sotilastekniikka

Supermarine Spitfire Mk II

Pituus 9,12 m
Siipien kärkiväli: 11,23 m
Korkeus: 3,86 m
Siipien pinta-ala: 22,48 m²
Massa tyhjänä: 2297 kg
Suurin lentoonlähtömassa: 3039 kg
Moottori: Rolls-Royce Merlin V12, 1470 hv / 1096 kW (2800 metrin korkeudessa)

Suurin nopeus: 595 km/h
Toiminasäde: 756 km
Pisin siirtolento: 1827 km
Suurin lentokorkeus: 11 125 m
Kohoamisnopeus: 13,2 m/s

Aseistus: 8 × .303 Browning Mk II -konekivääreitä siivissä

(Suomeksi "Spitfire" tarkoittaa äksyilijää tai ikävää, räksyttävää henkilöä, joka on koko ajan harmina.)

Otsikkokuva: Franck Cabrol. Kuvan koneella (malli Mk IX) on omat nettisivunsakin: MH434.

Ministeri pääsi ohjaamoon

Ministeri Niinistö oli paikalla näyttelyssä tänään tiistaina ja palaa Suomeen huomenna aamulla. Matkansa aikana hän tapaa vierailunsa aikana mm. Ranskan puolustusministerin Jean-Yves Le Drianin ja Yhdysvaltojen ilmavoimista vastaavan ministerin Deborah Lee Jamesin.

Päivän mieleenpainuvin anti Niinistölle oli varmasti lähikontakti ranskalaiseen Rafale-hävittäjään.

“Tänään on tullut nähtyä tämä ranskalaisen ilmailuteollisuuden ylpeys niin ulkoa kuin sisältäkin”, kertoi ministeri Niinistö, jonka mukana näyttelyssä on puolustusministeriön, pääesikunnan ja Ilmavoimien edustajista koostuva asiantuntijaryhmä.

“Tutustuimme Rafalen kantamaan aselastiin, ja se on aika vaikuttava. Kuulimme myös, että konetta testattu myös tositoimissa, muun muassa Malissa. Siellä sillä oli tehty pitkä, 9,5 tuntia kestänyt operaatio, missä iskettiin useampaankin kohteeseen. Lennon aikana tehtiin kaksi ilmatankkausta.”

Itse asiassa Rafale on ollut taistelukäytössä jo vuodesta 2011 alkaen ja vuonna 2013 tapahtunut Malin operaation on eräs haastavimmista koneella tehdyistä iskuista.

“Olemme myös nähneet täällä koneen ilmassa ja täytyy sanoa, että siinä oli taitava pilotti. Se näytti tekevän näytösohjelmassaan kaartotaistelua, mutta on eri asia kuinka paljon sitä tämän päivän taistelukentällä tarvitaan. Mutta ainakin siihen kone on kykenevä.”

Jo yksityiskohtaisia keskusteluja amerikkalaisten kanssa

Kun tapasin Niinistön näyttelyn tiimellyksessä, oli hän juuri käynyt Yhdysvaltain osastolla ja neuvotellut myös F-35:n valmistajan Lockheed-Martinin kanssa. 

“F-35 on jo tutumpi kone, koska sitä on käyty jo esittelemässä Suomessa ja siksi menimme jo yksityiskohtiin keskusteluissamme. Yksi kysymys oli se, millaiseksi tämä koneen tällä hetkellä vielä varsin korkea hinta tulee muodostumaan siinä vaiheessa kun tuotanto pääsee todella käyntiin ja koneelle on tullut lisää tilauksia.”

Kone on tullut olennaisesti arvioitua kalliimmaksi ja se on kärsinyt monista teknisistä vaikeuksista. Toisaalta kone on myös teknisesti kaikkein nykyaikaisin tarjolla olevista malleista ja monet tekniikat – mm. edistyksellinen kypärä, jonka avulla lentäjä voi ikään kuin nähdä joka puolelle ympärillään – ovat aivan uusia.

Näyttelyssä Lockheed-Martinin tiedotustilaisuudessa yhtiön edustajatkin totesivat, että kone on kilpailijoihinsa nähden täysin ylivoimainen, “kun se vain toimii suunnitellulla tavalla”. Yhtiö on päässyt laskemaan koneen yksikköhintaa sarjatuotannon myötä ja tavoitteena on perusversiolle 80 miljoonan dollarin kappalehinta.

Esimerkiksi Norja on päättänyt hankkia koneita ja Tanskalla on kaupanteko kesken. Euroopassa lisäksi muun muassa Alankomaat, Iso-Britannia ja Italia ovat tilanneet koneita, ja mm. italialaiset ja hollantilaiset koneet tehdään Italiassa. Jos Suomi tilaisi koneita, ne tehtäisiinkin todennäköisesti Italiassa. Koska Suomessa ilmailuteollisuutta on ajettu viime aikoina alas, mahdollisesti myös isommat huollot jouduttaisiin tekemään ulkomailla – todennäköisesti Italiassa.

“En osaa vielä sanoa koneiden tekemisestä tai huolloista, sillä tämä hankintaprosessi on vielä aivan alkutekijöissään”, totesi puolustusministeri. “On kuitenkin selvää, että oli valmistaja mikä tahansa, on kauppaan liittyvä teollinen yhteistyö tärkeä tekijä ratkaisua tehtäessä. Meidän täytyy saada sellainen ratkaisu, joka hyödyttää myös Suomen taloutta – sen verran isoista kaupoista on nyt kyse.”

Muut tarjokkaat 

Vaikka Niinistön puheet Lockheed-Martinista ja F-35:sta vaikuttivat hyvin myönteisiltä, hän muistutti, että  esiselvitystyöryhmä vasta tehnyt raporttinsa. 

“Siinä mainitaan viisi mahdollista kandidaattia tulevaisuuden monitoimihävittäjäksemme ja F-35 on vain yksi tarjolla olevista malleista. Tässä vaiheessa tilanne on siis vielä täysin auki ja tilauksesta käydään reilu kilpailu.”

Ministeri ei ole ennättänyt itse vielä tutustumaan ruotsalaisen  Saabin JAS Gripeniin, “mutta toivottavasti pääsen vielä lähiaikoina näkemään sen. Tämä asiantuntijaryhmä, joka on mukanani myös täällä, käy kyllä tutustumassa siihen ja kaikkiin muihinkin kandidaatteihin.”

Joka tapauksessa Suomen seuraavatkin hävittäjät tulevat olemaan lentäjien lentämiä koneita, sillä vaikka miehittämättömät lentolaitteet tulevat koko ajan paremmiksi, niiden täysimittainen käyttäminen vaatii esim. satelliittiyhteyttä. Sellaiseen Suomella ei ole luonnollisestikaan varaa. Miehittämättömien koneiden käyttö vaatii yleensä myös lentäjien lentämiä hävittäjiä, jotta ilmatila olisi turvallinen lennokkien lentää.

Hornetien uusiminen on pitkä projekti

Seuraava vaihe nyt kesäkuun 11. päivänä annetun esiselvityksen jälkeen on se, että todennäköisesti syyskuussa asetetaan puolustusministeriössä ryhmä viemään hanketta eteenpäin. Ensi vuoden alkupuolella lähetetään sitten konevalmistajille tiedonhakupyynnöt, joiden pohjalta varsinaisia tarjouksia pyydetään myöhemmin vuosina 2017-18.

Päätös konetyypistä ja tilaukset tehtäisiin vuonna 2021 ja ensimmäiset koneet saataisiin vuonna 2025. 

Aikaa tuntuu olevan runsaasti, mutta hanke on pitkä ja koneiden tilaamisesta niiden saamiseen saattaa kulua vuosia. Ensimmäiset Hornetit siirretään eläkkeelle vuoden 2025 tienoilla ja viimeiset  seuraavat vuonna 2030. Silloin siis uusien koneiden pitäisi olla jo käytössä.

“Aikataulu on käsittääkseni ihan oikein aseteltu”, Niinistö sanoi. “Nämä kyllä ovat joka puolella maailmaa hyvin pitkiä prosesseja,  eikä tämä Suomen tuleva hankita ole siinä mielessä poikkeus. Pitäisin sitä oikeastaan hyvänä, että ollaan nyt tässä vaiheessa liikkeellä, koska ei kannata hötkyillä, ettei tule virheitä.”

Hankinnan hinnaksi arvioidaan 10 miljardia euroa. Tilattavien koneiden määrää on hankala vielä sanoa, koska konemalli ja sen ominaisuudet vaikuttavat asiaan.

Samalla kannattaa muistaa, että koneiden hankinta on vain osa koko kauppaa: koneisiin hankitaan myös aseet, jotka ovat nekin hyvin kalliita. Esimerkiksi Hornetit ovat muuttuneet monitoimikoneiksi vasta uusien (kalliiden) asejärjestelmien myötä.

Raportissa mukana olleet konetyypit

Saab JAS 39 Gripen
Koneen ensimmäinen versio teki ensilentonsa vuonna 1988, mutta siitä on tulossa nyt uusi versio, JAS 39 E, eli Gripen NG. Se valmistuu vuonna 2016. Suomen hankintaan mennessä koneesta voitaisiin tehdä jo uudempikin versio – ja mahdollisuudet sen tekemisestä myös Suomessa ovat todennäköisesti tarjokkaista kaikkein suurimmat. Konetta ei ole käytetty kertaakaan tositoimissa.

Lockheed Martin F-35 Lightning II
Kyseessä on huipputekninen ns. viidennen sukupolven monitoimihävittäjä, jonka ensilento oli vuonna 2006. Kyseessä on häivekone, eli stealth-hävittäjä, josta on tehty kolme eri pääversiota. Näistä Yhdysvaltain merijalkaväen F-35B -versio pystyy myös laskeutumaan pystysuoraan ja nousemaan hyvin lyhyen kiihdytyksen jälkeen. Suomeen tuskin hankittaisiin näitä versioita. Merkittävää koneessa on myös sen monipuolista tilannekuvaa lentäjälle tarjoavat sensorit. F-35 ei ole ollut vielä taistelukäytössä, mutta Yhdysvallat harkitsee sen lähettämistä Lähi-itään elokuussa.

Eurofighter Typhoon
Vuonna 1994 ensilentonsa tehnyt hävittäjä on usean Euroopan maan yhteishanke: mukana ovat pääosakkaina Iso-Britannia, Saksa, Italia ja Espanja. Alun perin mukana oli myös Ranska, mutta se jättäytyi pois yhteistyöstä ja tilasi uuden hävittäjänsä Rafalen Dassaultilta. Tarkoitus oli vähentää yhteistyöllä kustannuksia, mutta toisin kävi: hankkeesta tuli kallis ja se viivästyi.

Dassault Rafale
Ranskalainen tuulenpuuska, kuten nimi suomeksi kuuluu, on vuonna 1986 ensilentonsa tehnyt ns. neljännen sukupolven monitoimihävittäjä. Konetta ei saatu myytyä muihin maihin lainkaan tähän vuoteen saakka, jolloin Egypti, Intia ja Qatar päättivät ostaa Rafaleita. Kone on hyvin ranskalainen, sillä lähes kaikki koneessa on avioniikkaan ja moottoriin asti on Ranskassa tehtyjä.

Boeing F/A-18 Super Hornet
Super Hornet on alkuperäisen Hornetin vuonna 1995 ensilentonsa tehnyt versio, joka on lähes kuin uusi kone. Rungon etuosa on sama, mutta Super Hornet on lähes metrin pitempi, ja sen siipien pinta-ala on 25% suurempi. Kaikkinensa kone on modernisoitu ja verrattuna edeltäjäänsä on Super Hornetissa suuri osa kokonaan uutta. Jos Hornet sinällään oli jo hieman suurehko ja raskas kone Suomen käyttöön, olisi Super Hornetin ainoa valtti valinnassa jonkinasteinen yhteensopivuus nykyisen hävittäjälaivaston kanssa.

Kuvat: Jari Mäkinen (kaksi ensimmäistä) ja Wikipedia (loput).

Todennäköisesti Yhdysvaltain ilmavoimat haluaisi lennättää X-37B:n kaltaisia minisukkuloita joskus tulevaisuudessa operationaalisesti hyvinkin lyhyellä varoitusajalla avaruuteen - tai pitää sellaisia koko ajan avaruudessa, jotta alukset voisivat tarpeen mukaan muuttaa kiertorataansa ja käydä esimerkiksi tutkailemassa haluttua kohtaa maapallon pinnalla rahtiruumassaan olevilla vakoilulaitteilla.

Mitään virallista tietoa sukkuloiden hyötykuormasta ei ole, mutta todennäköisin sukkulan käyttö on tiedustelu. Kohteet voivat olla niin Maan päällä kuin avaruudessakin; sukkula kykenee nimittäin käymään katselemassa vaikkapa muita kiertoradalla olevia satelliitteja.

Sähköraketti mukana ja materiaalinäytteitä

Siinä missä aiemmilla lennoilla on päähuomio ollut itse sukkulan ja sen laitteistojen testaamisessa, on nyt mukana – mahdollisen ja todennäköisen vakoilulaitteiston – lisäksi NASAn mukaan pakkaamia materiaalinäytteitä.

Yli sata erilaista, uudenlaista komposiittimateriaalia, polymeeriä ja pinnoitetta altistetaan lennon aikana avaruuden olosuhteille, sillä niiden käyttäytymistä pitkäaikaisessa avaruudessa olemisessa halutaan tutkia.

Vastaavanlaisia näytesarjoja on lennätetty useita kertoja avaruudessa, viimeksi NASAlla oli yli 4000 näytettä matkalaukun kokoisessa paketissa Kansainvälisen avaruusaseman ulkopuolella vuosien 2001 ja 2003 välissä. Eurooppalaisilla ja venäläisillä on ollut ja on parhaillaankin käynnissä vastaavanlaisia kokeita.

Mielenkiintoista X-37B:n näytepaketissa on kuitenkin se, että nämä näytteet on koottu varsin nopeasti ja pitävät sisällään uudenlaisia materiaaleja, joita haluttaisiin käyttää, mutta joista ei ole toistaiseksi saatu vielä kokemuksia.

Toinen kiinnostava asia lennolla on aluksen sähköinen rakettimoottori. Sukkulan omat kemialliset rakettimoottorit ovat paikoillaan, mutta mukana on myös uudenlainen sotilaiden kehittämä sähköinen työntövoimalaitteisto, joka käyttää erittäin vähän polttoainetta. Esimerkiksi xenon-kaasun atomeja kiihdytetään moottorissa sähkövirran avulla suureen nopeuteen, jolloin pienelläkin ainemäärällä saadaan aikaan työntövoimaa.

Voima ei ole suuri, mutta sitä voidaan pitää yllä pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti. Tällainen rakettimoottori on kevyt ja sopii erinomaisesti pienikokoiseen, kauan avaruudessa olevaan alukseen.

Sitä, onko rakettimoottori(t) pari metriä pitkän rahtiruuman sisällä vai esimerkiksi sukkulan perässä, ei ole kerrottu. Tarkoituksena on kuitenkin testata ja tutkia tarkasti sen toimintaa sekä suorituskykyä pitkän ajan kuluessa.

Onkin mahdollista, että tämä lento tulee kestämään pari vuotta – ellei pitempäänkin.

Juttua on päivitetty laukaisun jälkeen keskiviikkona klo 18:30 Suomen aikaa.

ITER

Tie kohti fuusiota on jo tähän mennessä ollut pitkä ja tavoite on siirtynyt koko ajan tulevaisuuteen. Klassisen sanonnan mukaan fuusiovoima on 30 vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta aika, mistä kolme vuosikymmentä lasketaan alkavaksi, on siirtynyt koko ajan eteenpäin.

Monien pienikokoisten koelaitosten jälkeen ensimmäinen kunnollisen kokoinen fuusiovoimala on parhaillaan rakenteilla eteläisessä Ranskassa, Cadarachessa. Kansainvälinen ITER-koelaitos (International Thermonuclear Experimental Reactor, http://www.iter.org) on tarkoitus saada toimintaan 2020-luvun puoliväliin mennessä ja sen jälkeen sitä on aikomus käyttää parinkymmenen vuoden ajan.

Laskelmien mukaan se olisi ensimmäinen tarpeeksi suuri fuusiovoimala, missä reaktio voisi jatkua pitkään ja tuottaa oikeasti energiaa kuten voimalaitoksen tulisi tuottaa.

Laitoksen ydin on donitsin muotoinen säiliö, tokamak, jonka sisällä deuterium ja tritium ovat kuumana plasmana voimakkaiden magneettikenttien kahlitsemana. Rinkulan halkaisija on kuusi metriä ja sen suprajohtavilla magneeteilla synnytetyn magneettikentän voimakkuus viisi Teslaa (tämä on todella paljon). Lämpötila, missä fuusioreaktio deuteriumia ja tritiumia käytettäessä käynnistyy, on 100 miljoonaa astetta. Tuloksena toivotaan olevan 500 megawattia ylimääräistä energiaa.

Kokonaisuudessaan ITER-laitteisto olisi 60 metriä korkea ja sen massa olisi 23000 tonnia. Sähkö tuotettaisiin sitten vieressä olevilla perinteisillä generaattoreilla, joita pyörittää fuusiovoiman kuumentama vesi.

Hohtavaa plasmaa tokamakin sisältä kuvattuna.

Pallosalama purkkiin

Johtoajatuksena ITERin rakentamisessa on ollut se, että suurentamalla laitoksen kokoa saadaan fuusio kunnolla toimimaan, mutta samalla pieni joukko tutkijoita on pohtinut juuri päinvastaista: entä jos laitteisto yksinkertaistettaisiin ja tehtäisiin paljon pienemmäksi?

Eräs ensimmäisistä oli Kalifornian yliopiston fyysikko Norman Rostoker, joka perusti vuonna 1998 yhtiön nimeltä Tri Alpha. Hänen ideanaan oli käyttää vedyn isotooppien sijaan polttoaineena booria ja protoneita. Boori-11 on kuitenkin hankala aine siksi, että reaktio olisi hyvin kuuma (noin miljardi astetta) ja tuo lämpötila pitäisi myös pystyä synnyttämään, jotta reaktio lähtisi alkuun. Lisäksi reaktio tuottaa vain puolet vetyreaktion tuottamasta energiasta. Hyvä puoli olisi kuitenkin se, että reaktion oheistuotteena ei olisi juurikaan neutroneita ja sähkövirtaa olisi mahdollista kehittää magnettikenttien avulla jopa 90% hyötysuhteella. Klassisen fuusioreaktorin (jos niin voi sanoa) hyötysuhde olisi vain noin 40%.

Miljardin asteen lämpötilaa ei voida pitää yllä pienessä tokamakissa, koska vaadittava magneettikentän voimakkuus olisi täysin mahdottomuus. Siksi Tri Alphassa kehitettiin boxer-moottoria muistuttava systeemi, missä kaksi vastakkain toisiaan olevaa plasmatykkiä ampuu keskellä olevaan kammioon eräänlaisia plasmarinkuloita, plasmoideja.

Sopivasti rengasmaiset plasmarinkulat kehittävät itse ympärilleen magneettikentän, joka pitää ne kasassa. Pallosalamien oletetaan olevan luonnollisia plasmoideja, eli salamaniskussa syntyneitä kuuman, sähköisesti varautuneen kaasun renkaita, joita niiden itsensä synnyttämä magneettikenttä pitää hengissä.

Kun plasmoidit osuvat toisiinsa keskellä olevan kammion sydämessä, ne synnyttävät boori-11 kaasun kanssa fuusioituvan plasmakuplan, jota pidetään paikallaan kammion keskellä magneettikentällä. Reaktio jatkuu niin kauan polttoainetta syötetään laitteeseen ja plasmoideja ammutaan.

Syntyvät alfahiukkaset ohjattaisiin takaisin plasmoiditykkeihin, ja niissä ne saadaan muutettua sähkövirraksi prosessilla, jota yhtiö luonnehtii ”väärinpäin kytketyksi hiukkaskiihdyttimeksi”.

Tri Alpha ei ole kertonut toiminnastaan juurikaan julkisuuteen, mutta se on tehnyt kokeita noin 10 metriä pitkällä laitteella, jota se kutsuu nimellä C-2. Laite pystyy ampumaan plasmoideja toisiinsa ja pitämään yllä raktiota jopa viiden millisekunnin ajan. Tämä on kunnioitettava saavutus, vaikkakin boorin sijaan kokeissa on toistaiseksi käytetty deuteriumia ja sähkövirran tuottaminen liki suoraan alfahiukkasista ei ole onnistunut.

Toinen pientä fuusioreaktoria suunnitteleva yhtiö on Helion Energy (http://www.helionenergy.com). Washingtonissa, Yhdysvalloissa, toimiva yhtiö kehittää myös plasmoideihin perustuvaa laitteistoa, joka on ”kuin diesel-moottori” yhtiön omien sanojen mukaan: plasmatykit syöttävät plasmoidipareja reaktiokammioon, missä magneettikenttä puristaa ne kasaan ja saa aikaan fuusioreaktion. Se saa aikaan puolestaan uudet kaksi plasmoidia, jotka puolestaan fuusioituvat ja saavat aikaan seuraavien syntymisen. Kun laite tuottaa näitä noin sekunnin kestäviä fuusiosykähdyksiä jatkuvalla syötöllä, se tuottaa tasaisesti energiaa.

Toistaiseksi Helion Energy on käyttänyt polttoaineinaan deuteriumia ja saanut aikaan reaktion kolmen minuutin välein. Yhtiö etsii Tri Alphan tapaan lisää rahoitusta suuremman koelaitteen tekemiseen ja olettaa, että viiden vuoden päästä laite voisi tuottaa energiaa enemmän kuin se kuluttaa – nyt siis ollaan vielä kaukana toimivasta reaktorista.

Kolmas kiinnostava uuden ajan ydinenergiayhtiö tulee Kanadasta. General Fusion (http://www.generalfusion.com) on hahmotellut aivan toisenlaisen fuusioreaktorin: siinä deuteriumia ja tritiumia sisältävät plasmoidit syötetään vinhasti pyörivän, pyöreän palokammion sisällä olevan sulan lyijymassan keskelle, jolloin puristamalla lyijyä nopeasti ja voimakkaasti kasaan lukuisilla pallon ulkopuolella olevilla männillä saadaan fuusioreaktio syttymään.

Yhtiö tutkii plasman kompressointia kahdella eri tavalla. Toinen on 14-mäntäinen koelaitteisto ja toinen on kokonaan erillinen koesarja, jossa plasmaa puristetaan kokoon pelkästään räjähdysaineilla. Männät saadaan liikkumaan nopeasti sylinteriensä sisällä joko paineilmalla tai höyryllä. Varsinaisessa, lopullisessa reaktorissa on tarkoitus käyttää höyryä.

Onko Lockheed onnistunut?

Lockheed Martinin esittelemä voimalaitos on kooltaan vain kolmisen metriä ja se tuottaisi 100 megawattia energiaa. Selvästikin sen käyttökohteina ovat laivat, lentokoneet ja monet muut puolustuksellisestikin kiinnostavat kohteet, mutta samalla luonnollisesti kaikki muutkin hyötyisivät laitteen ketteryydestä ja helppokäyttöisyydestä. Kuvissa – kuten otsikkokuvassamme – on yhtiön koelaitos nimeltä T-4, mutta tuotantoversio olisi noin 10 metriä pitkä laite. Verrattuna sen tuottamaan tehoon ja toiminta-aikaan, olisi se hurjan pieni ja kompakti.

Jos todellakin kerrostalon kellariin tai kuorma-auton konttiin saisi tällaisen fuusiovoimalan, menisi maailman energiantuotannon lisäksi maailmanpolitiikka uusiksi, kun kaasusta tai öljystä ei olisi kiistakapulaksi.

Laitteen periaatteesta ei kuitenkaan ole kerrottu muuta kuin sen, että se käyttää fuusiota ja että reaktiossa on ”korkea beta”. Tämä tarkoittaa sitä, että se tuottaa suuren plasman paineen suhteellisen pienellä magneettikentän aiheuttamalla paineella.

Rahoitus laitteen kehittämiseen on nähtävästi tullut Yhdysvaltain puolustushallinnolta ja työtä on tehty kuuluisassa Skunk Works -ideaverstaalla Kaliforniassa. Ennen kaikkea lentokoneistaan tunnetusta salaisten projektien pajasta ovat kotoisin monet Yhdysvaltain ilmavoimien erikoiskoneet, kuten U-2, SR-71 Blackbird, F-117 Nighthawk ja F-22 Raptor.

On hyvinkin mahdollista, että jokin lentämiseen liittyvä hanke on ollut reaktorin kehittämisen päätavoite. Tällainen voisi olla esimerkiksi lentokoneeseen (tai laivaan) sijoitettava laserase, sillä niiden käyttöön saamisen suurin ongelma on ollut riittävä virransaanti tarpeeksi pienestä ja kevyestä energianlähteestä.

Se, että hankkeen takana on Skunk Works tarkoittaa salaisuuden lisäksi myös sitä, että puheiden pohjalla todennäköisesti on jotain todellistakin. Heillä on ollut tapana tuottaa aina jotain toimivaa. Lockheed Martin kertoo laitteiston kehittämisen vievän vielä kymmenisen vuotta, ja voi myös ajatella, että viime viikon julkistuksen takana on tarve saada projektille rahoitusta.

Saatavilla olevien tietojen perusteella ei voi sanoa toimiiko uusi ihmereaktori, mutta varmaa on se, että paine hajautetun, puhtaan ja edullisen energiantuotannon suuntaan on erittäin suuri. Nykyiset suuret voimalaitokset tulevat käymään harvinaisiksi ja niihin investoimisen sijaan kannattaisi maailman (ja samalla Suomen) energianhuoltoa pohtia uudesta näkökulmasta.

Ja voi myös olla, että myös ITER tulee jäämään keskeneräiseksi hankkeeksi – onhan sekin eräänlainen dinosaurus.

-
Juttua on päivitetty 22. lokakuuta: ensimmäisen kuvan virheellistä kuvatekstiä ensimmäisestä hallitusta fuusioreaktiosta on muutettu, General Fusionin koelaitteista kertovaa tekstiä on tarkennettu ja mm. tieto Lockheed Martinin patenttihakemuksista on lisätty. Kiitos Helsingin yliopiston Tomas Lindénille!

Kuvat: Lockheed Martin; LLNL ja ITER.

Lisätietoja Lockheed Martinin hankkeesta: http://www.lockheedmartin.com/us/products/compact-fusion.html ja http://www.fusenet.eu/node/400

General Fusion -yhtiön esittelyvideo:

Uudenlainen avaruuslennokki

Yhdysvalloissa on suunniteltu jo moneen kertaa erilaisia uudelleenkäytettäviä, ilmakehässä lentäviä avaruusaluksia, mutta ne kaikki jäivät puolitiehen.

Jos 1960-luvun kaavailut unohdetaan, suunniteltiin nyt viimeksi NASAn johdolla 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa X-33-, X-34- ja X-38 -koekoneita, jotka olivat kaikki myös eräänlaisia sukkuloita. X-33 oli jo rakenteilla ollut yksivaiheisen, kokonaan uudelleenkäytettävän avaruussukkulan koekone. X-34 olisi ollut rahdin kuljettamiseen käytetty pieni avaruuslentokone, joka olisi laukaisu lentokoneen siiven alta avaruuteen. X-38 olisi ollut puolestaan avaruusaseman pelastuslautta, joka olisi pystynyt tuomaan kuusi astronauttia takaisin Maahan.

Kun kaikki edeltävät hankkeet lopetettiin kesken kaiken, käytettiin niiden kanssa kerättyjä kokemuksia X-40 -nimiseen testiliidokkiin. Sen perusteella tehtiin suurempi X-37.

Tämä Boeing-yhtiön toteuttama, alun perin NASAn hanke siirtyi vuonna 2004 Yhdysvaltain puolustushallinnon tutkimuslaitoksen DARPAn hoteisiin, minkä jälkeen budjettileikkaukset eivät olleet enää estämässä kehitystyötä. Koelennot ilmakehässä X-37A -versiolla alkoivat keväällä 2006. Tarkoituksena oli tuolloin viedä koekone avaruussukkulalla avaruuteen, mutta kun sukkulat jäivät eläkkeelle, laitettiin avaruuskelpoinen X-37B kantoraketin nokkaan ja ammuttiin sillä kiertoradalle.

Minisukkulaa ollaan periaatteellisella tasolla jo myös paisuttamassa lähes kaksikertaiseksi kooltaan. Tämä X-37C:ksi nimetty alus kykenisi rahtien lisäksi kyytimään kuutta avaruuslentäjää paineistetussa matkustamossa; toistaiseksi sen tekemisestä ei ole kuitenkaan mitään konkreettisia merkkejä.

Teknisiä tietoja: X-37B

Boeing-yhtiön rakentama minisukkula on 8,9 metriä pitkä, 2,9 m korkea ja sen paksujen deltasiipien kärkiväli on 4,5 metriä. Laitteen massa on noin 5 tonnia.

Kone laskeutuu täysin automaattisesti lentokoneen tapaan kiitoradalle. Kaksi tähän mennessä tapahtunutta lentoa ovat laskeutuneet Vandenbergin lentotukikohtaan Kaliforniassa, mutta myös lähellä sijaitseva Edwardsin koelentokeskus sekä Kennedyn avaruuskeskus Floridassa voivat ottaa minisukkulan vastaan.

X-37B:n pinta on päällystetty lämpösuojakerroksella, joista suurimman kuumennuksen kohteeksi siipien etuosissa ja nokassa olevat tiilet on tehty hiilipitoisesta keraamisesta materiaalista.

Aluksen selkäpuolella on pieni rahtiruuma (kooltaan noin 2,1 x 1,2 metriä), jonka luukku avataan kiertoradalle päästyä. Sieltä levittäytyy ulos aurinkopaneeli, jonka tuottaman sähkövirran voimin alus voi olla avaruudessa kuukausikaupalla. Minisukkulassa on pienten asennonsäätörakettimoottorien lisäksi yksi päämoottori, joka kykenee muuttamaan aluksen kiertorataa hyvinkin paljon.

Kuvat: USAF

X-37B:stä kertova video space.com -nettisivustolta