Suomalaisen sinivalaan tarina

Ti, 03/13/2018 - 15:49 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Vajaat 76 vuotta sitten Suomen Porista löydettiin planeetan suurimman eläimen jäänteitä. On kuitenkin yhä mysteeri, kuinka ne päätyivät Satakunnan rannoille.

Oli lokakuun ensimmäinen päivä vuonna 1942. Samaan aikaan kun Karjalan kannaksella asemasodittiin, kaiveli maanviljelijä Vihtori Jokinen pellollaan Porin länsipuolella. Seutu oli alavaa entistä merenpohjaa ja usein veden vallassa. Jokinen oli ojittamassa peltojaan.

Kaivuutöiden lomassa maan seasta löytyi jotain erikoista: jättimäisen suuri luunkappale. Painoa sillä oli yli kahdeksan kiloa ja mittaa 32x31x21 cm. Ja pian maasta löytyi toinen samanlainen.

Löytö oli sen verran erikoinen, että luut toimitettiin oitis Satakunnan museoon Poriin. Sieltä ne siirrettiin Helsingin yliopiston eläintieteelliseen museoon ja todettiin suuren hetulavalaan selkänikamiksi. Lopulta toinen luista lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin Kööpenhaminan Eläintieteelliseen museoon, jossa siihen perehtyi merieläinten asiantuntija Magnus Degerbøl. Hän vertaili löytöä museon mittaviin valaanluukokoelmiin ja määritti sen sinivalaan selkänikamaksi.

Luuhun aivan viime vuosina tutustunut arkeologi, dosentti Kristiina Mannermaa luottaa Degerbölin lajimääritykseen: "Nikama on niin valtava, ettei se oikein mikään muukaan voi olla", Mannermaa kommentoi.

Sinivalas Kaliforniassa
Ihmeteltiinkö rantautunutta sinivalasta joskus kauan sitten Porinkin rannikolla?

Sinivalas (Balaenoptera musculus) on ylivoimaisesti suurin eläin, joka planeetallamme on ikinä elänyt. Jotkut piiskahäntäiset dinosauruslajit saattoivat olla kokonaispituudeltaan useita metrejä tuotakin pidempiä, mutta niiden massa jäi reippaasti alle puoleen sinivalaasta. Sinivalas on lajina kuitenkin varsin tuore, reilusti alle 10 milj. vuoden ikäinen.

Suurimmat sinivalaat saattavat olla jopa 30-metrisiä ja painaa kunnosta riippuen 100–180 tonnia. Suhteutetaanpa: Tuo jättimäinen otus voi olla kymmenen metriä pidempi ja kaksi kertaa niin painava kuin VR:n suurimmat Sr3-tyypin veturit. Yhden ainoan sinivalaan hilaaminen matalalle kiertoradalle vaatisi 3–4 Falcon Heavy -rakettilaukaisua, tai yhden Saturn V -laukaisun. Otuksen saaminen raketin kyytiin sovittaminen olisi tietysti aivan toinen juttu.

Sinivalas Klouvin metsissä on kuin neula heinäsuovassa

Nikamat löytyivät ojaa kaivettaessa 20–30 sentin syvyydestä, mutta niiden tarkka löytöpaikka ei liene enää kenenkään tiedossa.

Aikalaislähteessä nikamien kerrotaan löytyneen Preiviikin Makholmasta, n. 1,5 km päässä rannikolta. Myöhemmässä, muisteluihin perustuvassa tekstissä taas kerrotaan "Klouvin pelloista". Näiden tietojen avulla löytöpaikan saa määritettyä kartan osoittamalle seudulle.

Sinivalas Kalifornassa
Kartta: Jarmo Korteniemi (aineisto: Maanmittauslaitos)
Yllä: Sinivalaan uloshengitys näkyy kauas. Alla: Porin nikamien oletettu löytöpaikka on merkitty vaaleanpunaisella.

Aallot liplattivat nikamien löytöpaikalla arviolta 500–1000 vuotta sitten. Tämä vastaa hyvin Mannermaan radiohiilimenetelmällä määritettämää 800–900 vuoden ikää luulle. Valas eleli siis 1100-luvulla, jotakuinkin samoihin aikoihin kun piispa Henrik kävi omalla kohtalokkaalla retkellään Suomessa.

Kun valaanluita 1940-luvulla hypisteltiin, pidettiin varmana ettei niiden ikiä saataisi määritettyä. Nikamien pinnat olivat aivan liian kuluneet, jotta tuolloin käytössä ollut, piileviin perustuva iänmäärityskeino olisi toiminut.

Ja ovathan luut pinnaltaan toki erittäin kuluneita. Kaikki selkänikamille tyypilliset ulokkeet ja haarakkeet ovat joko katkenneet tai kuluneet pois, ja pinta on kovin lohkeillut. Alla vertailu Porin nikaman (vas.) ja kokonaisen (oik.) välillä.

Nikamien vertailu

Vuonna 1947 helsinkiläinen meribiologi Sven Segerstråle uumoili juuri luiden kuluneisuuden perusteella, että merenkäynti oli luultavasti siirtänyt nikamat alkuperäiseltä paikaltaan. Mutta missä loppu luurangosta mahtaa sijaita? Luiden kulkeutuminen Porin rannoille on yhä vieläkin hämärän peitossa.

Luiden alkuperälle on kaksi selvää vaihtoehtoa. Nikamat saattavat olla merimiesten tuomia, jolloin valas on voinut elellä elämänsä vaikkapa Atlantilla. "Ehkä luut heivattiin lopulta laidan yli, kun alkoivat haista jopa merimiesten mittapuulla ylivoimaisen pahalta", Mannermaa pohtii. "Toisaalta on se eläin voinut itsekin Itämerelle eksyä."

Jälkimmäinen olisi se mielenkiintoisempi vaihtoehto. Mikäli valasjätti olisi nääntynyt niukan krillisaaliin uuvuttamana nälkään jossain Selkämerellä, sen luurangosta saattaisi joskus löytyä lisääkin. Luut voivat olla hautautuneena jossain Klouvin maastossa, tai lymytä yhä Selkämeren aaltojen alla. Alueella kaivellessa kannattaa pitää silmät auki.

Suuria hetulavalaita saapuu vesillemme aika ajoin, eikä niille yleensä hyvin käy. Suomesta on löytynyt toinenkin sinivalas. Tämän "vain" 19-metrisen (eli luultavasti nuorehkon) eläimen luuranko lepää suurimmaksi osaksi yhä Suomenlahden pohjalla. Määritystä varten nostettiin muutamia luita, ja radiohiiliajoituksen mukaan eläin saapui paikalle aivan itsenäisesti hieman yli 7000 vuotta sitten (ei "1900-luvulla" kuten Tiede-lehden artikkelissa taannoin uumoiltiin). Valaan jäänteet löytyivät NordStream-kaasuputkea asennettaessa.

Päivitys 15.3.2018 klo 13.45: Lisätty Kristiina Mannermaan kommentteja.
Päivitys 28.12.2018: Korjattu nikamien löytöpäivä.

Lähteet: Sven G. Segerstrålen tiedonanto löydöstä (Luonnon tutkija 2/1947), kalastaja Erkki Männistön muistelmia (Selkämeren Ystävät), Jättiläisen jäljillä (Tiede-lehti 1/2011), Jääkauden jälkeläiset (Ukkonen & Mannermaa, Museovirasto 2017), Helsingin yliopisto, Maannousu Suomessa (Maanmittauslaitos), sekä keskustelu dosentti Kristiina Mannermaan (Arkeologia, Helsingin yliopisto) kanssa.

Valokuvat ovat kaikki Kaliforniassa elävistä tai rantautuneista sinivalaista (Jarmo Korteniemi 2010) tai niiden osista (Kristiina Mannermaa, Mararie/Flickr). Kartan koonti Jarmo Korteniemi, topografia-aineisto ja pohjakartta Maanmittauslaitos.