hetulavalaat

Ihmeteltiinkö rantautunutta sinivalasta joskus kauan sitten Porinkin rannikolla?

Sinivalas (Balaenoptera musculus) on ylivoimaisesti suurin eläin, joka planeetallamme on ikinä elänyt. Jotkut piiskahäntäiset dinosauruslajit saattoivat olla kokonaispituudeltaan useita metrejä tuotakin pidempiä, mutta niiden massa jäi reippaasti alle puoleen sinivalaasta. Sinivalas on lajina kuitenkin varsin tuore, reilusti alle 10 milj. vuoden ikäinen.

Suurimmat sinivalaat saattavat olla jopa 30-metrisiä ja painaa kunnosta riippuen 100–180 tonnia. Suhteutetaanpa: Tuo jättimäinen otus voi olla kymmenen metriä pidempi ja kaksi kertaa niin painava kuin VR:n suurimmat Sr3-tyypin veturit. Yhden ainoan sinivalaan hilaaminen matalalle kiertoradalle vaatisi 3–4 Falcon Heavy -rakettilaukaisua, tai yhden Saturn V -laukaisun. Otuksen saaminen raketin kyytiin sovittaminen olisi tietysti aivan toinen juttu.

Sinivalas Klouvin metsissä on kuin neula heinäsuovassa

Nikamat löytyivät ojaa kaivettaessa 20–30 sentin syvyydestä, mutta niiden tarkka löytöpaikka ei liene enää kenenkään tiedossa.

Aikalaislähteessä nikamien kerrotaan löytyneen Preiviikin Makholmasta, n. 1,5 km päässä rannikolta. Myöhemmässä, muisteluihin perustuvassa tekstissä taas kerrotaan "Klouvin pelloista". Näiden tietojen avulla löytöpaikan saa määritettyä kartan osoittamalle seudulle.

Yllä: Sinivalaan uloshengitys näkyy kauas. Alla: Porin nikamien oletettu löytöpaikka on merkitty vaaleanpunaisella.

Aallot liplattivat nikamien löytöpaikalla arviolta 500–1000 vuotta sitten. Tämä vastaa hyvin Mannermaan radiohiilimenetelmällä määritettämää 800–900 vuoden ikää luulle. Valas eleli siis 1100-luvulla, jotakuinkin samoihin aikoihin kun piispa Henrik kävi omalla kohtalokkaalla retkellään Suomessa.

Kun valaanluita 1940-luvulla hypisteltiin, pidettiin varmana ettei niiden ikiä saataisi määritettyä. Nikamien pinnat olivat aivan liian kuluneet, jotta tuolloin käytössä ollut, piileviin perustuva iänmäärityskeino olisi toiminut.

Ja ovathan luut pinnaltaan toki erittäin kuluneita. Kaikki selkänikamille tyypilliset ulokkeet ja haarakkeet ovat joko katkenneet tai kuluneet pois, ja pinta on kovin lohkeillut. Alla vertailu Porin nikaman (vas.) ja kokonaisen (oik.) välillä.

Vuonna 1947 helsinkiläinen meribiologi Sven Segerstråle uumoili juuri luiden kuluneisuuden perusteella, että merenkäynti oli luultavasti siirtänyt nikamat alkuperäiseltä paikaltaan. Mutta missä loppu luurangosta mahtaa sijaita? Luiden kulkeutuminen Porin rannoille on yhä vieläkin hämärän peitossa.

Luiden alkuperälle on kaksi selvää vaihtoehtoa. Nikamat saattavat olla merimiesten tuomia, jolloin valas on voinut elellä elämänsä vaikkapa Atlantilla. "Ehkä luut heivattiin lopulta laidan yli, kun alkoivat haista jopa merimiesten mittapuulla ylivoimaisen pahalta", Mannermaa pohtii. "Toisaalta on se eläin voinut itsekin Itämerelle eksyä."

Jälkimmäinen olisi se mielenkiintoisempi vaihtoehto. Mikäli valasjätti olisi nääntynyt niukan krillisaaliin uuvuttamana nälkään jossain Selkämerellä, sen luurangosta saattaisi joskus löytyä lisääkin. Luut voivat olla hautautuneena jossain Klouvin maastossa, tai lymytä yhä Selkämeren aaltojen alla. Alueella kaivellessa kannattaa pitää silmät auki.

Suuria hetulavalaita saapuu vesillemme aika ajoin, eikä niille yleensä hyvin käy. Suomesta on löytynyt toinenkin sinivalas. Tämän "vain" 19-metrisen (eli luultavasti nuorehkon) eläimen luuranko lepää suurimmaksi osaksi yhä Suomenlahden pohjalla. Määritystä varten nostettiin muutamia luita, ja radiohiiliajoituksen mukaan eläin saapui paikalle aivan itsenäisesti hieman yli 7000 vuotta sitten (ei "1900-luvulla" kuten Tiede-lehden artikkelissa taannoin uumoiltiin). Valaan jäänteet löytyivät NordStream-kaasuputkea asennettaessa.

Päivitys 15.3.2018 klo 13.45: Lisätty Kristiina Mannermaan kommentteja.
Päivitys 28.12.2018: Korjattu nikamien löytöpäivä.

Lähteet: Sven G. Segerstrålen tiedonanto löydöstä (Luonnon tutkija 2/1947), kalastaja Erkki Männistön muistelmia (Selkämeren Ystävät), Jättiläisen jäljillä (Tiede-lehti 1/2011), Jääkauden jälkeläiset (Ukkonen & Mannermaa, Museovirasto 2017), Helsingin yliopisto, Maannousu Suomessa (Maanmittauslaitos), sekä keskustelu dosentti Kristiina Mannermaan (Arkeologia, Helsingin yliopisto) kanssa.

Valokuvat ovat kaikki Kaliforniassa elävistä tai rantautuneista sinivalaista (Jarmo Korteniemi 2010) tai niiden osista (Kristiina Mannermaa, Mararie/Flickr). Kartan koonti Jarmo Korteniemi, topografia-aineisto ja pohjakartta Maanmittauslaitos.

Mallin pohjana käytettiin valasta, joka rantautui vuonna 2003 Sunset Beachille Kaliforniaan. Sitä ei saatu takaisin veteen, joten se menehtyi, mutta sen perintö voi auttaa muita valaita. Tutkijat skannasivat valaan pään röntgenlaitteistolla ja rakensivat näin saadun informaation pohjalta tutkimuksessa käytetyn yksityiskohtaisen mallin. 

Tietokonemalli koostuu miljoonista osasista, joten sen käsittelyyn ja etenkin äänen aiheuttamien värähtelyjen simulointiin tarvittiin paljon laskentatehoa. Käytännössä ääni (eli veden paineenvaihtelut) voi kulkeutua valaan kuuloluihin kahta reittiä: pehmytkudoksia tai kallon muita luita pitkin.

Pehmytkudosten välityksellä matalataajuisen äänen kulkeutuminen on heikkoa, sillä äänen aallonpituus on suurempi kuin valas itse. Kallon luut sen sijaan voivat värähdellä pitkäaaltoisen äänen taajuuden mukaan ja jopa vahvistaa sitä – ainakin teoriassa. 

Ja uuden tutkimuksen mukaan myös käytännössä. Tutkijoiden tekemän simulaation perusteella ääni kulkeutuu valaan kallon luiden välityksellä neljä kertaa tehokkaammin kuin pehmytkudosten kautta ja valaiden ääntelyyn käyttämien matalimpien taajuuksien alueella – 10–130 Hz – jopa kymmenen kertaa tehokkaammin. 

Jatkotutkimuksessa on tarkoitus selvittää, toimiiko myös muiden valaslajien kuulo samalla periaatteella. 

Alla oleva animaatio simuloi sillivalaan kallon luiden värähtelyä 250 hertsin taajuudella. Värähtelyn suuruutta on havainnollisuuden vuoksi liioiteltu. Kuva: Ted Cranford ja Petr Krysl.

Tutkimuksesta kerrottiin San Diegon valtionyliopiston uutissivustolla ja se on julkaistu PLOS ONE -tiedelehdessä 29. tammikuuta.

Anomalocarideja pidettiin pitkään jonkinlaisena evoluution omituisena ja epäonnistuneena kokeiluna, mutta käsitys on muuttunut. Ne olivatkin hyvin kehittynyt lajiryhmä, josta löytyi niin ravintoketjun huipulla olleita saalistavia petoja kuin planktonia ravintonaan käyttäviä "lempeitä jättiläisiä". Kooltaan anomalocarikset olivat jopa parimetrisiä eli paljon suurempia kuin muut tuon ajan eliölajit.

Pohjois-Grönlannista löytyneet fossiilit osoittavat, että kaikki anomalocarikset eivät olleetkaan petoja. Tamisiocaris borealiksen "saalistusulokkeet" olivat kehittyneet hetulamaisiksi siivilöiksi, joilla se seuloi vedestä planktonia ravinnokseen. Tutkijat tekivät löydön perusteella tietokoneanimaation, joka kuvaa ulokkeiden toimintaa. Näin saatiin selkoa siitä, miten tamisiocaris pystyi niitä liikuttelemaan.

"Pienten eliöiden käyttäminen ravintona suodattamalla niitä vedestä samalla kuin ui aktiivisesti ympäriinsä vaatii paljon energiaa – ja siten myös paljon ravintoa", laskeskelee Jacob Vinther Bristolin yliopistosta.

Vintherin mukaan anomalocarikset olivat ekologiselta kannalta oman aikansa eli kambrikauden haita ja valaita. Kumpienkin joukossa on nykyisin sekä petoja että hitaasti liikkuvia, planktonia syöviä lajeja.

Löydön myötä kambrikauden eliömaailma näyttäytyy entistä monimuotoisempana ja samoista kantamuodoista kehittyi hyvin erilaisia lajeja. Samalla on saatu lisätietoa satojen miljoonien vuosien takaisista ekosysteemeistä ja niiden toiminnasta.