Huomenna iltapäivällä Suomen aikaa on jälleen täysikuu – ja samalla turhaa kohua kerta toisensa jälkeen nostattava "superkuu". Täsmällisellä täydenkuun hetkellä Kuu on Suomesta katsottuna vielä horisontin alapuolella, mutta myöhemmin illalla se loistaa korkealla taivaalla, jos vain pilvet pysyvät poissa.
Menemättä mukaan tuohon tyhjänpäiväiseen superhypetykseen tarkastellaan, miten Kuun syntyä koskeva tietämyksemme on karttunut. Se liittyy keskeisesti 1960- ja 1970-lukujen vaihteen kuulentoihin.
Oliko yli 40 vuotta sitten tehdyistä miehitetyistä kuulennoista siis tieteellistä hyötyä? Kyllä oli, vaikka tiede pääsikin mukaan Apollo-ohjelmaan ikään kuin jälkijunassa.
Päätökset kuulennoista tehtiin poliittisin perustein, mutta kun Kuuhun kerran oltiin menossa, voisihan siellä jotain tutkimustakin tehdä. Ja sitä myös tehtiin, sillä tutkijoilla oli mielessään monta avointa kysymystä, joihin kenties saataisiin vastaus menemällä Kuuhun ja tuomalla sieltä kiviä Maahan.
Yksi keskeinen asia, johon kuulentojen toivottiin tuovan selvyys, oli Kuun synty. Ennen Neil Armstrongin "pientä askelta" tutkijoilla oli pohdittavanaan kolme teoriaa.
Yhden mukaan Kuun syntyyn tarvittava aines olisi irronnut vinhasti pyörivästä Maasta nykyisen Tyynen valtameren kohdalta.
Toisen mukaan Kuu olisi syntynyt muualla Aurinkokunnassa ja joutunut sitten Maan sieppaamaksi.
Ja kolmannen mukaan Maa ja Kuu olisivat muotoutuneet samaan aikaan jo alun perin lähekkäin.
Jokaisessa teoriassa oli ongelmansa, joiden vakavuus vaihteli teoriasta toiseen. Ne eivät siten olleet keskenään ihan yhtä tosissaan otettavia, mutta silti toistensa kanssa kilpailevia.
Kuulentojen ja niiden myötä saatavien näytteiden toivottiin vihdoin tekevän selväksi, mikä teorioista olisi oikea. Ja tekiväthän ne: ei mikään.
Tutkijat joutuivat aloittamaan puhtaalta pöydältä ja kehittämään aivan uuden teorian. Tuloksena oli törmäysmalli.
Sen mukaan Kuu on syntynyt aineesta, jonka Maahan muinoin törmännyt noin Marsin kokoinen kappale heitti avaruuteen. Osa aineesta jäi Maan läheisyyteen ja muodosti ruhjoutunutta planeettaa ympäröineen renkaan, josta sitten kasautui Kuu.
Teorian yhden version mukaan nuoreen Maahan ei ehkä törmännytkään pienempi protoplaneetta, vaan kaksi samankokoista, massaltaan Maan puolikasta vastaavaa kappaletta saattoi osua toisiinsa kosmisessa nokkakolarissa.
Kolmesta vaihtoehtoisesta teoriasta on siis päästy täysin uuden teorian erilaisiin versioihin. Olisiko Kuun synnyn tutkimus edennyt tällä tavalla, ellei kuulentoja olisi tehty?
Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta puhumattakaan, joten emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. Tiedämme vain, miten tutkimus eteni kuulentojen seurauksena.