sudenkorennot

Harvinaisen kaunis kirja tutuista ja oudommistakin rantahyönteisistä

Ke, 05/31/2017 - 23:07 Jarmo Korteniemi

Sami Karjalaisen kirja näyttää ennennäkemättömiä yksityiskohtia vesiemme hyönteisistä - niin pinnan alta kuin päältäkin. Kiinnostaako, miltä inisevän hyttysen siipi tai päivänkorennon turbaanisilmä näyttävät, tai että mikä ihme on vellamoinen tai vesihiippari? Sitten tämä kirja on sinulle.

Rantakivien yllä lentelee ja vedessä uiskentelee kesäisin monenmoisia ötököitä. Harvempi on kuitenkaan viitsinyt tai edes osannut tarkastella niitä lähemmin.

Sami Karjalaisen tuore kirja Rantojen hyönteiset tuo tämän yllättävän kiintoisan ja näyttävän maailman lukijan silmien eteen ennennäkemättömän tarkasti. Kirja on harvinaisen kaunis, ja lisäksi tietoa täynnä. Hyönteisistä aiemmin mitään tietämätönkin saa opuksesta kivan tietopaketin. Vaikka kirjassa esitellään hyönteismaailman kirjosta vain pienenpieni osa, on siinäkin paljon ihmettelemistä.

Karjalainen on pitkän linjan hyönteiskuvaaja ja -tuntija. Hänen kynästään ja kamerastaan on jo ilmestynyt useita muitakin tieto- ja kuvakirjoja mm. korennoista ja hepokateista. Lisää infoa miehen omilta www-sivuilta.

Kirjassa käydään läpi yhteensä 18 Suomessa esiintyvää vesihyönteisryhmää. Mukana ovat esimerkiksi malluaiset, sukeltajat, paarmat, hyttyset, päivän- ja sudenkorennot, sekä monenmoiset luteet. Jokaiselle heimolle (tai lahkolle) on omistettu oma lukunsa, joissa eläimistä kerrotaan yleistietoa ja näytetään tarkkoja yksityiskohtia.

Rantojen hyönteiset -kirjan pääosassa ovat ehdottomasti kuvat. Ne ovat monessakin suhteessa häkellyttäviä ja silmiähiveleviä. Mukana on paitsi kiehtovia otoksia hyönteisistä luonnollisessa ympäristössään, myös ultratarkkoja otoksia niiden erilaisista silmistä, siivistä, suuosista ja raajoista. Kuvia katsellessa ei voi kuin vain ihmetellä kuinka kekseliäitä Karjalaisen kuvaustekniikoiden täytyy olla. (Oiva esimerkkisarja kuvista löytyy vaikkapa Helsingin Sanomien arvostelun yhteydestä.)

Karjalainen onnistuu maalaamaan eläimistä kiintoisia myös leipätekstissä, jota kirjasta on ehkä kolmannes. Teksti saa pidettyä hyönteisistä kiinnostuneen lukijan huomion aina loppuun saakka. Tietosisältö on asiantunteva, mutta toisaalta riittävän kevyttä, että sen ehtii kiireisempikin lukea.

Yksityiskohtia tekstiin ammennetaan tieteellisistä tutkimuksista. Tiesitkö vaikkapa, että vain kaksimillinen kääpiömalluainen päästää (kokoonsa nähden) koko eläinkunnan kovimman, 80 desibelin äänen – ja vieläpä sukuelimillään? Tai että useiden vesihyönteisten kotelot kykenevät liikkumaan? Tai että hopeasepät pyörähtelevät vedessä tuon tuosta jopa kolmen g:n kiihtyvyydellä? Tai että vaaksiainen nimeltä tihkujortikka on maamme suurimpia hyönteisiä? Osaatko edes arvata, mitä mahtavat olla vetiäinen, virtalouhekas, järrisirvikäs, ja kelliäinen?

Teksti on mielenkiintoista ja kieliasu pääosin sujuvaa, vivahteikastakin. Ajoittain asia kuitenkin pomppii hieman sinne tänne, ja toistoa tulee hieman turhan usein - etenkin kappaleesta toiseen siirryttäessä. Esimerkiksi hyönteisten kehityksestä (toukkavaiheista, nymfeistä, koteloista ja esiaikuisista) kerrotaan aivan yleistä asiaa ympäri kirjaa. Toiston olisi voinut välttää kertomalla yleiset asiat sivulla tai parilla kirjan alussa, ja keskittyä hyönteisryhmien kohdalla niiden erityisiin outouksiin.

Myös kuvat, tai oikeammin niiden esittelyn, olisi joiltain osin voinut hoitaa paremmin. Nyt kuvissa komeilevat saman kokoisina eläimet, joiden kokoero on luonnossa jopa satakertainen, mutta vain muutaman ohessa kerrotaan mitään kuvan mittakaavasta. Lukijan on vaikea hahmottaa kuinka suuresta ötökästä (tai ötökän osasta) milloinkin on kyse. Siellä täällä tekstin tueksi olisi myös voinut merkitä muita selityksiä, etenkin pienimpiin kuviin.

Mitä kirja sitten ei ole? Se ei ole tunnistusopas, vaan kertoo erilaisista lajiryhmistä. Silti sen kuvat ja selitykset auttavat helposti hahlomaan luonnosta huomatut hyönteiset ainakin lahko- tai heimotasolle. Tiedonjanoisena lukijana toivoisi kuitenkin vielä hyönteisryhmäkohtaista kirjallisuusluetteloa, tai vaikkapa itse lajienkin listaamista nimineen ja lähdeviitteineen. Sellainen auttaisi hahmottamaan kokonaisuutta. Nyt kirjan lopusta löytyy vain sekalainen 15 teoksen kirjallisuusluettelo, jolla pääsee jotenkuten sukeltamaan syvemmälle vesihyönteisten maailmaan.

Kirja kertoo myös vain vesihyönteisistä. Siitä siis puuttuvat tyystin kaikki muut vesien öttiäiset, kuten hämähäkit, punkit, siirat, äyriäiset ja moninaiset madot.

Rantojen hyönteiset -kirja loppuu kirjoittajan viestiin: "Toivon, että tämä kirja paitsi levittäisi vesihyönteistietoa niin myös sytyttäisi joissain lukijoissa kipinän [vesihyönteis]harrastukseen." Helppo ja opettavainen harrastus alkoi oitis kiinnostamaan, ainakin tämän arvostelun kirjoittajaa!

Kirja sopii hyvin niin nuorille kuin vanhemmillekin tiedonjanoisille.

Kirjan tarkemmat tiedot:

  • Nimi: Rantojen hyönteiset
  • Kirjoitaja: Sami Karjalainen
  • 192 sivua (josta n. 1/3 tekstiä ja 2/3 kuvia)
  • Julkaistu: 2017 (⇒ Docendo)
  • ISBN: 978-952-291-334-0

Sudenkorennon silmät

Pe, 09/05/2014 - 16:23 Toimitus

Hentosudenkorentojen silmät ovat jännän kaukana toisistaan, ja romanialainen Remus Tiplea on selvästi mieltynyt niihin: hän on kuvannut sudenkorjentoja vuodesta 2009 alkaen ja julkaissut niitä mm. National Geographicin Your Shot -kuvasivustolla.

Remuksen kuvissa yleensä kohteina olevat, hyvin hellyyttävät hentosudenkorennot ovat sudenkorjentojen toinen alalahko. Siinä missä sudenkorennot yleensä elävät melko pitkään, on hentosudenkorentojen elinkaari vain joistakin päivistä jokuseen viikkoon – tämä antaa kuviin oman, omalaatuisen tunnelmansa (jos siis asian tietää).

Wikipedia kertoo, että suomalaisista sudenkorentolajeista isot ukonkorennot ovat pitkäikäisimpiä, mutta idänkirsikorento on ennätys alallaan: keijukorentoihin kuuluvat kirsikorennot (Sympecma) kuoriutuvat syyskesällä, talvehtivat aikuisina ja lisääntyvät vasta talvehtimisen jälkeisenä keväänä. Toukkakehitys kirsikorennoilla on nopea ja vie vain pari kuukautta, keväällä (huhti-kesäkuussa) munitut munat kuoriutuvat jo saman vuoden heinä-elokuussa.

Lisää kuvia on täällä: National Geographic / Your Shot / Remus Tiplea

Päivän kuva 19.11.2013: Elävä fossiili?

Ma, 11/18/2013 - 23:20 Markus Hotakainen

Periaatteessa kyllä, sillä sudenkorennot kuuluvat nykyisistä hyönteislahkoista kaikkein vanhimpiin. Nykykorennot antavat kuitenkin vain kalpean aavistuksen satojen miljoonien vuosien takaisista sukulaisistaan. Esimerkiksi kivihiilikauden lopulla eläneeseen Meganeura-sukuun kuului lentäviä monstereita, joiden siipien kärkiväli oli 70–90 senttimetriä. Jättimäisen koon selitys on vielä arvoitus, mutta muinoin vallinnut korkeampi happipitoisuus oli ainakin yksi mahdollinen tekijä. Tutkijat ovat kasvattaneet jopa 15 prosenttia normaalia kookkaampia sudenkorentoja olosuhteissa, jotka vastaavat 300 miljoonaa vuotta sitten vallinneita. Silloin hapen määrä oli noin 50 prosenttia nykyistä suurempi. Samoihin aikoihin maapallolla eli muitakin jättiläisiä, kuten liki metrisiä skorpioneja ja yli kaksimetrisiä tuhatjalkaisia. Kuvassa on ruskohukankorento (Libellula quadrimaculata), joka on Suomen yleisimpiä ja laajimmalle levinneitä sudenkorentolajeja. Sen siipien kärkiväli on noin 75 millimetriä.