henkilöt

Jules Verne näytti miten kirjoituspöydällä voi matkata maailman ääriin

Su, 12/09/2018 - 09:12 Jari Mäkinen
Jules Verne L'Algerie -lehden kannessa kesällä 1884

Jules Verne hämmästyttää edelleen. Vaikka ihminen on jo käynyt kuussa ja tunkeutunut jo merten syvyyksiinkin, niin Vernen 1800-lukuiset tieteiskertomukset elävät vielä edelleen. ”Sen minkä joku pystyy kuvittelemaan, joku pystyy joskus tekemään”, sanotaan Vernen sanoneen, ja se kannattaa pitää mielessä vielä nyt 190 vuotta mestarin syntymän jälkeen; kaikkea hänen kuvittelemaansa ei vielä ole tehty!

”JoulukalenteriLähes jokainen on törmännyt joskus Jules Verneen. Vaikka kirjallisuudesta ei piittaisikaan, ovat hänen tarinansa tulleet tavalla tai toisella tutuiksi, ja hänet tunnetaan. Vernen romaaneissa ihmiset tekivät sellaista mitä kukaan ei ollut koskaan tehnyt. Hänen sankarinsa olivat uuden ajan tutkimusmatkoilijoita, jotka eivät vain tyytyneet seilaamaan laivoillaan tuntemattomien saarien suojaisiin poukamiin, vaan kapteeni Nemo, Robur Valloittaja ja Impey Barbicane kollegoineen lähtivät tieteen ja tekniikan rajamaille.

Ja kaikki tapahtui siihen aikaan, kun tiede ja tekniikka olivat pop, niistä puhuttiin ja niistä haaveiltiin, mutta kukaan ei kyennyt kuvittelemaan niin huimia matkoja ja sellaisia laitteita kuin Jules Verne.

Vernen papereita

Juristista turistiksi

Nantesissa, Ranskassa asunut Vernen perhe sai pojan helmikuun 8. päivänä 1828. Jules syntyi maailmaan, missä ensimmäinen höyrylaiva oli juuri purjehtinut Atlantin yli ja Beethoven sävelsi kovaa vauhtia yhdeksättä sinfoniaansa. Pikku-Jules vietti iloisen lapsuuden ja aloitti kirjoittamisen jo 12 vuoden iässä kirjoittamalla kurjia runoja. Koulun jälkeen hän lähti Pariisiin lakia lukemaan, mutta pykälien lisäksi hänen kynästään irtosi myös runoja ja näytelmiä, kunnes 25-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen tieteellisen romaaninsa.

Vuonna 1851 julkaistu ”Viisi viikkoa ilmapallossa” oli menestys ja se innosti Vernen jatkamaan uraansa kirjailijana. Lakikirja siis sai jäädä.

”En ole koskaan ollut erikoisen kiinnostunut tieteestä sinällään”, kertoi Jules Verne haastattelussa vuonna 1895, ”mutta kaikenlaiset tieteelliset löydöt ja uudenlaiset tekniset keksinnöt ovat aina olleet mielestäni kiinnostavia”.

Erityisen innostunut Verne oli maantieteestä, minkä vuoksi hän keräsi karttoja ja ahmi tutkimusmatkailijoiden kertomuksia. Hän leikkasi sanomalehdistä kiinnostavia uutisia ja tilasi tieteellisiä aikakauslehtiä. Hän matkusti itse minkä pystyi ja rakasti yli kaiken merta. ”Merimiehen ammatti on ammateista paras”, sanoi Verne kerran, vaikka samalla pitävänsä ihan liikaa rauhallisesta elämästä ja mukavuudesta. Kenties matkustaminen mielikuvituksen avulla olikin hänelle paras tapa toteuttaa mielihalujaan.

Ilmalaiva, sukellusvene ja kuuraketti

1800-luvun alussa teollisen vallankumous oli kovaa vauhtia käynnissä ja tekniset keksinnöt korvasivat hevosia ja ihmisiä monissa tehtävissä. Tutkimusmatkailijat kolusivat maailmankartan valkoisia läiskiä läpi ja näytti siltä, että koko ihmiskunta oli uuden ajan kynnyksellä.

Erityisesti Britanniassa uutta aikaa otettiin hurraten vastaan. Kirjailijat kirjoittivat runoja silloille, lokomotiiveille ja tehtaille. Insinööri oli arvostuksessa heti kuninkaallisten jälkeen. Samaan aikaan kanaalin toisella puolella ei kehitys mennyt eteenpäin yhtä vauhdikkaasti, ja niinpä monien maanmiestensä tapaan Jules Verne katsoi kaihoten pohjoiseen. Hän ei kuitenkaan osannut englantia, mutta luki kaikki ranskaksi käännetyt Dickensit ja muut innokkaasti läpi. Verne oli itsekin kuin brittiläinen maalaisherasmies aina huolitellussa mustassa puvussaan, ja osaksi varmaan siitä syystä hänen mielestään juuri englantilaiset olivat hyviä sankareita seikkailukertomuksissa. Ja kun sankari ei ollut britti, hän oli amerikkalainen.

Verne ei ollut kovinkaan syvällinen ihmiskuvaaja, mutta tekniset laitteet hän hahmotteli pikkutarkasti. Hänen kirjoissaan pääosassa eivät olekaan ihmiset, vaan koneet. ”Viisi viikkoa ilmapallossa” kertoo nimensä mukaisesti huimasta ilmapalloseikkailusta, joka on uskomattoman todentuntuinen ja teknisestikin asiantunteva, vaikka Verne ei tiennyt mitään palloilusta eikä ollut sellaista koskaan nähnytkään.

Pallosta askel eteenpäin oli ”Robur Valloittajassa” ollut ilmalaiva Albatrossi, joka oli ilmaa raskaampi ja pysyi ilmassa suurien potkurien avulla. Ranskalaisen Blanchardin ja englantilaisen Cayleyn kokeet ilmaa kevyemmillä ja raskaammilla lentolaitteilla oli selvästi vaikuttanut Verneen, joka linjasi jo tuolloin nimenomaan ilmaa raskaammat lentokoneet merkittävämmäksi vaihtoehdoksi tulevaisuudessa. Ja Albatrossi lensi jo vuonna 1886, eli 17 vuotta ennen Wrightin veljeksiä.

Ilmapallot olivat kuitenkin näpertelyä kapteeni Nemon sukellusveneeseen ja kuualukseen verrattuna. Nemon Nautilus käytti voimanlähteenään meren sähkövirtoja, joista Verne oli kuullut. Kuumatkalle puolestaan lähdettiin suuren tykin avulla, ja kun lukee kuinka Verne kertoo tykin suunnittelusta ja sen rakentamisesta, ei voi olla uskomatta tykin rakentamisen mahdollisuuteen.

Tosin esimerkiksi Apollo-alusten suunnitteluun verrattuna tyyli oli hienosteempi, sillä Vernen herrat keskustelivat, päättelivät, tekivät nopeita päässälaskuja, joivat teetä ja söivät hyvin, ennenkuin kolme miestä ja koira pakattiin luotiin ja ammuttiin kohti kuuta. Nykyajan näkökulmasta Vernen teksti on paitsi kauasnäkevää, niin myös hupaisaa.

Selvänäköä 2000-luvulle

Jules Verne oli vaatimaton mies. Hän eli suurimman osan elämästään Amiensissa omassa tiilitalossaan. Hän meni nukkumaan illalla kello kahdeksan ja oli työn ääressä jo aamulla kello viisi. Sen jälkeen hän kirjoitti yhteentoista ja teki iltapäivän mitä lystäsi. Verne kirjoitti tekstinsä keskimäärin kuuteen kertaan uudelleen, minkä jälkeen hän ei suostunut muuttamaan siitä sanaakaan. Tällä vauhdilla hän ehti kirjoittamaan vuodessa normaalisti kaksi kirjaa.

Kirjojensa perusteella Verne ei ollut suoranainen futuristi, vaikka hän synnyttikiin mielessään huikeita laitteita ja kuvitteli monia tulevaisuudessa tuttuja asioita. Hän käytti tieteen uusia löytöjä ja tuoretta tekniikkaa hyväkseen ilmiömäisen nerokkaasti, mutta hänen tarinansa tapahtuivat hänen omana aikanaan.

Jopa myöhemmin löytynyt, kadonneeksi luultu kertomus ”Vuonna 2889” on hyvin 1800-lukuinen, vaikka tapahtuukin kaukana tulevaisuudessa. Ihmisten välinen kanssakäyminen ja koko yhteiskunta on kuin 1800-luvun lopun Ranskasta, vaikka vuoden 2889 ihmisillä olikin käytössään lentäviä autoja, busseja ja junia, rajattomasti energiaa tuottavia voimalaitoksia, ”totalisaattori” (eli tietokone) ja kuvapuhelin.

Ihmiset hallitsivat maapallon säätä, heille pumpattiin ruokaa asuntoihin putkea pitkin ja asunnoissa oli erikoiset pukeutumishuoneet, jotka pesivät, ajoivat parran ja pukivat asukkaat automaattisesti.

Hauskana yksityiskohtana Verne kertoo 1900-luvun lopussa japanilaisten keksimästä värivalokuvauksesta, joka vuonna 2889 oli saatu kehitettyä täydelliseksi.

Jules Verne oli siis ainutlaatuinen visionääri ja hyvä tarinankertoja, mutta ollakseen varsinainen mullistaja, oli hän aivan liian konservatiivi. Sille kuitenkin kaikki kunnia, varsinkin kun Verne kirjoittaa tästä itsekin Robur Valloittajan sanoin (suomennos Pentti Kähkösen):

”Olen päätynyt siihen käsitykseen, ettei pidä liiaksi kiirehtiä mitään, ei edistystäkään. Tiede ei saa menna tapojen ja tottumusten edelle. Meidän tulee harrastaa kehitystä, ei vallankumouksia. Sanalla sanoen: kaikki aikanaan. Minä olen nyt tullut liian aikaisin - minun olisi turha yrittääkään päästä voitolle vastakkaisista ja ristiriitaisista pyrkimyksistä. Kansat eivät ole vielä kypsyneet yksimielisyyteen.”

Vernen näköinen seikkailutalo

Jules Vernen kotitalo Amiensissa, Pohjois-Ranskassa Sommen maakunnassa on nykyisin hänen nimeään kantava museo. Se on jopa päivämatkan väärti Pariisissa vierailtaessa. Museossa on entisöitynä Vernen kirjasto ja työhuone, minkä lisäksi talossa on hänen teoksistaan, työskentelystään ja hänestä itsestään kertova moni-ilmeinen ja -osainen näyttely. Museo on mielenkiintoinen sekoitus seikkailulinnaa ja 1800-luvun porvaristaloa, ja siellä vierähtää helposti puolikin päivää.

Verne ja hänen vaimonsa Honorine asettuivat taloksi Amiensin ydinkeskustan laidalla Longueville-bulevardilla olevaan taloon vuonna 1882 ja asuivat siellä vuoteen 1900 saakka. Muuton aikaan Verne oli 54-vuotias ja uransa huipulla: hän oli kuuluisa, hänen kirjansa tuottivat hyvin rahaa ja hänellä oli hyvin varaa vuokrata kokonainen talo Amiensista, maanviljelyksestä rikkaan Sommen tärkeimmästä kaupungista.

Museotalon tunnistaa sen tornista.

Punatiilisessä, romattisessa talossa oli – ja on edelleen – kaksi kerrosta, suuria huoneita ja sokkeloita sekä torni, missä oli näköalatasanne. Keittiö, aputilat ja hevostalli olivat erillisessä siivessä, missä nykyisin sijaitsee museon sisäänkäyntihalli.

Talossa oli myös komea puutarha sisäpihalla, mutta se tuhoutui vuosien saatossa, ja viimeistään 1970-luvulla tehdyissä "parannuksissa" se menetti olemuksensa. Vaikka talo on nyttemmin kokonaan entisöity, ei puutarhaa ole enää palautettu vanhaan ilmeeseensä.

Talo rakennettiin vuosina 1854-1858 ja oli komeimmillaan Vernen asuessa siellä 1800-luvun lopussa. Se kärsi maailmansodissa ja rapistui, kunnes vuonna 1980 Amiensin kaupunki osti talon itselleen. Talo avattiin museona yleisölle pari vuotta kestäneiden muutostöiden jälkeen vuonna 1988, minkä jälkeen vuosina 2005 ja 2006 museossa tehtiin toinen perinpohjainen remontti. Museo avasi ovensa nykyisessä muodossaan keväällä 2006.

Miten paikalle pääsee?

Pariisista Amiensiin pääsee kätevimmin junalla, Gare du Nordin rautatieasemalta. Suora junamatka kestää noin tunnin ja 20 minuuttia, ja junia lähtee aamuisin ja iltaisin noin tunnin välein, päivällä parin tunnin välein.

Kävelymatka asemalta museolle on vain 5-10 minuuttia.

Museo on avoinna lokakuun 15. päivästä huhtikuun 14. päivään maanantaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin klo 10-12:30 ja 14-18. Lauantaisin ja sunnuntaisin vain lounasajan jälkeen iltapäivisin klo 14-18. Tiistaisin museo on suljettu.

Kesäaikaan museo on avoinna illalla puolta tuntia pitempään klo 18:30 saakka ja viikonloppuna klo 11 alkaen, minkä lisäksi se on avoinna myös tiistaisin klo 14-18:30

Tiedot kannattaa tarkistaa museon nettisivuilta ennen käyntiä. Ja kun matkaa museoon suunnittelee, kannattaa varata aikaa myös Amiensiin tutustumiseen. Kaupungissa on kaunis vanha kaupunki ja muun muassa kuuluisa katedraali.

Yhteystiedot

La Maison de Jules Verne
2, rue Charles Dubois
80000 Amiens
Puh. +33 3 22 45 45 75
Sähköposti: maisondejulesverne@amiens-metropole.com
Museon nettisivut (myös englanniksi)

Juttu on julkaistu alun perin jouluna 2013.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Kylässä Einsteineillä Bernissä

Ke, 08/27/2014 - 22:59 Jari Mäkinen
Olohuone

Sveitsissä, noin tunnin ajomatkan päässä Zürichistä, sijaitsee UNESCOn maailmanperintölistalla oleva paikkakunta nimeltä Bern. Kun sen vanhasta kaupungista, Aarejoen mutkasta, nousee joenuoman päälle Bernin uudempaan ja nykyiseen varsinaiseen keskustaan, voi sieltä löytää tieteen historian kannalta varsin kiinnostavan rakennuksen: talon, missä Albert Einstein laittoi fysiikan uusiksi.

”JoulukalenteriAlbert Einstein muutti nuorena varsin usein. Hän syntyi Ulmissa, Saksassa, varttui Münchenissä, ja opiskeli Sveitsissä, Zürichissä. Hän suoritti siellä diplomityönsä vuonna 1900, jolloin hän seurusteli jo opiskelutoverinsa Mileva Marićin kanssa.

Albert oli keskinkertainen opiskelija, mutta oli kiinnostunut tietellisestä tutkimuksesta. Hänen ensimmäinen julkaistu artikkelinsa julkaistiin keväällä 1901, ja se käsitteli kapillaari-ilmiötä. Artikkeli toi hänelle nimeä, mutta ei niin paljoa, että kukaan olisi palkannut hänet mihinkään yliopistoon. Niinpä hän joutui työskentelemään opettajana.

Vuonna 1902 hän kuitenkin sai paikan Bernissä sijaitsevassa Sveitsin patenttitoimistossa, ja vaikka työ elektromagneettisten laitteiden patenttihakemusten 3. luokan käsittelijänä ei ollutkaan mikään unelma-ammatti, hän muutti ja aloitti työt.

Bernissä Albert ja tuleva vaimonsa Mileva asuivat pisimpään (1903-1905) aivan kaupungin historiallisessa keskustassa sijaitsevassa Kramgasse 49:n toisen kerroksen kaksiossa. Tuossa asunnossa Albert viimeisteli ajatuksensa, jotka tekivät hänestä maailman kuuluisimman tieteentekijän – ensimmäisen sekä todennäköisesti edelleen suurimman tieteen megajulkkiksen.

Asuntoon noustaan kapeita kierreportaita pitkin, jotka toki on nyttemmin muutettu vierailijoita kestäviksi ja koristeltu avaruudellisesti. Toisesta kerroksesta pääsee kuitenkin sisälle asuntoon, mikä on yllättävän pieni. Olohuoneen lisäksi on jotakuinkin entisellään oleva eteinen ja lipunmyyntihuoneeksi muutettu keittiö. Vieressä on pieni makuuhuone.

Kalusto on edelleen lähes alkuperäinen, tosin sieltä ja täältä jälkikäteen kerättynä. Näihin kuuluu työpöytä, jolla Albert kirjoitti vuoden 1905 viisi läpimurtoartikkeliaan.

Koko rakennus on muutettu Einstein-taloksi. Toisen kerroksen asunnon yläpuolinen samankaltainen kaksio on nyt museo, missä on yksinkertainen näyttely sekä videohuone, ja alapuolella on kahvila, joka kantaa yllättäen nimeä ”Einstein”. Pikaisen käynnin perusteella sitä voi suositella.

Vaikka museo ei tuo juurikaan uutta Einsteiniä ja hänen työtään edes ylimalkaisesti tuntevalle, on paikassa luonnollisesti omalaatuinen henki. Ja Bernissä voi edelleen aistia sen saman tunnelman, mikä siellä aikanaankin jo oli.

Kun palataan vuoteen 1903, eivät Milena ja Albert asuneet vielä yhdessä. He saivat jo aikaisemmin ensimmäisen lapsensa, mutta tyttölapsi annettiin (ajan hengen mukaisesti) kasvattivanhemmille, koska lapsi syntyi avioliiton ulkopuolella ja vanhemmat olivat nuoria sekä hyvin vähävaraisia.

Kun pariskunnan toinen lapsi, poika, alkoi odottaa itseään, Albert ja Milena menivät naimisiin ja päättivät muuttaa yhteen samaan kotiin. Tuon asunnon osoite oli Kramgasse 49.

Einsteineillä oli laaja ystäväpiiri, joka koostui pääasiassa työn puitteista tulleista tuttavista, mutta myös musiikinharrastukseen liittyen. Albert laajensi kuitenkin tätä edelleen liittymällä toukokuussa 1903 Bernin luonnontieteelliseen yhdistykseen, mikä toi hänelle ystäviksi erityisesti korkeakoulujen opettajia. Heidän kauttaan hän sai käyttöönsä koulujen laboratoriot ja joulukuussa 1903 Einstein piti yhdistyksessä ensimmäinen esitelmänsä.

Albertin tieteellisen kiinnostuksen kohteet vaihtelivat, mutta Berniin muutettuaan hän suuntautui pääasiassa fysiikan silloisiin suurimpiin kysymyksiin. Hän ei osannut sanoa mikä niissä viehätti, mutta hän piti näiden vaikeiden asioiden pohtimisesta ja olikin mietiskellyt Zürichin opiskeluvuosista alkaen etenkin lämpödynamiikkaa, lämmön liiketeoriaa, atomien olemassaoloa ja kokoa, sekä liikkuvien kappaleiden sähkömagnetismia.

Työpäivät patenttitoimistossa olivat pitkiä, mutta niiden lisäksi Albert antoi yksityisopetusta lähes päivittäin. Hän teki tyypillisesti 48-tuntisia viikkoja. Siitä huolimatta (kenties osin työajalla) hän pystyi pohtimaan fysikaalisia kysymyksiä sen verran korkeatasoisesti, että hän julkaisi noin kerran vuodessa artikkelin sen ajan arvostetuimmassa Annalen der Physik -julkaisussa.

Se, että hän ei onnistunut saamaan työtä yliopistossa, oli kenties hänelle tässä hedelmällisessä vaiheessa hyödyksi: hän joutui työskentelemään yksin, vapaana akateemisista paineista ja perinteistä. Siitä huolimatta Einstein oli pettynyt siihen, että hänen työtään ei arvostettu.

Sitten koitti vuosi 1905, annus mirabilis, jolloin berniläinen patenttivirkailija laittoi fysiikan uusiksi – ja arvostusta tuli lopulta Nobelinkin verran. Maaliskuusta syyskuuhun 1905 Einstein julkaisi kaikkiaan viisi artikkelia kolmelta fysiikan alalta, ja niistä jokainen olisi tuonut hänelle paikan tieteenhistoriassa. Valosähköinen ilmiö, Brownin liike, massan ja energian verrannollisuus (E=mc²) sekä erityinen suhteellisuusteoria (mihin kuuluisa kaava ei suoraan kuulunut) olivat kokonaan uusia näkemyksiä maailmaan ja pohjustivat aivan uutta fysiikkaa.

Albert Einstein itse piti valon valosähköisestä ilmiöstä, eli valon kvanttiluonteesta kertonutta artikkeliaan tärkeimpänä, koska hänen omasta mielestään suhteellisuusteorian siemen oli lähinnä Maxwellin ja Lorenzin töiden jatkoa.

Jo huhtikuun 1905 lopussa Albert sai valmiiksi valmiiksi väitöskirjansa Zürichin teknillisellä yliopistolla, mutta asuinpaikka pysyi Bernissä vuoteen 1907 saakka. Silloin Albert lähti maailmanmaineeseen – ja avioliitto Milenan kanssa kariutui, pitkälti maineen ja tieteellisen työn sysättyä perhe-elämän syrjään.

Einsteinhaus

Kramgasse 49

3000 Bern 8

www.einstein-bern.ch

Sisäänpääsymaksu 6 frangia tai 4,50 frangia opiskelijoilta. Euroillakin saa maksaa. Huom: luottokortteja ei hyväksytä!

Avoinna joka päivä klo 10-17.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Tohtori Kelloggin terveyslastut

Pe, 03/07/2014 - 12:18 Jari Mäkinen

Hyvää syntymäpäivää, kuuluisat maissihiutaleet!

Tänään 117 vuotta sitten Michiganissa Battle Creek -kylän mielisairaalassa työskennellyt tohtori John Kellogg tarjoili potilailleen ensimmäistä kertaa kehittämäänsä voimaruokaa. Kellogg oli vakuuttunut siitä, että tiukka kasvispohjainen ruokavalio ja runsas liikunta olivat hyväksi potilailleen, joten hän kehitti maidon kanssa nautittavat sokeroimattomat maissihiutaleet, jotka olivat paitsi ravitsevia, niin myös tarjosivat runsaasti energiaa.

John Kelloggin veli Will Keith Kellogg maistoi myöhemmin niitä ja ajatteli, että sokerin kanssa ne olisivat parempia. Hän alkoikin markkinoida vuonna 1906 runsaalla sokerilla höystettyjä maissilastuja aamiaisruokana, ja näin klassikko oli syntynyt. John-veli tosin oli pöyristynyt tästä ja koitti saada veljensä jopa oikeustoimin lopettamaan epäterveellisten maissilastujen markkinoinnin ja perheen nimen käyttämisen siinä yhteydessä.

Todennäköisesti tohtori Kellogg ei olisi kovin ilahtunut muistakaan kyseisen yhtiön tekemistä aamiaismuroista, vaikkakin nykyisin tuotevalikoimaan – niin hänen nimeään edelleen kantavalla yhtiöllä kuin sen kilpailijoillakin – on ilahduttavan paljon terveellisempiäkin vaihtoehtoja.

Battle Creekin sanatorio oli Adventtikirkon hoidossa ja John Kellogg oli paitsi uskonnollinen, niin myös puritaaninen. Silti hän oli edellä aikaansa monissa asioissa ja muun muassa varoitteli jo aikanaan tupakan polton vakavista seurauksista. Hän oli eniten innostunut kuitenkin ravinnon osuudesta terveydessä ja meni siinä toisinaan liian pitkällekin: esimerkiksi hänen mielestään liha, erityisesti sianliha saastuttaa ihmisen elimistöä.

Kelloggin mielestä 90% sairauksista johtuu vatsasta ja ruoansulatuselimistöstä, ja mikäli niitä hoitaa hyvin, pysyy terveenä. Siksi lihan lisäksi oli parasta kieltäytyä alkoholista, kahvista ja suuresta osasta mausteita. Myös seksi oli kiellettyjen listalla. Sen sijaan runsaskuituinen ruoka oli erittäin hyväksi, ja juuri siksi Kellogg kehitti maissilastunsa: litteäksi prässätyt, paahdetut maissinjyvät olivat runsaskuituisia ja niissä oli energiaa.

Koska Kellogg oli vakuttunut jogurtin erinomaisuudesta ihmiselle, olivat maissilastut erityisen terveellisiä sen kanssa nautittuna. Ja siis ehdottomasti maustamattoman jogurtin ja ilman sokeria!

Kellogg suunnitteli myös kuntoiluvalineitä, kuten alla olevan mekaanisen kamelin, eräänlaisen kuntopyörän ja keinutuolin risteytymän.