummallisuus. Auringon aktiivisuus yleisestikin oli esimerkiksi viime helmikuussa korkeammalla, ja silloin Auringosta tuli jopa luokkaan X4.9 kuulunut purkaus, eli erittäin voimakas sellainen.

Tämä kaikki on normaalia, sillä Aurinko on 11-vuotisen aktiivisuusjaksonsa maksimissa. Vaikka tämän pilkkujakso 24:n aktiivisuus on ollut keskimääräistä matalampi, on se jaksanut tuottaa monia kauniita revontulinäytelmiä. Edellisistä aktiivisuusmaksimeista tuttuja hyvin voimakkaita avaruussäämyrskyjä ei tämän maksimin aikana ole vielä kuitenkaan koettu.

Olisiko sellainen pian tulossa lähipäivinä?

Avaruussäätilannetta voi seurata mm. Ilmatieteen laitoksen Auroras Now -palvelusta: http://aurora.fmi.fi

Aurinko oli viimeksi hyvin aktiivinen syyskuussa. Kirjoitimme silloin suurista purkauksista artikkelissamme: http://www.tiedetuubi.fi/?q=node/964

AR2192

Pilkkuryhmä AR2192.

Siding Spring Marsin taivaalla

Komeettaohituksesta tihkuu hitaasti tietoa ja Marsin kiertävien luotainten ottamia kuvia saadaan vielä odotella. Yli kymmenen vuotta punaisen planeetan pinnalla taivaltaneen Opportunity-kulkijan ottama kuva on kuitenkin jo julkaistu. Siinä Siding Spring näkyy pienenä utuläikkänä noin 2,5 tuntia ennen lähintä ohitusta.

Kuva on käsittelemätön raakaversio, joten siinä on esimerkiksi kosmisen säteilyn hiukkasten aiheuttamia viiruja. Otos on silti historiallinen, sillä se on ensimmäinen toisen planeetan pinnalta otettu kuva komeetasta.

Kaikki Mars-luotaimet selvisivät vaurioitta pelätystä hiukkasmyrskystä – jota ei sitten tullutkaan. Varmuuden vuoksi luotaimet ohjattiin kuitenkin radoillaan sopivasti Marsin vastakkaiselle puolelle, kun komeetta ohi lähimpänä planeettaa.

Lähipäivinä on odotettavissa niin kuvia kuin mittaustuloksia luotainarmadalta. Tiedetuubi seuraa tilannetta.

PÄIVITETTY 20.10. klo 21.36:

Myös Curiosity-kulkija on kenties saanut kuvattua komeetan. Rankasti käsitellyssä mustavalkoisessa negakuvassa näkyy taivaalla komeettaa muistuttava kohde. Varmistusta asialle ei ole vielä saatu.

PÄIVITETTY 21.10. klo 11.01:

Toistaiseksi Marsia kiertävien luotainten otoksista on julkaistu vasta MRO:n HiRISE-kameralla yhdeksän minuutin välein otetut kuvat. Niissä erotuskyky on noin 140 metriä pikseliä kohti. Ylemmissä ruuduissa ydin erottuu ainoastaan 2-3 pikselin kokoisena, joten se on todennäköisesti arvioitua pienempi eli läpimitaltaan reilusti alle puoli kilometriä. Alemmissa ruuduissa ydin on ylivalottunut ja sen ympärillä näkyy kaasusta ja pölystä muodostunut koma.

Milloin SpaceUp Suomeen?

Milloin SpaceUp Suomeen?

Viime lauantaina järjestettiin Tukholmassa Pohjoismaiden ensimmäinen SpaceUp -avaruusepäkonferenssi.

Paikalla oli noin 80 avaruudesta kiinnostunutta henkilöä sekä yksi henkilö, joka on itse ollut myös avaruudessa: tilaisuuden tähtiesiintyjä oli ruotsalaisten oma astronautti Christer Fuglesang.

Siis mikä SpaceUp? Mikä epäkonferenssi?

Kun ilmiö rantautui Yhdysvalloista Eurooppaan kolmisen vuotta sitten, ihmettelin itsekin mistä hommassa oikein on kyse. Tuo ensimmäinen eurooppalainen SpaceUp pidettiin Belgiassa, ja olisin varmaankin mennyt kiinnostuksesta mukaan, ellen olisi ollut muissa tärkeämmissä menoissa. Tärkeämmissä siksi, että saamani selitys kokouksen luonteesta oli varsin epämääräinen: se on avaruusharrastajien epäkonferenssi. Ja epäkonferenssi puolestaan on vapaamuotoinen tapahtuma, missä ohjelma rakentuu paikan päällä osallistujien toimesta. Siis ne, jotka sattuvat olemaan paikalla kertovat mistä kertovat. Käytännössä tilaisuus on kuitenkin hieman organisoidumpi - tai ainakin nyt uusimmat SpaceUpit Euroopassa ovat olleet sellaisia.

Osallistuin lopulta ensimmäiseen SpaceUpiin Toulousessa syyskuun lopussa, ja siellä kaksipäiväisessä ohjelmassa oli ennalta sovittuja esiintymisiä ja vain osa ajasta oli varattu ad hoc -tyyppisille esityksille. Niistäkin suurin osa ei ollut täysin tuulesta temmattuja, vaan osallistujia pyydettiin valmistelemaan niin 5-minuutisia kuin 15-minuuttisia esityksiä. Näistä lyhyet pidettiin koko joukon edessä pääsalissa ennen ja jälkeen pääesiintyjiä. Pitemmät taas laitettiin aulassa olleeseen tauluun, mikä aluksi oli tyhjä.

Taulun täyttyessä ajan myötä – ja selvästi osan osallistujista kerättyä rohkeutta muiden esityksiä nähtyään – tyhjät ruudut täyttyivät, ja lopulta ohjelmaa Toulousessa Cite d’Espace -avaruusmuseossa pidetyssä tapahtumassa oli aamusta iltaan. Kahtena päivänä.

Komeetta Siding Spring lensi ohi Marsin

Kuva César Nicolás Fornari
Kuva César Nicolás Fornari

Päivitys sunnuntaina illalla lähiohituksen jälkeen:

Komeetta on ohittanut Marsin ja sen pyrstön tihein hiukkaspommitus on myös ohitse. Mikään Marsia kietävistä luotaimista tai kulkijoista planeetan pinnalla ei näytä kärsineen. Ne kaikki tekivät havaintoja komeetasta ja tietoja odotetaan Maahan viikon alussa.

Alkuperäinen artikkelimme aiheesta:

Siding Spring on tähtitiedettä seuraaville tuttu nimi, sillä se on Australiassa, lähellä Coonabarabranin kaupunkia sijaitseva observatorio. Sillä nimellä tunnetaan myös komeetta eli pyrstötähti, joka ei olekaan ihan tavanomainen taivaanvaeltaja.

Viime vuoden tammikuun kolmantena päivänä Robert McNaught löysi Jäniksen tähdistön suunnasta hieman utumaisen kohteen, joka osoittautui komeetaksi. Se sai viralliseksi tunnuksekseen C/2013 A1 ja löytöobservatorionsa mukaan nimekseen Siding Spring.

Komeetan rata on hyvin vinossa planeettojen ratatasoon verrattuna ja lisäksi se kiertää Aurinkoa päinvastaiseen suuntaan kuin planeetat. Se on tulossa ensimmäistä kertaa Aurinkokunnan sisäosiin, sillä radan on todettu olevan muodoltaan hyperbeli. Se ei siis ole ellipsi, kuten jaksollisilla komeetoilla, jotka palaavat Auringon läheisyyteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Komeetta on tulossa Oortin pilvestä, joka on Aurinkokunnan äärilaidoilla sijaitsevasta jäisten kappaleiden muodostamasta kehästä. Pilveä ei ole pystytty suoraan havaitsemaan, sillä se koostuu hajallaan olevista muutaman kilometrin läpimittaisista jääkimpaleista, ja sen etäisyys Auringosta on noin 50 000 kertaa suurempi kuin Maan, miltei valovuosi.

Oortin pilven olemassaolo on päätelty tarkastelemalla kaukaa tulevien komeettojen ratoja ja niiden etäisimpiä äärilaitoja. Ne näyttävät keskittyvän tietylle etäisyydelle Auringosta, joten komeetat ovat lähtöisin samoilta seutuvilta – eli Oortin pilvestä.

Siding Spring on ollut matkalla Oortin pilvestä Aurinkokunnan sisäosiin todennäköisesti miljoonia vuosia. Kun komeetta on kiertänyt Auringon taitse, se lähtee taas etääntymään radalla, jolla se palaa planeettajärjestelmämme sisäosiin uudelleen vasta noin miljoonan vuoden kuluttua.

Komeetta oli lähimpänä Maata syyskuun alkupäivinä, jolloin se oli 133 miljoonan kilometrin etäisyydellä meistä. Se on nyt kirkkaudeltaan vain magnitudia 9, joten kovin kummoista spektaakkelia siitä ei tule. Komeetan näkemiseen tarvitaan vähintään iso kiikari, mieluummin kohtuullisen kokoinen kaukoputki.

Siding Spring onkin kiinnostava ihan muista syistä. Kahden päivän kuluttua, sunnuntaina 19. lokakuuta, komeetta Siding Spring sujahtaa naapuriplaneettamme Marsin vieritse lähempää kuin yksikään komeetta on ohittanut Maan historiallisena aikana. Vuonna 1770 suomalaisen tähtitieteilijän nimeä kantava komeetta Lexell ohitti Maan 2,2 miljoonan kilometrin etäisyydeltä ja vuonna 1983 IRAS-Araki-Alcock 4,7 miljoonan kilometrin päästä.

Siding Springin löydyttyä ehdittiin olla hetki siinä käsityksessä, että komeetta jopa törmäisi punaiseen planeettaan. Törmäyksen todennäköisyys kuitenkin pieneni komeetan löytymisen jälkeen nopeasti, kun havaintojen kertyessä rata pystyttiin laskemaan yhä tarkemmin.

Maaliskuussa 2013 eli kaksi kuukautta komeetan löytymisen jälkeen todennäköisyys oli vielä 1/1 250, mutta jo muutamaa viikkoa myöhemmin sen suuruudeksi arvioitiin enää 1/120 000. Silloin kävi ilmi, että vaikka komeetan etäisyys jäisi arvion alarajalle, se ohittaisi Marsin ja kosminen kolari vältettäisiin.

Komeetan törmäys planeettaan ei tietenkään olisi ollut mikään ennenkuulumaton tapaus. Lukemattomien Aurinkokunnan kappaleiden pintaa kirjovat kraatterit, jotka ovat syntyneet asteroidien ja komeettojen iskuista. Vaikka ne ovat ikivanhoja, tuoreitakin törmäyksiä tunnetaan ja on jopa havaittu.

Kesällä 1994 Jupiteriin törmäsi "helminauhakomeetta" Shoemaker-Levy 9, jonka ydin oli jättiläisplaneetan vetovoiman vaikutuksesta hajonnut pariinkymmeneen palaseen. Jupiterin tiheään kaasukehään törmätessään ne saivat aikaan tulipalloja, jotka olivat samaa kokoluokkaa kuin Maa. Jälkeensä ne jättivät tummia tuhkapilviä, jotka säilyivät planeetan kaasukehässä viikkokausia.

Nyt törmäystä ei kuitenkaan tapahdu. Komeetan ja Marsin välinen etäisyys ei kuitenkaan ole kovin suuri, pienimmillään noin 139 000 kilometriä. Se on vain noin kolmasosa Maan ja Kuun välimatkasta.

Etäisyys on niin pieni, että Marsin arveltiin jäävän komeettaa ympäröivän kaasupilven eli koman sisään. Tällä hetkellä koman läpimitta on vain noin 20 000 kilometriä eli Mars jäisi sittenkin sen ulkopuolelle. Koma voi kuitenkin kasvaa hyvinkin nopeasti paljon suuremmaksi. Esimerkiksi vuodenvaihteessa 2007–2008 pohjoisella taivaalla kulki Holmesin komeetta, jonka ytimessä tapahtunut purkaus kasvatti sen kirkkauden miljoonakertaiseksi. Samalla sen koma laajeni halkaisijaltaan noin 7 miljoonaan kilometriin.

Vaikka Siding Springin kaasu- ja pölypyrstöt eivät osu Marsiin, eikä komakaan ulotu planeettaan saakka, komeetan ympäristössä oleva harva aine voi aiheuttaa muutoksia planeetan kaasukehän yläosissa. Myös komeetasta irronneita pölyhiukkasia ja kivensiruja päätynee kaasukehään.

Aiemmin tutkijat arvioivat, että komeetan lähiohituksen aikana Marsin kaasukehään iskeytyy noin 0,15 hiukkasta neliömetrille, mikä vastaisi jopa 10 000-kertaista pienten kivensirujen määrää verrattuna Maan lähiavaruuteen. Myöhemmin arviota on saatu tarkennettua ja nyt se on vain samaa luokkaa kuin Maan lähistöllä. Mitään valtaisaa pommitusta ei siis ole luvassa.

Huolimatta siitä, että Marsin kaasukehän tiheys on vain murto-osa Maan vastaavasta, se riittää käräyttämään siihen syöksyvät avaruuden pölyhiukkaset taivaalla näkyviksi tulijuoviksi eli meteoreiksi: sellaisia on onnistuttu kuvaamaan aiemminkin Marsissa vaeltavien kulkijoiden kameroilla.

Hurjimpien arvioiden mukaan meteorien määrän uskottiin kasvavan jopa miljooniin tunnissa, mutta näillä näkymin likikään sellaisiin lukemiin ei päästä. Kulkijoiden kameroiden lisäksi meteoreja kuitenkin tarkkaillaan myös Marsia kiertävien luotainten radioantenneilla, sillä pölyhiukkasten hetkeksi kuumentamat ja ionisoimat kaasuvanat "näkyvät" radioalueella. Kun kuvien ja radiomittausten antamat tiedot yhdistetään, saadaan luotettava käsitys meteorimyrskyn – sikäli kuin sellainen tulee – voimakkuudesta.

Marsin kiertoradalla olevien luotainten kannalta vauhdilla viuhuvat hiukkaset eivät ole hyvä uutinen. Kymmenien kilometrien sekuntinopeudella liikkuvat kivensirut voivat pienestä koostaan huolimatta saada aikaan suurta vahinkoa. Kun ESAn Giotto-luotain ohitti Halleyn komeetan ytimen vuonna 1986 noin 600 kilometrin etäisyydeltä, pieni pölyhiukkanen rikkoi sen kameran, ja noin gramman painoisen kivensirun isku heilautti luotainta niin, että radioyhteys menetettiin joksikin aikaa.

Tällä hetkellä Marsia kiertää peräti viisi luotainta: Euroopan avaruusjärjestön Mars Express, NASAn Mars Odyssey ja Mars Reconnaissance Orbiter (MRO) sekä syyskuussa perille päässeet niin ikään NASAn MAVEN ja Intian Mangalayaan. Luotainten ansiosta tutkijoilla onkin erinomainen tilaisuus tutkia komeettaa lähietäisyydeltä. Mars-luotaimia ei ole suunniteltu komeettatutkimukseen, mutta niissä on lukuisia mittalaitteita, joilla voidaan tehdä havaintoja ohikiitävän komeetan ominaisuuksista ja mahdollisista vaikutuksista Marsiin.

Ensinnäkin Siding Springin lähiohitus tarjoaa harvinaisen tilaisuuden tarkastella suoraan Oortin pilvestä tulevaa komeettaa poikkeuksellisen läheltä. Toiseksi se antaa mahdollisuuden tehdä havaintoja komeetasta irronneen kaasun ja pölyn sekä planeetan kaasukehän välisestä vuorovaikutuksesta. Lisäksi saadaan tietoa aurinkotuulen vaikutuksesta samanaikaisesti sekä planeettaan että komeettaan.

Luotaimet ovat lujatekoisia, sillä niiden täytyy selvitä laukaisun aiheuttamasta melkoisesta tärinästä, mutta niitä ei ole suojattu ohikiitävän komeetan hiukkaspommitusta vastaan. Esimerkiksi MRO-luotaimen pinta-ala aurinkopaneeleineen on kerrostaloyksiön luokkaa eli noin 30 neliömetriä. Vaikka vahingollisten hiukkastörmäysten todennäköisyys on tuoreimpien arvioiden mukaan vähäinen, luotaimet ohjataan kiertymään radoillaan ”piiloon” Marsin taakse kriittisimmiksi hetkiksi.

Euroopan avaruusjärjestössä suunniteltiin jopa Mars Expressin laitteiden sammuttamista lähimmän ohituksen ajaksi. Lokakuun alussa päätettiin kuitenkin jatkaa havaintojen tekemistä myös pahimman mahdollisen hiukkaspommituksen ajan, sillä hiukkasosuman todennäköisyys on vain 1/300 000.

Ylläolevassa taulukossa on ohituksen "aikajana". Päivämäärän ja kellonajan (UT-aika eli Suomen aika -3 tuntia) jälkeen on ensin komeetan etäisyys Marsin keskipisteestä ja sitten pinnasta, nopeus Marsin suhteen ja etäisyys Mars Express -luotaimesta sekä nopeus sen suhteen. Sinisellä on merkitty lähimmän ohituksen hetki.

Perihelissään eli lähimpänä Aurinkoa komeetta on 25. lokakuuta eli vain muutama päivä Marsin ohituksen jälkeen. Siten perihelietäisyys jää melko suureksi, noin 200 miljoonaan kilometriin, kun esimerkiksi viime vuoden lopulla kohuttu komeetta ISON ohitti Auringon vain runsaan miljoonan kilometrin etäisyydeltä – omalta kannaltaan tunnetusti tuhoisin seurauksin.

Komeetan ytimen läpimittaa ei tiedetä varmuudella. Alkuun sen kooksi arvioitiin mahdollisesti jopa 50 kilometriä. Silloin se olisi ollut läpimitaltaan yli 10 kertaa suurempi kuin nelikilometrinen Churyumov-Gerasimenko, jota Rosetta-luotain on parhaillaan tutkimassa. Viimeaikaisten havaintojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että Siding Spring on kooltaan paljon pienempi, läpimitaltaan alle kilometrin, ehkä vain 700 metriä.

Paljain silmin Siding Spring ei näy Maasta, mutta Marsin pinnalta katsottuna se tulee olemaan melkoinen ilmestys. Marsin taivaan poikki sujahtavan komeetan kirkkauden arvioidaan olevan samaa luokkaa kuin Venuksen ja sen koman halkaisijan noin 15 kertaa suurempi kuin Kuun näennäinen läpimitta meidän yötaivaallamme. Erityisesti MRO-luotaimen, jossa on paremmat kamerat kuin Mars Odyssey ja Mars Express -luotaimissa, odotetaan saavan komeetasta ainutlaatuisia kuvia.

Salasukkula X-37B palasi Maahan

X-37B laskeutumisensa jälkeen vuonna 2012
X-37B laskeutumisensa jälkeen vuonna 2012
Atlas V:n nokkakartion sisällä juuri ennen kartion sulkemista
X-37B laskeutumisensa jälkeen vuonna 2010

Juttua on päivitetty laskeutumisen jälkeen 17.10.

Jo liki kahden vuoden ajan salaisella lennollaan avaruudessa ollut X-37B -minisukkula, Yhdysvaltain ilmavoimien salamyhkäinen avaruusalus, palasi lopulta takaisin Maahan nyt perjantaina. Automaattisesti laskeutuneen miehittämättöman pikkusukkulan pyörät osuivat Vanderbergin lentotukikohdan kiitorataan 19:24 Suomen aikaa illalla.

Koekonetta odotettiin palaavaksi ensin tiistaina, sitten torstaina ja lopulta nyt perjantaina, jolloin alus liisi lopulta alas avaruudesta oltuaan siellä 675 vuorokautta.

Koko lennosta ei ole kerrottu julkisuudessa käytännössä mitään sitten joulukuun 11. päivän vuonna 2012, kun sukkula laukaistiin matkaan Atlas 5 -kantoraketilla Cape Canaveralista, Floridasta. Lentoa on tiettävästi ohjattu Schrieverin lentotukikohdasta, Coloradosta.

Tämä pari päivää päälle 22 kuukautta kestänyt lento on minisukkulan kolmas, ja pisin koelento. 675 päivää avaruudessa on myös ennätyksellisen pitkä lento sinällään; mikään avaruusalus ei ole viettänyt kiertoradalla näin pitkää aikaa ja palannut sieltä takaisin Maahan.

Ensimmäinen lento, joka tunnettiin koodinimellä OTV-1 (Orbital test Vehicle, kiertoradalla lentänyt koealus), nousi matkaan huhtikuussa 2020 ja sen lento kesti 225 vuorokautta. Toinen lento, OTV-2 laukaistiin maaliskuussa 2011 ja nyt lennon pituus oli 469 vuorokautta. Nyt tehty lento OTV-3 käyttää samaa alusta kuin ensimmäinen lento, vaikka nimi antaisi ymmärtää, että kyseessä olisi jo kolmas alus. Käyttökelpoisia aluksia on siis kaksi kappaletta. Kaikkiaan alukset ovat olleet nyt avaruudessa 1368 vuorokautta.

Mikä ihmeen minisukkula?

Yhdysvaltain ilmavoimien X-37B -avaruusalusta on kutsuttu monasti sukkulan seuraajaksi, mutta se ei ole sitä. Se on kyllä lentokoneena Maahan palaava sukkula, pieni ja moderni pullukka liitokone, mutta se on olemukseltaan ja käytöltään aivan erilainen kuin astronauttien ohjaama edeltäjänsä.

Paitsi että X-37B on automaattinen ja miehittämätön, on se alkuperäistä sukkulaa pienempi, kätevämpi ja joustavampi, minkä lisäksi se kykenee olemaan avaruudessa kuukausikaupalla yhteen menoon.

Olennainen ero sukkulaan verrattuna on myös se, että nähtävästi alus on oikeasti uudelleenkäytettävä: siinä missä sukkuloihin jouduttiin tekemään aina paljon remonttia lentojen välissä ja niiden lämpösuojakilpeä paikkailtiin, nähtävästi minisukkulat ovat olleet varsin hyvässä kunnossa myös maahanpaluun jälkeen. Tavoitteena luonnollisesti on operatiivinen alus, joka voisi nousta uuteen lentoon lähes saman tien alas tultuaan.

Tarkkaa tietoa alusten kunnosta ei kuitenkaan ole, ja muutenkin sotilaat ovat olleet hyvin vaitonaisia aluksensa tekemisistä.

Satelliitteja seuraavat harrastajat kuitenkin ovat seuranneet millaisilla radoilla sotilassatelliittikoodilla USA-240 varustettu kiertolainen on tehnyt, ja näyttää siltä, että sen tärkein tehtävä on ollut vakoilu. Alus kykenee vaihtamaan rataansa nopeasti ja paljonkin, joten se pystynee käymään avaruudessa katsomassa läheltä joitain siellä olevia satelliitteja tai tutkimaan haluttuja paikkoja Maan pinnalla.

Sen pieneen rahtiruumaan voidaan asentaa erilaisia kameroita tai tutkalaitteistoja. Mikään ei estä laittamasta kyytiin myöskään joitain uudenlaisia avaruudessa käytettäviä aseita. Tai häirintälaitteita. Pitkät lennot ovat omiaan myös testaamaan uusia materiaaleja ja tekniikoita avaruuden olosuhteissa.

Se voisi viedä avaruuteen pienen satelliitin juuri silloin kun halutaan juuri sinne kun halutaan - ja kenties tuoda sellaisen myös takaisin. Periaatteessa se siis voisi käydä nappaamassa vihollissatelliitin kiertoradaltaan.

Uudenlainen avaruuslennokki

Yhdysvalloissa on suunniteltu jo moneen kertaa erilaisia uudelleenkäytettäviä, ilmakehässä lentäviä avaruusaluksia, mutta ne kaikki jäivät puolitiehen.

Jos 1960-luvun kaavailut unohdetaan, suunniteltiin nyt viimeksi NASAn johdolla 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa X-33-, X-34- ja X-38 -koekoneita, jotka olivat kaikki myös eräänlaisia sukkuloita. X-33 oli jo rakenteilla ollut yksivaiheisen, kokonaan uudelleenkäytettävän avaruussukkulan koekone. X-34 olisi ollut rahdin kuljettamiseen käytetty pieni avaruuslentokone, joka olisi laukaisu lentokoneen siiven alta avaruuteen. X-38 olisi ollut puolestaan avaruusaseman pelastuslautta, joka olisi pystynyt tuomaan kuusi astronauttia takaisin Maahan.

Kun kaikki edeltävät hankkeet lopetettiin kesken kaiken, käytettiin niiden kanssa kerättyjä kokemuksia X-40 -nimiseen testiliidokkiin. Sen perusteella tehtiin suurempi X-37.

Tämä Boeing-yhtiön toteuttama, alun perin NASAn hanke siirtyi vuonna 2004 Yhdysvaltain puolustushallinnon tutkimuslaitoksen DARPAn hoteisiin, minkä jälkeen budjettileikkaukset eivät olleet enää estämässä kehitystyötä. Koelennot ilmakehässä X-37A -versiolla alkoivat keväällä 2006. Tarkoituksena oli tuolloin viedä koekone avaruussukkulalla avaruuteen, mutta kun sukkulat jäivät eläkkeelle, laitettiin avaruuskelpoinen X-37B kantoraketin nokkaan ja ammuttiin sillä kiertoradalle.

Minisukkulaa ollaan periaatteellisella tasolla jo myös paisuttamassa lähes kaksikertaiseksi kooltaan. Tämä X-37C:ksi nimetty alus kykenisi rahtien lisäksi kyytimään kuutta avaruuslentäjää paineistetussa matkustamossa; toistaiseksi sen tekemisestä ei ole kuitenkaan mitään konkreettisia merkkejä.

Atlas V:n nokkakartion sisällä juuri ennen kartion sulkemista
X-37B laskeutumisensa jälkeen vuonna 2010

Teknisiä tietoja: X-37B

Boeing-yhtiön rakentama minisukkula on 8,9 metriä pitkä, 2,9 m korkea ja sen paksujen deltasiipien kärkiväli on 4,5 metriä. Laitteen massa on noin 5 tonnia.

Kone laskeutuu täysin automaattisesti lentokoneen tapaan kiitoradalle. Kaksi tähän mennessä tapahtunutta lentoa ovat laskeutuneet Vandenbergin lentotukikohtaan Kaliforniassa, mutta myös lähellä sijaitseva Edwardsin koelentokeskus sekä Kennedyn avaruuskeskus Floridassa voivat ottaa minisukkulan vastaan.

X-37B:n pinta on päällystetty lämpösuojakerroksella, joista suurimman kuumennuksen kohteeksi siipien etuosissa ja nokassa olevat tiilet on tehty hiilipitoisesta keraamisesta materiaalista.

Aluksen selkäpuolella on pieni rahtiruuma (kooltaan noin 2,1 x 1,2 metriä), jonka luukku avataan kiertoradalle päästyä. Sieltä levittäytyy ulos aurinkopaneeli, jonka tuottaman sähkövirran voimin alus voi olla avaruudessa kuukausikaupalla. Minisukkulassa on pienten asennonsäätörakettimoottorien lisäksi yksi päämoottori, joka kykenee muuttamaan aluksen kiertorataa hyvinkin paljon.

Kuvat: USAF

X-37B:stä kertova video space.com -nettisivustolta

Kiinan kuukaniini sinnittelee vielä

Muistatteko vielä viime joulukuussa maailmaa säväyttäneen kiinalaisen Chang’e 3 -kuulaskeutujan ja sen hellyttävän Yutu-kulkijan?

Vaikeuksista huolimatta kulkija on edelleen voimissaan, joskaan se ei ole liikkunut enää sitten tammikuun. Nyt kulkija on painunut jo 11. kerran uneen, kuten se on tehnyt aina Kuun pariviikkoisen yön koittaessa – tosin viime aikoina yöunet ovat kestäneet yhä pitempään ja pitempään.

Laskeutujaan ei ole enää saatu yhteyttä sitten kevään.

Eilen perjantaina julkaistun tiedotteen mukaan kulkijan pitäminen toiminnassa käy yhä vaikeammiksi ja se on hiipumassa. Yu Dengyun tosin muotoili asian Kiinan tietotoimisto Xinhualle näin: ”Yutu on hyvässä kunnossa ja toimii normaalisti, mutta sillä on edelleen ohjausongelma. Kulkija on kokenut kylmien öiden aikana olosuhteita, joihin sitä ei oltu suunniteltu. Siksi sen toiminta on lakkaamassa.”

Ohjausongelmalla hän tarkoittanee sitä, että Yutu ei ole sitten alkuvuoden liikkunut lainkaan, vaan on tehnyt vain muutamia mittauksia ja ottanut kuvia paikallaan ollen. Tosin kuvia tai tietoja ei ole annettu julkisuuteen. Erityisesti kulkijassa olevat pinnan koostumusta mittaava spektrometri ja pinnan alle sondaava tutka ovat olleet sitten tammikuun käytännössä toimettomia, koska ne ovat voineet tehdä vain mittauksia samasta kohdasta.

Kulkijan oli tarkoitus sulkea päivän ajaksi avautuvat aurinkopaneelit aina yön ajaksi, jolloin ne olisivat auttaneet pitämään lämpötilan tasaisempana. Koska paneelien liikutuslaitteisto on rikkoutunut, ovat paneelit olleet auki, ja siksi lämpötila kulkijan sisällä on laskenut noin -70°C tienoille.

Dengyunin mukaan sekä kulkija että sen Kuun pinnalle vienyt Chang’e 3 ovat täyttäneet tehtävänsä. Kulkija suunniteltiin toimimaan vain kolme kuukautta, mutta se on kestänyt Kuussa jo yhdeksän kuukauden ajan.

Zhang Yuhuan, Chang’e 3 -ohjelman varajohtaja, kertoi kesäkuussa, että kulkija rikkoontui puolentoista kuukauden toiminnan jälkeen osuttuaan kiveen pinnalla ajaessaan.

Sen jälkeen tieteellinen työ on ollut vähäistä, joskin Yutu havaitsi 15. huhtikuuta täydellisen auringonpimennyksen, kun Kuusta katsottuna maapallo kulki Auringon kiekon ylitse.

Nyt lennonjohto pitää kulkijaa toiminnassa mahdollisimman pitkään yksinkertaisesti siksi, että sen ja sen systeemien kestävyyttä Kuun olosuhteissa halutaan testata. Tämä on tulevien kuulentojen kannalta kenties tärkeämpää kuin tieteellisten havaintojen tekeminen.

Laskeutuja on jo sammunut, mutta Yutu-kulkija jaksaa vielä. Kuvat: Xinhua

Kymmenen kilometrin päässä komeetasta

16 km pinnasta...hyvä paikka selfielle
16 km pinnasta...hyvä paikka selfielle
"Kheops"

Päivitys 14. lokakuuta viime perjantaina julkaistuun juttuun

Jos edellinen Rosetta-luotaimen ottama omakuva oli jos huima, niin nyt 7. lokakuuta otettu kuva on vielä ällistyttävämpi: siinä Rosetta on 16 kilometrin päässä kaasua syöksevän komeetan pinnasta. Nyt etäisyyksiä pitää itse asiassa ilmoittaa jo kaksi: matkaa pinnalle on tuo noin 16 km, mutta komeetan keskipisteeseen noin 18 km. Kuvan otti Philae-laskeutujassa oleva kamera ja siinä näkyy komeetan ytimen lisäksi toinen luotaimen 16-metrisistä aurinkopaneeleista ja itse luotaimen runkoa vasemmalla.

Radan hivuttaminen aivan komeetan lähelle on sujunut hyvin ja alla oleva juttu pitää edelleen paikkansa.

Alkuperäinen 10.10. julkaistu juttu

Rosetta on kiertänyt komeettaansa viime aikoina noin 20 kilometrin etäisyydellä, sitä ahkerasti kuvaten ja tutkien, mutta päättyvän viikon kuluessa se on hivuttautunut vieläkin lähemmäksi. Tänään perjantaina Rosetta saapuu vain 10 kilometrin päähän komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkosta.

Tämä on huikean lähellä, vain jotakuinkin kaksi kertaa komeetan suurimman halkaisijan päässä sen pinnasta!

Komeetan lähestyminen on tehty varovasti, koko ajan sen aktiivisuutta tarkkaillen. Ensin luotaimen rataa muutettiin jotakuinkin 18,6 kilometriä olleesta ympyrästä soikeaksi, joka toi sen 9,8 kilometrin päähän. Tässä mennään siis tänään. Kiertoaika on nyt noin 5 vuorokautta.

Seuraavaksi rata muutetaan ympyräksi, jonka keskimääräinen etäisyys komeetasta on noin 9,8 kilometriä. Tarkalleen ottaen luvut mitataan komeetan keskeltä, joten etäisyys pintaan on vielä pienempi. Radan kiertoaika on 66 tuntia, ja Rosettan pitäisi olla tällä radalla kiertämässä 15. lokakuuta.

Rosettaa viettää hyvin lähellä komeettaansa aina lokakuun 28. päivään saakka, eikä todennäköisesti tule enää lennon myöhemmissä vaiheissa tulemaan näin lähelle. Tarkoituksena on tutkia ja kuvata komeetan pintaa erittäin tarkasti, minkä lisäksi se analysoi komeetasta irtoavia kaasuja ja koittaa napata mikroskooppinsa alle pölyhiukkasia.

Lokakuun lopussa luotaimen rataa muutetaan jälleen: tavoitteena on lievästi soikea rata, jonka keskimääräinen etäisyys komeetasta on 30 kilometriä. Tämä on rata, miltä Rosetta tekee 12. marraskuuta nopean, noin kaksi tuntia kestävän koukkauksen kohti komeetan pintaa, jotta se voi irrottaa kyljestään Philae-laskeutujan noin 22,5 kilometrin korkeudella. Tämä tapahtuu suunnitelman mukaan klo 9:35 Suomen aikaa aamulla ja laskeutuja hivuttautuu hitaasti alaspäin ja tömähtää komeetan pinnalle jotakuinkin seitsemää tuntia myöhemmin.

Irrotus tehdään varsin korkealla, koska Rosetta-luotaimen itsensä täytyy muuttaa rataansa, jotta se ei törmäisi komeettaan. Ja jotta tämä voidaan tehdä varmasti ja turvallisesti, on parasta pitää hyvä matka komeettaan.

"Kheops"

Lähikuvia pukkaa

Jo ennen 10 kilometrin etäisyydelle saapumistaan on Rosetta pystynyt näkemään komeetan pintaa varsin tarkasti. Suuri osa julkaistuista navigointikameran kuvista ovat olleet jo varsin tarkkoja, mutta luotaimen OSIRIS-kameralaitteisto on pystynyt erottamaan jo nyrkin kokoisia kappaleita sekä yksityiskohtia.

Eräs jännimmistä kuvista löytyneistä asioista ei ole kuitenkaan kovin pieni: suurin yksittäinen komeetan pinnalla lepäävä kappale on kivenmurikka, joka on kooltaan noin 41,5 metriä. Yllä olevassa kuvassa se on 28,5 kilometrin päästä kuvattuna. Erityisen silmiinpistävän kivestä tekee se, että se lepää keskellä komeetan suuremman puoliskon ”alapuolella” olevalla hyvin tasaisella alueella.

Kappale on saanut nimen ”Kheops”, koska se on suurin Kairon luona Gizassa olevista pyramideista. Nimet, joita komeetan pinnalta löytyville merkittäville kohteille annetaan, tulevat noudattamaan tätä egyptiläistä linjaa, koska Rosetta ja Philae itsekin on nimetty siten.

OSIRIS-kameran päätutkija Holger Sierks Max Planck -instituutin aurinkokuntatutkimuslaitokselta kuvailee vaalealla, pölyn peittämällä pinnalla makaavaa Kheopsia ”hyvin epämuotoiseksi ja muhkuraiseksi”.

”Näyttää hieman siltä, että vaalea, irtonainen tomu, joka peittää pintaa, on tunkeutunut myös kivenmurikan halkeamien sisälle. Emme kuitenkaan näe vielä niin tarkasti, että voisimme sanoa tämän varmasti.”

Tutkijat ovat kiinnittäneet viime viikkoina suurimman huomionsa juuri pinnalla oleviin kiviin ja niitä on laskettu sekä niiden jakautumaa eri alueille pinnalla on määritetty. Tämä on paitsi kiinnostavaa sinällään, niin myös oli yksi olennainen seikka laskeutumispaikasta päätettäessä - Philaen ei haluta osuvan suuren kiven päälle. Mitä tarkempia kuvia on saatu, sitä paremmin eri laskeutumisalueiden riskit tiedetään. Tällä haavaa päätös laskeutuja J-alueelle pitää vielä, mutta se varmistetaan uudelleen ensi viikolla.

”Eräs kiinnostavimmista seikoista kivenmurikoissa on se, että miksi ne ovat siellä missä ne ovat”, jatkaa Sierks. ”Onko esimerkiksi komeetan aktiivisuus on saanut ne paljastumaan pölypinnan alta, vai ovatko ne sinkoutuneet avaruuteen ja pudonneet takaisin alas painovoiman vaikutuksesta? Saamme tämän varmasti selville kuvistamme.”

Ja tästä päivästä alkaen siis Rosettan ottamat kuvat ovat parempia ja tarkempia kuin koskaan lennon aikana on ollut ja tulee olemaan.