kissa

Belfastissa, Pohjois-Irlannissa olevan Queen's Universityn tutkijat ovat kiehnänneet kissojen kanssa ihan toden teolla.

Tutkijat Louise McDowell, Deborah Wells ja Peter Hepper tutkivat 44 kissaa ja huomasivat, että ne eivät olleet yhtä tiukasti tottuneita käyttämään ensisijaisesti jompaa kumpaa etutassuaan.

Silti pieni ero löytyi: uroskissoille ei tassulla ollut juuri merkitystä, mutta naaraista selvästi suurempi osa oli oikeatassuisia. Tutkimus ilmestyi juuri Animal Behaviour -julkaisussa.

Merkittävää tutkimuksessa on se, että monissa aikaisemmissa eläimien "kätisyyttä" koskeneissa tutkimuksissa ovat kokeet olleet puolipakotettuja. Eläimille teetettiin siis testejä laboratorio-olosuhteissa tai vastaavissa, ja niiden reaktiot rekisteröitiin. Nyt kissoja tutkittiin kuitenkin niiden normaaleissa kotioloissa.

24 uroskissaa ja 20 naaraskissaa elivät ja tekivät temppujaan siis kuten tavallisesti, mutta huomaamattoman tarkkailun alaisina.

Videoissa on yleensä rauhallisesti ruokaansa syövä kissa, joka pelästyy niin paljon kurkkua, että hyppää nelintassuin suoraan ylöspäin.

Mutta miksi kissa pelkää niin paljon kurkkuja?

Eläinpsykologien mukaan kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta kuin siitä, että yllättäen viereen ilmestynyt kurkku on kissoista erittäin pelottava. 

Kissa on normaalisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja sen ilmiöistä, mutta ruokaa syödessään sen pää osoittaa alaspäin ja on usein jopa osittain ruokakupin sisällä, jolloin ne eivät huomaa ilkeää ihmistä, joka ujuttaa kurkun viereen.

Jokin tavallisempi esine ei säikäytä kissaa, mutta kurkussa on monta paniikkireaktion aikaan saavaa asiaa: ensinnäkin se on hyvin epäluonnollinen esine, jollaista ei normaalisti ole lattialla kissan ympäristössä, ja toiseksi kurkku muistuttaa hieman käärmettä – joita kissat pelkäävät.

Alla on eräs YouTubessa oleva kooste näistä "kurkku & kissa" -videoista.

Tänään 52 vuotta sitten oli merkittävä tapaus koko maailman naukujakunnan kannalta, sillä ensimmäinen kissa teki avaruuslentonsa 18. lokakuuta 1963. Siinä missä venäläisillä ensimmäiset isokokoiset elolliset avaruusmatkaajat olivat koiria ja amerikkalaisilla simpansseja, käyttivät ranskalaiset kissoja – mikä sinällään on aivan ymmärrettävää, sillä kissat ovat olleet aina lähellä ranskalaisten sydämiä.

Ranska laukaisi tuolloin 1960-luvun alussa raketteja lähiavaruuteen Saharasta Hammaguirin rakettikoeasemalta. Algeria kuului tuolloin Ranskaan ja siellä oli tehty sotilaallisia kokeita ja rakettien laukaisuita vuodesta 1952 alkaen.

Samaan aikaan ranskalaiset tekivät lääketieteellisiä kokeita avaruuden ja hyvin epänormaalien olosuhteiden vaikutuksista ihmiseen Centre d’Enseignement et de Recherches de Médecine Aéronautique -nimisessä keskuksessaan, joka oli jostain syystä keskittynyt käyttämään hiirien, koirien tai apinoiden sijaan tärkeimmissä kokeissaan kissoja. 

Suurin osa avaruusohjelman kissoista oli Pariisista napattuja kulkukissoja, kuten olivat Felix ja Félicette. Niitä oli valmennettu monin tavoin ensimmäiseen avaruuslentoon Véronique -raketin nokassa vuonna 1963, mutta juuri ennen lokakuun puolivälissä tapahtuvaksi aiottua lentoa Felix karkasi. Kenties se oli niin säikähtynyt suuria kiihtyvyyksiä, painekammioita ja mittalaitteita, että päätti ottaa pitkät heti kuin mahdollista.

Niinpä lennon koittaessa Félicette sai kunnian olla ensimmäinen astronauttikissa. Sen päähän asennettiin elektrodit, se puettiin erityiseen kissa-astronauttiasuun ja suljettiin raketin nokkakartion sisään kissaa varten tehtyyn kapseliin. Véronique-raketin lento numero AGI47 vei sen 154 kilometrin korkeuteen, missä nokkakartio irtaantui ja laskeutui laskuvarjojen varassa takaisin Maahan. Kapselissa ollut radiomajakka auttoi pelastajat paikalle nostamaan Félicetten ulos avaruusaluksestaan. Lento kesti 15 minuuttia.

Félicette voi potreasti lentonsa jälkeen ja saattoi maukua siitä ja kokemuksistaan kissaystävilleen jälkikäteen, mutta valitettavasti kuutta päivää myöhemmin samanlaisella lennolla laukaistu kissa menehtyi, kun kapselin laskuvarjot eivät toimineet ja kapseli iskeytyi suurella nopeudella Saharan hiekkaan.

Iran kertoi kaksi vuotta sitten laukaisevansa persialaiskissan avaruuteen, mutta sen koommin sikäläisestä kissa-avaruuslennosta ei ole kuulunut mitään. Maa lähetti satelliitin avaruuteen helmikuussa 2009 ja oli sen jälkeen innokas jatkamaan avaruusohjelmaansa, mutta on nähtävästi joutunut panemaan nyt muita asioita etusijalle. Sinänsä varmasti hyvä niin, koska maan rakettikehitys liittyi suoraan ohjusten tekemiseen.

Joka tapauksessa Félicette odottaa edelleen seuraajaansa – ja sellaista, joka tekisi pelkän avaruushypyn sijaan kierroksia Maapallon ympärilä, tai mahdollisesti suuntaisi jopa toisille planeetoille. Kannattaisiko Mars-lentoa koettaa ensinnä vaikkapa kissoilla? 

Päivän kuvassa on maisemaa korkeuksista sekä Félicetten "fanikuva", missä on myös sen autenttinen käpälänjälki. Kuvassa on "allekirjoituksen" lisäksi teksti "Merci pour votre participation à nos succès du 18 octobre 1963", eli "Kiitos osallistumisestanne onnistumiseemme 18. lokakuuta 1963".

Alla on vielä mielenkiintoinen dokumentifilmi Hammaguirin rakettikoeasemasta, Véronique- ja Diamant-raketeista sekä niillä tehdyistä kokeista – Félicette on kohdassa noin 1'50". Selitys on ranskaksi, mutta kuvat ovat selviä kaikilla kielillä.

Tänään vietetään kansainvälistä kissapäivää. Nämä erilaiset merkki- ja muistopäivät alkavat olla jo yksi kirous, sillä tänään on erilaisten tahojen päättämänä myös "kirjojen ystävien päivä", "Maailman alkuperäiskansojen päivä" ja myös "Piilota kesäkurpitsa naapurisi kuistille" -päivä, mutta me kiinnitämme huomiota vain tähän vuonna 2002 Maailman eläinhyvinvointirahaston perustamaan kissapäivään – pääasiassa siksi, että kissakuvat ovat aina kivoja ja tämä on hyvä tekosyy kissakuvan julkaisemiselle päivän kuvana.

Siksi siis kuva putoavasta kissasta. Kuten tiedetään, kissa putoaa aina jaloilleen. Mutta miksi?

Tätäkin on tutkittu, ja kuvasarja näyttää miten kissa tekee temppunsa.

Kissan kehon pinta-ala on varsin suuri suhteessa sen painoon, joten pudotessaan alas ja osuessaan pintaan on isku suhteellisesti ottaen kevyempi kuin esimerkiksi ihmisellä. Lisäksi putoamisen aikana kissa pystyy ohjaamaan kehollaan asentoaan erinomaisesti, koska sillä on tassut ja kohtalaisen paljon ihoa tassujen ja keskikehon välissä, jolloin kissa voi paitsi raajansa laajalle levittäessään melkeinpä lentää. Joka tapauksessa se voi käyttää itseään kuin laskuvarjona, joka hidastaa ilmanvastuksen avulla putoamisvauhtia. Eläinlääkärit Wayne Whitney ja Cheryl Mehlhaff ovat laskeneet, että siinä missä ihmisen vapaa putoamisnopeus ilmassa on 193 km/h, on kissalla se "vain" 97 km/h.

Kissoilla on myös etunaan sopeutuminen: kissaeläimet ovat historian hämystä alkaen jahdanneet lintuja, hiirulaisia ja muita pikkueläimiä korkealla olevissa paikoissa ja puissa, ja niinpä kissat ovat putoilleet varsin usein alas. Niinpä evoluutio on kehittänyt kissan sellaiseksi, että sen ruumiinrakenne ja aistit toimivat hyvin putoamisissa. 

Eikä vain putoamisessa: yhtä olennaista on osuminen pintaan. Kissa hahmottaa erinomaisesti suunnat ja osaa kääntää ilmavirran avulla itsensä asentoon, missä jalas osuvat ensin maahan. Kun jalat ovat notkeat ja pintaan osumisen aikaan keskusjousitusmaisesti levällään, ja kun kissa osaa vielä joustaa lihaksillaan juuri sopivalla tavalla oikeaan aikaan, kissa selviää lähes uskomattomista putoamisista.

Vuonna 1987 New Yorkissa tutkittiin kissojen putoamistapauksia ja havaittiin, että korkeista rakennuksista pudonneista kissoista 90% selviytyi putoamisesta hyvin ja vain 37% tarvitsivat hoitoa putoamisen jälkeen. Hurjimmassa tapauksessa 32 kerrosta pudonneelta kissalta halkesi hammas ja keuhkot litistyivät, mutta kissa oli kunnossa kahden päivän lepäämisen jälkeen.

Tässä yhteydessä emme kerro kuitenkaan enempää siitä, kuinka paljon kissat verottavat pikkulintukantaa ja millaisia pikku petolaisia ne myös osaavat olla, sillä näin juhlapäivänä saa vain ihailla tätä kehräävää eläintä.

Kvanttiteorian kuvaaman mikromaailman kummallisia ilmiöitä on usein havainnollistettu Schrödingerin kissan karulla kohtalolla. Tunnetussa ajatuskokeessa kissa on suljetussa laatikossa, jossa on potentiaalisesti tappava laitteisto. 

Radioaktiivisen ytimen hajoaminen vapauttaa myrkyn, jolloin kissa kuolee. Ellei hajoamista tapahdu, kissa pysyy hengissä. Vasta kun laatikko avataan, saadaan selville, miten kissan on käynyt.

Ytimen hajoaminen tapahtuu 50 prosentin todennäköisyydellä, joten kvanttimekaniikan tulkinnan mukaan kissa on samanaikaisesti sekä elossa että kuollut. 

Paitsi että Erwin Schrödinger ei tarkoittanut sitä, vaan käytti ajatuskoetta kuvaamaan kvanttiteorian puutteita: se ei pysty kuvaamaan makromaailman ilmiöitä. 

Wienin, Harvardin ja Queenslandin yliopistojen tutkijat ovat nyt tulleet siihen tulokseen, että Albert Einsteinin pian satavuotias yleinen suhteellisuusteoria pelastaa kissan epätietoisuudelta ja mahdollisesti kivuliaalta kuolemalta.

Suhteellisuusteorian mukaan gravitaatio saa ajan hidastumaan samaan tapaan kuin huima nopeus. Ilmiö on hyvin vähäinen, mutta silti todellinen ja havainnoilla varmistettu. 

Esimerkiksi toimistokompleksin pohjakerroksessa työskentelevät vanhenevat vuodessa 10 nanosekuntia vähemmän kuin kerrosta ylempänä uurastavat. Vaikka työuria pidennettäisiin kuinka paljon, verotettavaa hyötyä siitä ei kuitenkaan ehdi kertyä.

Uuden tutkimuksen mukaan tämä gravitaatiodilataatioksi kutsuttu ilmiö voi selittää myös siirtymän kvanttimaailman kummallisuuksista arkipäivän tuttuihin ilmiöihin. 

Palataan kissaan. Kvanttimekaanisen tulkinnan mukaan se on periaatteessa kahden tilan superpositiossa. Käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Huolimatta siitä, että radioaktiivisen ytimen hajoaminen noudattaa kvanttimekaniikan sääntöjä, jokin tekee ne merkityksettömiksi kissan kokoluokassa. Kissa on joko kuollut tai elävä.  

Makromaailman mittakaavassa keskeinen tekijä on lukemattomien hiukkasten vaikutus toisiinsa. Niitä ei voi enää tarkastella yksittäisinä aaltofunktioina, joita ne kvanttiteorian mukaan ovat. Tutkijoiden mukaan toinen tekijä on Einsteinin teorian mukainen gravitaatiodilataatio. 

Kun yksittäiset hiukkaset muodostavat isompia kappaleita, Maan vetovoima hillitsee niiden kvanttikäytöstä. Hiukkaset ovat teoriassa samanaikaisesti monessa eri paikassa, mutta mitä voimakkaammassa vetovoimakentässä ne ovat, sitä hitaampaa hötkyily on. 

Laskelmien mukaan gravitaatio tuhoaa hiukkasten superposition, jolloin havaitsemamme kappaleet käyttäytyvät havaitsemallamme "normaalilla" tavalla. 

"On aika yllättävää, että gravitaatiolla on oma roolinsa myös kvanttimekaniikassa", hämmästelee tutkijaryhmää johtanut Igor Pikovski. "Gravitaatiota tutkitaan yleensä tähtitieteellisissä mittakaavoissa, mutta näyttää siltä, että se vaikuttaa myös kaikkein pienimpien hiukkasten kvanttiluonteeseen täällä maanpinnalla."

Toistaiseksi tulokset ovat puhtaasti teoreettisia, mutta tutkijoiden mukaan ilmiön pitäisi olla havaittavissa lähitulevaisuudessa tehtävissä kokeissa. Silloin ollaan ehkä askelta lähempänä kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian yhdistämistä, joka on ollut jo pitkään tutkijoiden haaveena.

Kvanttikissan pelastumisesta kerrottiin Wienin yliopiston uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Nature Physics -tiedelehdessä. 

Kuva: Igor Pikovski/Harvard-Smithsonian Center for Astrophysic

Nytpä tiedetään tämäkin: kissojen mielestä ihmisten musiikki on epämiellyttävää.

Wisconsinin ja Marylandin yliopistojen tutkijat keksivät tarkkailla tieteen nimissä sitä, miten kissat reagoivat musiikkiin – ja kehittivät samalla soitantaa, mistä kissat näyttävät oikeasti pitävän. Tutkijoiden mukaan musiikki vaikuttaa myös kissoihin rentouttavasti ja rauhoittavasti.

“Selvitimme mikä on kissojen ääntelyn normaali taajuusalue ja sovitimme omaa musiikkiamme siten, että se sopii kissataajuuksiin”, selittää Applied Animal Behaviour Science -julkaisussa ilmestyneen tutkimuksen pääkirjoittaja Charles Snowdon.

“Kissat pitävät noin oktaavia korkeammasta äänestä kuin ihmiset.” Ihmisten musiikissa rumpujen rytmi on usein verrannollinen sydämen sykkeeseen. Kissat puolestaan näyttävät pitävän musiikista, jonka tempo vastaa kehräystä. Kissat myös liukuvia taajuuksia, muuttuvia maukumaisia äännähdyksiä, joten on luonnollista, että kissaystäviemme mielimusiikissa on myös sellaisia.

Snowdonin vetämä Wisconsinin yliopiston tutkimusryhmä loi Marylandin yliopistossa olevan säveltäjä David Teien kanssa musiikkia, jonka oletettiin olevan kissoja miellyttävää. He eivät halunneet matkia kissojen omia ääniä, vaan luoda jotain uutta  – musiikkia mistä kissat pitävät, mutta mikä ei olisi vastenmielistä myöskään ihmisille. Näin kissojen omistajat voisivat soitaa kotonaan musiikkia, mikä olisi miellyttävää kaikkien mielestä.

Tuloksena oli kappale nimeltä Cozmo’s Air, jonka rytmi on kehräystä vastaava 1380 iskua minuutissa.

Toisessa kappaleessa, nimeltään Rusty’s Ballad, rytmi on vain 250 iskua minuutissa. Tämän on tarkoitus vastata nuolemista, eli kissojen tapaa puhdistaa itseään kielellään.

Näitä kappaleita soitettiin 47 kotikissasta muodostetulle koe-eläinjoukolle. Vertailun vuoksi kissoille soitettiin myös ihmismusiikkia: kaksi klassisen musiikin klassista kappaletta, Johann Sebastian Bachin orkesterisarjassa nro. 3 oleva alkusoiton jälkeinen Air-viuluosa ja Gabriel Fauré’n Elegia.

Yllättäen kissat eivät reagoineet juuri lainkaan ihmismusiikkiin, mutta kissamusiikin soidessa kaiuttimista, alkoivat kehrääjät innostua sekä liikkua kohti ämyreitä. Kissat kiehnäsivät kaiutinkaappien vieressä ja koittivat tartuttaa niihin tuoksuaan, eli näin “merkitä” niitä omikseen.

Kissamusiikki siis toimi jopa yllättävän hyvin ja auttaa ymmärtämään eläinten psykologiaa.

David Teie on aiemmin tutkinut myös apinoita sekä tehnyt musiikkia niille. Akateemisen kiinnostuksen lisäksi musiikille odotetaan käyttöä muun muassa eläinlääkäriasemilla sekä paikoissa, joissa kissoja pitää rauhoittaa – kenties siis myös kodeissakin, ainakin toisinaan.

Jokaiselle kissaihmiselle on tuttua, että lemmikki tunkee toisinaan itsensä pieneen laatikkoon, jos sellainen on tarjolla. Nyt siihen on löytynyt syy – tai pikemminkin jo aiemmin syyksi arveltu tekijä on saanut vahvistusta.

Utrechtin yliopistossa Hollannissa tutkittiin Claudia Vinken johdolla löytöeläinten käyttäytymistä. Tutkimuksessa verrattiin 19 kissaa, jotka oli vastikään tuotu "kissataloon".

Naukujat jaettiin kahteen ryhmään: kymmenelle kissalle oli tarjolla pahvilaatikko, yhdeksän kissaa jäi ilman. Muutaman viikon seurannan aikana saadut tulokset kertoivat selvästi, miten laatikko vaikuttaa kissan "stressiarvoon" (Cat-Stress-Score eli CSS) ja sen muutoksiin aikaa myöten. 

Jo kolmantena päivänä "laatikkoryhmän" CSS-arvo oli jo merkittävästi alentunut. Toisaalta arvossa ei tässä ryhmässä esiintynyt juurikaan vaihtelua yksilöstä toiseen, kun vailla laatikkoa olevilla kissoilla se heitteli huomattavasti.

Aikaa myöten kaikkien kissojen CSS laski samalle tasolle, mutta ilman laatikkoa se vei kaksi viikkoa, kun laatikoissa piilotelleet naukujat rauhoittuivat jo keskimäärin kolmessa vuorokaudessa.

Tutkimus ei kuitenkaan paljasta pelkästään syytä kissojen hassuun käytökseen, vaan sillä on myös käytännön merkitystä. Löytöeläinsuojissa voi esiintyä erilaisia tarttuvia tauteja, koska stressaantuneiden kissojen kohonneet kortisolin eli "stressihormonin" tasot alentavat niiden vastustuskykyä.

Suojaisan ja turvallisen piilopaikan tarjoavat pahvilaatikot ovat edullinen ja tehokas keino nopeuttaa kissojen sopeutumista uusiin olosuhteisiin ja vähentää tautiriskiä.

Rauhallisissa kotioloissa asustavien kissojen ei luulisi kaipaavan erityistä stressihoitoa, mutta kerälle käpertyminen ahtaaseen tilaan selittyy myös kissan luontaisella mieltymyksellä lämpöä kohtaan.

Tutkimus on ilmestynyt Applied Animal Behaviour Science -julkaisussa (maksullinen).