sukellus

Yksi näistä on elokuvaohjaaja James Cameronin ennätyssukellukseensa käyttämä sukelsi erikoissukellusvene Deepsea Challenger. Cameron laskeutui sillä maaliskuun 26. päivänä 2012 maailman merien syvimpään hautavajoamaan, Mariana-vajoamaan. Sukelluksen mitattu suurin syvyys oli 10 898,4 metriä.

Deepsea Challenger suunniteltiin ja rakennettiin Australiassa insinööri (ja sukeltaja) Ron Allumin johdolla.

Äärimmäiseen syvänteeseen on sukellettu vain neljä kertaa ja vain kerran aikaisemmin miehitetyllä aluksella. Cameron ennätti tutkimaan ja kuvaamaan erikoistekoisilla valoilla ja kameroilla varustetulla sukellusveneellään pohjaa noin kolmen tunnin ajan ennen nousuaan takaisin meren pinnalle.

Supersyvyyksiin menevän sukellusveneen tekeminen on vaikeaa monesta syystä, joista yksi on se, että veneessä täytyy olla runsaasti kellumiskapasiteettia – ainetta tai tyhjää tilaa, joka kompensoisi veneen massan aiheuttamaa alaspäin vetävää voimaa ja voisi tuoda sukelluksen jälkeen veneen takaisin pinnalle. Ongelmana suurissa syvyyksissä on kuitenkin veden suuri paine, joten haasteena Deepsea Challengerin tapauksessa oli löytää kelluva materiaali, joka kestäisi suurta painetta.

Vastaus oli keraaminen vaahto, joka on hyvin höttöisää, mutta samalla kestävää ainetta. Kuvassa on oikealla yksi sukelluksessa käytetty tästä materiaalista tehty tiili. Siinä näkyy raja, mihin saakka vesi on tunkeutunut sen sisällä.

Määrä hyvin pieni, kun ottaa huomioon syvyyksissä olevan hyvin suuren paineen.

Kuvassa on vasemmalla on myös “tavallista” vaahtoa: tavallinen vaahtomuovinen juomakuppi sekä samanlainen, joka oli kiinnitettynä sukellusveneeseen sen ulkopuolelle. Veden paine on puristanut kupin pieneksi ja kurttuisaksi … ja itse asiassa syvyyksissä se oli vieläkin pienempi ja ryppyisempi.

Vedenalaiseen kuvaukseen erikoistunut nettisivusto Underwater photography guide järjesti vedenalaiskuvauksen kilpailun, joka sai lähetettiin upeita kuvia ympäri maailman.

Ensimmäisen palkinnon makrokuvien kategoriassa voitti Jeff Milisen Havaijilla otetulla kuvallaan, missä on partanilkka kuvattuna syvällä meressä salamavalolla, jolloin se näyttää olevan lähes läpinäkyvä. Kuvaajan mukaan kyseessä olisi ensimmäinen kuva tällaisesta partanilkasta, mutta ei aivan: esimerkiksi Harvardin yliopiston vertailevan eläintieteen osastolla on netissäkin hyvä valikoima partanilkkakuvia.

Yhtä kaikki, kuva on hieno ja niin on kohdekin!

Partanilkat (Ophidiidae) eivät ole ankeriaita, vaikka sellaisilta näyttävätkin, vaan varsin yleinen trooppisissa ja subtrooppisissa merissä esiintyvä kalalaji. Kalat elävät yleensä lähellä pohjaa, jopa kahden kilometrin syvyydessä. mutta käyvät sieltä kurkkimassa myös harrastajasukeltajien käyttämissä syvyyksissä. 

Kuvassa näkyy hyvin kalan pitkulainen keho ja sen ulkoinen maha.

Partanilkat ovat kooltaan kymmenestä sentistä aina kahteen metriin. Niiden selkä- ja peräevät ovat pitkät ja yhtyneet pyrstöevään. Joillakin lajeilla rintaevät puuttuvat ja eräillä ne ovat kapeat. Brotulinae- alaheimon lajeilla on kuonossa viiksisäikeitä. Toisin kuin monilla muilla partanilkkakalojen heimoilla partanilkoilla on pienet suomut.

Partanilkkojen heimoon kuuluu myös heimoon kuuluu myös maailman syvimmällä elävä kala Abyssobrotula galatheae, joka on tavattu 8 370 metrin syvyydestä.

Wikipedian mukaan vanhimmat partanilkkoihin kuuluvien lajien fossiilit on ajoitettu tertiäärikauden varhaisvaiheille. Tällaisia sukuja ovat muun muassa Ampheristus ja Hoplobrotula. Nykyään heimossa elää lähteestä riippuen 209–222 lajia, jotka jaetaan 46–48 sukuun.

Tyynen valtameren keskellä olevilla Marshall-saarilla on sukeltajien hyvin tuntema ainutlaatuinen paikka: merenalainen toisen maailmansodan aikaisten lentokoneiden hautausmaa, Airplane Graveyard.

Kwajaleinin atollin luona, noin 40 metrin syvyydessä on yli 150 lentokonetta, jotka saarilta sodan jälkeen lähteneet amerikkalaisjoukot dumppasivat merten syvyyksiin, koska he eivät kyenneet viemään kaikkea kalustoaan mukanaan ja koska sille ei sellaisenaan ollut enää käyttöä sodan päätyttyä. Siellä meren hiekkapohjassa makaakin nyt varsin ainutlaatuinen kokoelma historiallisia sotakoneita.

Suurin osa koneista tököttää pohjassa nokka edellä, koska raskas moottori on vetänyt koneita nokka edellä alaspäin, mutta toisinaan koneet näyttävät "lentäneen" vedessä jonkin aikaa ja laskeutuneen mahalleen pohjaan.

Paikka on siis suosittu sukellusharrastajien kohde, joskin pääsy saarille on kallista. Ennen 1960-lukua paikalle pääsy oli lisäksi erittäin vaikeaa. Kuvia koneista on silti näkynyt vuosikymmenten ajan sukelluslehdissä, ja näistä kuvista parhaat on ottanut Brandi Mueller. Tässä päivän kuvana yksi ja alla toinen hänen otoksistaan; enemmänkin niitä voi katsella mm. hänen nettisivuillaan.

Kuvassa sukeltajat tutkivat Tyynen valtameren pohjassa lähellä Pääsiäissaarta olevaa Moai-patsasta.

Noin 95% kaikista 887 tunnetusta moaista tehtiin kivettyneestä vulkaanisesta tuhkasta Rano Rarakun kraatterilla, jossa on edelleen 394 moaita esillä. Muutamia patsaita on pudonnut joko niitä siirrettäessä tai sysätty myöhemmin saarelta mereen, ja kuvassa on yksi pohjassa makaavista patsaista.

Polynesialaiset asuttivat Pääsiäissaaren todennäköisesti joskus noin 1000 jälkeen ajanlaskun alun ja toivat sinne mukanaan maanviljelyä, metsästystä ja kalastusta, sekä koko muun pysyvän asutuksen osana olleen kulttuurin. Heidän yhteiskuntajärjestelmänsä oli hyvin päällikkövaltainen; päälliköt olivat olevinaan puolijumalia, jotka olivat julmaten jälkeläisiä ja heidän määräyksestään ympäri saaria rakennettiin valtavia moai-patsaita. Ne lepäsivät suurokokoisten alustojen, ahujen, päällä. Kenties patsaiden tarkoitus oli pelottaa mahdollisia valtaajia.

Toisen teorian mukaan Hotu Matu -niminen päällikkö lähti aikojen alussa etsimään uutta kotia päätyen Pääsiäissaarelle. Hänen kuoltuaan saari jaettiin hänen poikiensa ja edelleen pojanpoikiensa keskenb, ja saaren asukkaat uskoivat, että patsaat saivat päälliköiden manan, elämänvoiman, joka olisi hyväksi koko saarelle. Se toisi mukanaan sateita ja viljavaa satoa.

Itse asiassa kävi juuri päin vastoin. Pääsiäissaaren asukkaat hakkasivat saaren puut varsin nopeasti ja 1600-luvun puoliväliin mennessä metsät olivat käytännössä hävinneet. Eroosio pääsi valloilleen, viljely kävi yhä vaikeammaksi ja lopulta väestö kärsi nälästä. He alkoivat syödä lopulta toisiaan, yhteiskuntajärjestelmä romahti, sotilaat ottivat vallan ja saaren eri puolilla olleet klaanit alkoivat sotia keskenään. Uusia patsaita ei enää pystytetty ja jo pystytettyjä ei hoidettu, joten ne alkoivat vähitellen rapautua.

Eurooppalaiset löysivät saaren 1722, mutta kosketus uuden kulttuurin kanssa ei tuonut mukanaan onnea: monet pääsiäissaarelaiset vietiin orjiksi tai kuolivat eurooppalaisten tauteihin. Saaresta tuli osa Chileä vuonna 1888, mutta sen asukkaat saivat kansalaisoikeudet vasta vuonna 1966.

Tyypillisen moai-patsaan massa on 10 tonnia, mutta suurin löydetty patsas on jopa 270 tonnia painava.

Kyllä vaan, maailmassa riittää vielä markkinarakoja erilaisille automobiileille! Kuten tämä sQuba, sveitsiläisen Rinspeed -yhtiön hahmotelma autosta, joka voi liikkua niin kuivalla maalla kuin vedessäkin sukellusveneenä.

Hieman Lotus Esprit -urheiluautolta näyttävä menopeli on sähkökäyttöinen ja siinä yhden takapyöriin kytketyn sähkömoottorin lisäksi kaksi pienempää sähkömoottoria, jotka käyttävät Seabob -vesisuihkupumppuja. Ne imevät vettä auton sivusta aukoista, jotka sulkeutuvat pinnalla ajettaessa.

Autossa on paineilmasäiliö, mistä kuljettaja ja matkustaja saavat hengitysilmaa regulaattoriinsa; veteen siis voi mennä pulikoimaan noin vain, jos hansikaslokerossa on mukana maski. Auto itse ei ole elementin muuntumisesta moksiskaan, sillä vedessä pyöräveto vaihtuu automaattisesti potkureihin ja ratti kääntää etupyörien lisäksi vesisuihkuja. Auton kojelauta, sisustus ja kaikki muukin on tehty paitsi vedenpitäväksi, niin myös suolavettä kestäväksi. Auton suurin sukellussyvyys on 10 metriä.

sQuba on tyypiltään avoauto, jotta mahdollisessa ongelmatilanteessa sen kyydissä olevat henkilöt pääsevät kätevästi vapaaksi ja nousemaan pinnalle.

Tässä olisi todella kätevä kosla kauniille kesäpäiville – sukeltava auto ei olisi enää James Bondin yksinoikeus!

Lisää kuvia on Rinspeedin konseptiautosivulla

Yhdysvaltain meren- ja ilmastontutkimuslaitoksen NOAA:n meriarkeologi Kelly Gleason tutkimassa ruukkua Shark-saaren luona Papahānaumokuākean kansallispuistossa Havaijilla.

Kyseessä on suurin Yhdysvaltojen alueella oleva merikansallispuisto ja eräs laajimmista koko maailmassa. Korallien, levien, kasvien ja eläimistön lisäksi alueella on runsaasti arkeologisisesti kiinnostavia kohteita: alkuperäiskansojen asuttamia alueita, jotka ovat nyt meren pohjassa, ja runsaasti laivahylkyjä. Kuvan ruukku on Nantucketista kotoisin olleesta, Havaijin vesillä marraskuussa 1821 haaksirikkoutuneesta Two Borthers-laivasta.

Kuva: NOAA / Greg McFall