turku

Turussa kaivetaan taas ja ohikulkijatkin laitetaan lapiohommiin

To, 05/03/2018 - 20:09 Toimitus

Turkulainen Aboa Vetus & Ars Nova -museo  jatkaa pihamaallaan viime kesänä aloitettuja arkeologisia tutkimuksia. Kaivauksiin ja arkeologiseen tutkimukseen liittyy tänä vuonna myös vapaaehtoistoimintaa.

Arkeologiassa päivän sana on osallistuttaminen. Eri puolella Suomea on viime vuosina tehty useita kaivauksia, joihin yleisö ja asiasta kiinnostuneet ovat päässeet mukaan hommiin. Tunnetuin näistä lienee Heurekan omilla kulmillaan Vantaan Jokiniemessä tehty kaivaus, missä löydettiin harvinaisia savi-idoleita.

Turussa pistetään kuitenkin paremmaksi ja siellä alkoi tänään kaivaus ihan keskellä kaupunkia. 

Aboa Vetus & Ars Nova -museon pihamaalla kaivettiin jo viime kesänä, mutta tänä vuonna kaivauksiin ja arkeologiseen tutkimukseen liittyy tänä vuonna uudenlaista vapaaehtoistoimintaa: tavoitteena on kehittää yleisön kanssa tehtävää arkeologiaa ja saada vapaaehtoisista koostuva ryhmä mukaan arkeologisen tutkimuksen koko kaareen – myös kaivausalueen ulkopuolella.

Yleisöarkeologian ytimenä on yhteisöllinen oppiminen. Kaivaus on arkeologien, museon ja yleisön yhteinen tutkimuskohde, jossa yleisö osallistuu samaan aikaan kuin tutkija.

Vapaaehtoisten on mahdollista osallistua arkeologisen kaivauksen lisäksi esimerkiksi taustatutkimukseen arkistossa, esinelöytöjen käsittelyyn kaivausten jälkitöissä ja viestintään museon verkkosivuilla ja sosiaalisessa mediassa.

Hankkeen yleisöarkeologi Elina Mattila (kuvassa alla) koordinoi toimintaa ja kouluttaa osallistujat tehtäviin. Kaivaus on museon ja yleisön yhteinen tutkimuskohde, jossa arkeologit ja yleisö ovat dialogissa keskenään.

Tutkimusprojektin kaikissa vaiheissa tarkastellaan sitä, mikä arkeologiassa kiinnostaa yleisöä ja millä tavoin yleisö voi ja haluaa osallistua arkeologiseen tutkimukseen ja arkeologisen kulttuuriperinnön elävänä pitämiseen. Hankkeen myötä löytyvät toimintatavat otetaan käyttöön ja yleisöarkeologiasta tulee osa museon pysyvää toimintaa. Samalla luodaan tila uudenlaiselle kansalaisvälittäjätoiminnalle arkeologian parissa.

Museo osallistuu kehittämishankkeellaan EU:n kulttuuriperintövuoteen, jonka teemana on osallisuus kulttuuriperintöön ja sen tarjoamiin voimavaroihin.

Yleisökaivaus tuo historian näkyväksi keskelle arkipäivää ja kaupunkitilaa

Aboa Vetus & Ars Novan kesän 2018 arkeologinen tutkimuskohde sijaitsee museon sisäpihalla, Itäisen Rantakadun ja Nunnankadun kulmauksessa.

Kaivausalueella on sijainnut vielä Turun palon 1827 aikaan niin sanottu Forsteenin kivitalo, joka oli nimetty 1700-luvun alussa tontin omistaneen Samuel Forsteenin mukaan. Vuoden 1835 kartassa rakennusta ei enää näy, joten se on luultavasti tuhoutunut Turun palossa ja purettu joitakin vuosia sen jälkeen.

Kaivausten tarkoituksena on saada rakennuksen jäänteet esille ja selvittää sen tarkempi rakentamisajankohta ja -vaiheet. Kaivaus on aiempien vuosien tapaan avoin yleisölle.

Kuka tahansa voi pistäytyä arkeologien juttusilla kaivausalueella, joka sijaitsee helposti saavutettavassa museoympäristössä. Kaivauksen etenemistä voi kesän aikana seurata myös museon verkkosivujen ja sosiaalisen median kautta. Hankkeen hastag on #laajennetaanturkua kaivausten nimen mukaan.

*

Otsikkokuvassa on Aboa Vetus & Ars Novan kesän 2018 kaivauksia johtava arkeologi Ilari Aalto. Kuva: Jari Nieminen.

Juttu perustuu museon lähettämään tiedotteeseen.

Arkeologisia löytöjä kesän 2017 kaivauksilta. Kuva: Jari Nieminen.

Turku roihusi 190 vuotta sitten mutta myytit elävät yhä

Ma, 09/04/2017 - 21:06 Jarmo Korteniemi
Kuva: Gustaf Wilhelm Finnberg

Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo sattui Turussa vuonna 1827. Alle vuorokauden kestäneessä roihussa suurin osa turkulaisista menetti kotinsa.

Suomen suuriruhtinaskunnan vanha pääkaupunki, Turku, oli vuonna 1827 yhä ylivoimaisesti maamme suurin kaupunki.

Vilkkaassa kauppakaupungissa asui noin 12 000 asukasta. Se oli rikas kulttuurikeskus. Suomen ainoa yliopisto, Keisarillinen Turun akatemia, sijaitsi tuomiokirkon kupeessa. Sen kokoelmiin kuului arviolta 40 000 nidettä.

Tulipalot olivat tiiviisti rakennettujen puukaupunkien vitsaus. Vuosisatojen varrella Turkukin, tai osa sitä, oli palanut 30 kertaa. Ei kuitenkaan ikinä niin pahasti kuin viimeisellä kerralla, vuonna 1827.

Palon kulku

Tapahtumat alkoivat Aninkaistenmäellä syyskuun neljäntenä, hieman ennen iltayhdeksää. Ensihavaintojen jälkeen mitään ei ollut tehtävissä. Tiheään rakennettu alue Aurajoen pohjoispuolella oli päre- ja tuohikattoineen pian ilmiliekeissä. Alueella ei ollut juuri vesipisteitä, sammutustöitä helpottamassa.

Tuhoa edesauttoivat monet syyt. Kadut olivat kapeita ja talot puuta. Kuuma kesä oli pitänyt kaiken kuivana ja katot paloille alttiina. Kauppiaat olivat markkinoilla Tampereella, joten sammutustyön tekijöitä ei ollut paikalla riittävästi. Yliopistokin oli vielä tauolla, joten opiskelijoita ei ollut normaaliin tapaan passitettavana katoille huolehtimaan kekäleistä.

Kaiken lisäksi illan mittaan puhkesi kova myrskytuuli, joka lennätti kekäleitä ja savua eteenpäin. Tuli levisi nopeasti alamäkeen.

Ennen puoltayötä kekäleet levittivät roihun "täl puol Aurajokke", eli eteläpuolelle, silloisen keskustan tuhoksi.

Turun akatemia kärsi suuret vahingot. Kirjasto paloi kokoelmineen täysin, sillä kirjastonhoitaja oli unohtanut ikkunaluukut auki. Ainoastaan kotilainaan annetut noin 800 opusta selvisivät. Suurin osa suomalaisista keskiaikaisista tiediista hävisi tuhksna tuuleen.

Edes tuomiokirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Sen katto paloi ja tornin yläosa romahti alas.

Lisäsyy kaupungin tuholle oli palokalusto, josta suurin osa oli palanut palon alkulähteillä. Ne oli viety alkusammutustöihin joen pohjoispuolelle, mutta jäivät tulen saartamiksi. Huonon organisoinnin vuoksi palomiehet pakenivat paikalta. Aikalaiskertomusten mukaan "yö oli kirkas kuin päivä".

Palo ehti riehua kaupungissa 18 tunnin ajan. Viimeiset tulipesäkkeet saatiin sammumaan vasta kolmelta seuraavana iltapäivänä (5.9.). Jälkipaloja tosin sattui vielä läpi koko syyskuun.

Vain 27 ihmistä menehtyi, mutta aineelliset vahingot olivat mittavia. 2 543 rakennusta, yhteensä 780 talosta, oli thoutunut. 70 % kaupungista oli palanut. 11 000 ihmistä oli yhdessä hujauksessa kodittomana.

Hätämajoitusta järjestettiin lähialueilla. Jälleenrakennus oli onneksi hyvin nopeaa, ja Turku oli pian kiireisenä kaupunkina ennallaan. Uudet paloturvallisuusmääräykset tosin johtivat Engelin ruutukaavaan ja puistoalueisiin, jotka muuttivat kaupunkikuvaa roimasti. Rahoitusta rakennustoimiin saatiin etenkin Venäjältä, toisin kuin yleisesti uskotaan.

Palosta liikkuu yhä monenlaisia myyttejä. Yksi on se, että pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin vasta tuolloin. Todellisuudessa Turku oli lakannut olemasta sellainen jo vuonna 1812. Eikä se edes ehtinyt olla Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki kuin kolme vuotta, vuodesta 1809. Tuota ennen, Ruotsin vallan aikaan, se toki oli Suomen hallinnollinen keskus, mutta ei mikään virallinen pääkaupunki.

Palon vuoksi Turku kuitenkin menetti asemaansa. Loputkin virastot siirrettiin Helsinkiin. Suomen tieteen kehtona tunnettu Turku menetti palossa myös yliopistonsa. Kovia kokenut Akatemia siirrettiin seuraavana vuonna Helsinkiin ja muutettiin Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi. Turussa korkeakoulutus jäi 90 vuoden pakkotauolle.

Turku säilyi kuitenkin yhä Suomen suurimpana kaupunkina. Kasvukeskus Helsinki ohitti sen vasta 1840-luvun taitteessa. Suomessa eli palon aikoihin yhteensä noin 1,3 miljoonaa asukasta, mutta kaupungit olivat nykymittapuulla pieniä: yli yhdeksän kymmenestä asui maaseudulla.

Kuva: Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto
Turun kartta vuodelta 1808. Palossa tuhoutunut alue harmaalla (Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto)

Miten palo syttyi?

Palon syistä on esitetty vuosien saatossa monia väitteitä. Ensimmäinen alkoi levitä huhuna Turun kaduilla heti palon sytyttyä. Puhuttiin Hellmannin "vahinkovalkeasta".

Tiedettiin, että tuli lähti liikkeelle kauppias Hellmannin vauraasta talosta Aninkaistenmäeltä. Siellä oli varmastikin isot talivarastot, ja isäntähän itse oli matkoilla Tukholmassa. Ehkäpä kauppias oli käskenyt palvelijoita keittämään talia poissaollessaan. Ja kun kissa on poissa, hiiret ottivat velvollisuutensa varmasti lepsummin...

(Tali on eläinten rasvasta murskattua ja miedolla lämmöllä pitkään keitettyä monikäyttöistä rasvaa. Siitä voidaan tehdä esimerkiksi kynttilöitä, saippuaa ja ravintoakin.)

Huhu kiersi ensin palaneessa kaupungissa, levisi sitten kirjeiden mukana Tukholmaan, Helsinkiin ja Pietariin, ja päätyi lopulta jopa kansainvälisiin uutisiin. Lontoolainen The Times kirjoitti vielä lokakuussa, että "Suomen pääkaupunki Turku oli palanut palvelusväen huolimattoman talinkeiton vuoksi".

Palvelusväkeä epäiltiin kyllä aivan syystä, sillä olihan monien Euroopan kaupunkipalojen takaa usein löytynyt huolimaton piika tai renki. Olihan tulien sytyttäminen ja valvominen juuri heidän tehtävänään. Ja olihan heitä toisaalta helppo syyttääkin.

Varma palon alkusyy saatiin kuitenkin selville jo heti palon jälkeen (25.9.) järjestetyssä oikeudenkäynnissä.

Hellmannien palvelijat olivat oikeudenkäynnissä kovilla. Kävi kuitenkin ilmi, että rouva Hellmann (joka oli kotona) oli huomannut jonkin olevan vialla jo hieman ennen yhdeksää. Rengin mennessä tarkistamaan tilannetta ylisille "tuli puski jo vastaan". Sammutustyöt eivät enää auttaneet, pihan kaivovesi ei riittänyt.

Hellmannien vintille oli varastoitu kuivaa heinää eläimille talvea varten. Koska paikka oli eristetty talon omista tulisijoista, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että naapuritalon piipusta oli lentänyt ylisille kipinä, joka oli saanut koko tuhon aikaan.

Eivätkä Hellmannin talivarastot sitä paitsi edes sijainneet Aninkaistenmäellä, vaan toisessa talossa, kaupungin laidalla.

Sakari Topelius ei kuitenkaan halunnut antaa oikeudenkäynnissä esitettyjen todisteiden pilata hyvää tarinaa.

Satusetä tarinoi perättömät huhut kansan muistiin

Topelius oli palon sattuessa vain yhdeksän vanha, eikä edes paikkakunnalla.

Mikäli hänen 24-vuotiaana toimittajana kirjoittamaansa muisteloon on uskominen, Sakari-pojan onnistui kuitenkin nähdä palon kajo. Hän oli roihun päivänä perheensä mukana saaristossa huvilalla. Illalla horisontissa leimusi outo pilvi, jota seurueen jäsenet kovin ihmettelivät. Vasta kolmantena päivänä heidät tavoitti suusta suuhun kulkenut tieto: Turku oli palanut!

Sittemmin, vuonna 1845 eli 18 vuotta palon jälkeen, Topelius väitti suoraan lahtari Hellmannin huolimattoman piikatytön olevan vastuussa koko palosta. (Lahtari viittasi Hellmanniin teurastajana ja talikauppiaana. Termillä ei vielä ollut ikävää poliittista kalskahdusta.)

Vuonna 1875 Topelius julkaisi Maamme-kirjan, jota ryhdyttiin käyttämään yleisesti kouluissa oppimateriaalina. Siinä hän kertoi Turun palostakin, ja uudisti tulkintansa.

Vanhukset, jotja olivat syntyneet 1800-luvun alussa, muistivat vielä Hellmannin piika Maria Vassin, joka oli ollut oikeudessakin. Ei vaatinut paljoa, että tämä yhdistettiin Topeliuksen huolimattomaan palvelustyttöön.

Topelius halusi ilmeisesti kertoa onnettomuuden avulla opettavaisen tarinan siitä miten käy jos ei hoida työtään tunnollisesti. Tai ehkä hän ei vain tiennyt vapauttavasta tuomiosta. Tai ehkä kyse oli jostain muusta. Oli miten oli, hän kuitenkin puhalsi roimasti uutta tulta muutoin hiipuvan huhumyllyn alle.

Topeliuksen versio jäi elämään kansan muistissa. Maamme-kirjaa käytettiin vuosikymmeniä. Lahtarin palvelustytöstä kerrottiin palon tasavuotismuisteloissa, Topeliusta lainaten. Svante Dahlströmin palosta kertova kirja vuodelta 1927 jopa nimeääkin naisen. Tarinaa Maria Vassista kaupungin polttajana kerrotaan vielä yhä.

"Totuuden jälkeinen aika" ei ole mikään uusi asia.

Kirjoitus pohjautuu akatemiaprofessori Hannu Salmen 3.9.2017 Turun palosta selvinneellä Luostarinmäellä pitämään esitelmään. Salmi toimii Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorina.

Päivitys 4.9. klo 21.30: Lisätty yksityiskohtia sinne tänne.
Päivitys 4.9. klo 22.00: Lisätty paloalueen kartta.
Päivitys 5.9. klo 03.00: Poistettu virheellinen väite siitä että Turun 1827 palo olisi ollut viimeinen merkittävä kaupunkipalo Suomessa.
Päivitys 5.9. klo 15.00: Lisätty tietoja tuhon mittavuudesta, vaikutuksista ja kaupunkipaloista yleensä.

Otsikkokuva: Turku palon jälkeen. Gustaf Wilhelm Finnberg (1827)

Olisiko hyperloop-superjuna Turun ja Tukholman välillä realistinen?

Pe, 03/18/2016 - 10:27 Jari Mäkinen
Matkustajat menossa Hypeloopiin

Viime päivinä on jälleen puhuttu huimasta hankkeesta: hypeloop-yhteydestä Turun ja Tukholman välillä. Nopealla tunnelijunalla matka taittuisi vajaassa vartissa. Mistä oikein on kyse ja olisiko hanke oikeasti mahdollinen? 

 

Heti ensimmäiseksi vastaus viimeiseen kysymykseen: kyllä, hanke on täysin mahdollinen. 

Tänään aamulla MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa vierailleen tulevaisuudentutkija Risto Linturin mukaan esimerkiksi Helsingin ja Turun tai Tampereen välille tehty hyperloop maksaisi itsensä takaisin noin kuudessa vuodessa, pessimistisestikin arvioiden 12 vuodessa.

"Kun otetaan huomioon se, että tällainen yhteys parantaisi tuottavuutta ja aktiivisuutta kaupungeissa mahdollisesti jopa 15%, olisi hyperloopin kustannukset katettu jopa kuudessa kuukaudessa", laskee Linturi.

"Meren alle tehtävä putki sen sijaan on sen verran kalliimpi ja riskialttiimpi, että suhtaudun siihen epäillen ainakin toistaiseksi."

Maan päälle rakennettuna hyperloop-radan tekeminen on edullisempaa kuin tavallisen rautatien tekeminen, eikä sää – kuten lumisateet – vaikuta sen toimintaan lainkaan.

"Hyperloop ei olisi siis vain mahdollinen, vaan jopa niin kannattava, että sen tekemisen tarkempi suunnittelu kannattaisi aloittaa saman tien", sanoo Linturi ja toteaa, että juuri tällaista etunojaa tulevaisuuden tekniikkaan Suomessa nyt tarvittaisiin.

Tästä ei voi olla enempää yhtä mieltä: hyperloop olisi täydellinen hanke Suomeen. 

Uusvanha ajatus

Hyperloop on Space X -avaruusyhtiön ja Tesla-sähköautojen taustalla olevan Elon Muskin ehdottama todella nopea, futuristiselta tuntuva liikenneväline, jota hän itse on esimerkiksi hahmotellut rakennettavaksi Kaliforniaan Los Angelesin ja San Franciscon välille.

Periaate on hyvin yksinkertainen. Kyseessä on pitkä ilmasta lähes tyhjäksi pumpattu putki, jonka sisällä liikkuisi pieniä kapseleita. Ihmiset ja rahti olisivat näiden noin parin sentin korkeudella leijuvien kapseleiden, "podien" sisällä. Kun kapselit leijuvat ilmassa, ei kitka hidasta niiden kulkua, ja kun putkessa on hyvin vähän ilmaa, ei ilmanvastuskaan ole hidastamassa menoa.

Niinpä putken reunassa olevat magneetit riittävät puskemaan kapselin vauhtiin, joka voisi olla parhaimmillaan jopa noin 1200 km/h. 

Idea putken sisällä kulkevasta junasta ei ole mitenkään uusi, sillä jo 1800-luvun puolivälissä Englannissa suunniteltiin ja tehtiinkin ns. pneumaattisia junia, joissa ilmanpainetta käytettiin junan liikuttamiseen. Kyseessä olivat kuin suuret putkipostit, mutta ne eivät olleet lainkaan käyttökelpoisia – etenkin kun tuolloin käytettävissä ei ollut tervalla käsiteltyjä nahkakappaleita parempia tiivisteitä.

Noin 80 vuotta sitten amerikkalainen rakettipioneeri Robert Goddard pohdiskeli vakuumijunaa, eli laitetta, missä rakettimoottorin työntämä juna liikkuisi täysin tyhjäksi ilmasta pumpatussa pitkässä putkessa. Suurin ongelma oli tuolloinkin se, miten putki saataisiin tyhjäksi ja pidettyä tyhjänä.

Nykytekniikallakin satoja kilometrejä pitkän, noin 2,5 metriä halkaisijaltaan olevan putken pitäminen täysin ilmasta tyhjänä olisi erittäin haastavaa, joten hyperloop tekee tässä kompromissin ja ajatuksena on käyttää noin sadasosaa Maan normaalipaineesta putken sisällä. Silloin ilmanvastus on jo erittäin pieni, mutta tiiviydestä voi vähän tinkiä. 

Se, että putken sisällä on vähän ilmaa, on itse asiassa hyvä ajatus siksi, että kapselin pitämiseen leijumassa voisi käyttää ilmatyynytekniikkaa. Jo nyt raskaiden lastien siirtämiseen halleissa käytetään pieniä ilmatyynyjä, ja tekniikka toimii oikein hyvin. 

Suurella nopeudella liikkuva kapseli ahmisi sisäänsä putkessa olevaa ohutta ilmaa suuren turbiinin avulla ja puhaltaisi ilman kapselin alla oleviin kiskomaisiin ilmatyynyihin. Näin se voisi leijua puolentoista sentin korkeudella.

Vaihtoehtoisesti leijumiseen voisi käyttää magneetteja. Esimerkiksi sopivia kestomagneetteja käyttämällä leijuminen olisi helppo toteuttaa. Tämä tekisi kapselien tekemisestä myös helpompaa, koska ahdinta, putkia ja ilmatyynyjä ei tarvittaisi.

Kun magneettien hinta putoaa koko ajan, olisi tämä kenties taloudellisesti myös mahdollista. Suprajohtavat, esimerkiksi hiukkaskiihdyttimistä tutut voimakkaat magneetit ovat tarpeettoman hankalia ja kalliita hypeloopissa käytettäväksi.

Hyperloop

Millaista matkanteko olisi?

Hyperloop-koerata on parhaillaan rakenteilla Yhdysvalloissa ja sillä on tarkoitus tehdä ensimmäisiä koeajoja jo kesällä. Kyseessä on vielä normaalia pienempikokoinen rata, mutta myös täysikokoisen koeradan tekeminen alkaa tämän vuoden puolella.

Musk on heittänyt pallon hyperloopin käytännön toteuttamisesta yrityksille, ja kolme firmaa on ottanut kopin. Näistä yksi, pisimmällä hankkeessaan oleva Hyperloop Technologies on ollut aktiivisin ehdottamassa yhteyttä Turusta Tukholmaan.

Tekniikan edelleen kehittämiseen ja uusien ideoiden metsästämiseen Musk on valjastanut yliopistoja. Hän järjesti kilpailun, jonka perusteella alkuvuodesta valittiin neljä voittajaa, joiden ehdotukset hyperloopiksi tullaan testaamaan pienoismallikoeradalla. 

Erityisen kiinnostavia ehdotuksissa olivat konseptit matkustajakapseleiksi. 

Niiden suunnittelussa onkin edessä useita haasteita, sillä niiden tulee olla kevyitä, kestäviä ja lisäksi sellaisia, että ahtaanpaikankammoiset tai muuten supernopeaa putkikyytiä vierastavat kokisivat menon miellyttäväksi. 

Turvallisuus on myös tärkeä asia: kapseleiden täytyy pystyä seisahtumaan nopeasti putkessa olevien hätäpoistumisluukkujen kohdalle nopeasti ja automaattisesti.

Sisätiloiltaan kapselit olisivat nyt ehdotetusti vähän kuin pieniä lentokoneita tai Pendolino-junia. Ne olisivat 2,3 metriä halkaisijaltaan olevia sylintereitä, joissa olisi istuimia kaksi kummallakin puolella ja käytävä keskellä.

Yhteen kapseliin mahtuisi parikymmentä matkustajaa, ja liikenne hoituisi kuin vuoristoradalla: kun kapseli tulee täyteen tai se on odottanut vähän aikaa matkustajia, se lähtisi matkaan. Ei siis aikatauluja, vaan matkaan pääsisi lähes saman tien asemalle saavuttua. 

Kyyti ei kuitenkaan olisi mitenkään vuoristoratamaista. Se olisi jopa tylsää.

Ainoat kokemukset olisivat alun kiihdytys ja lopun jarrutus. 

Kiihdytys tapahtuisi hellävaroen vain noin 0,5 g:n kiihtyvyydellä. Se on hieman enemmän kuin kiitoradalla kiihdyttävässä lentokoneessa. Ja hidastuvuus olisi samaa luokkaa ennen päämäärään saapumista.

Matkavauhdissa ei suurta nopeutta huomaa, etenkin kun kurvit ovat erittäin loivia ja kapseli kallistuu hieman käänteissä. 

Kapseleiden seinissä olisi todennäköisesti suuria näyttöruutuja, joihin voidaan laittaa viihdytystä tai vaikkapa kuvaa parhaillaan ulkopuolella olevasta maisemasta aivan kuin kyseessä olisi suuri ikkuna.

Ei mitään uutta ja ihmeellistä tekniikkaa

Edeltävässä ei ole mitään eksoottista, paitsi toteutus. Tällaista ei ole tehty koskaan aikaisemmin, vaikka kaikki palasen tekemiseen ovat olemassa.

Todella pitkän lähes tyhjän putken tekeminen on hankalaa, mutta ei lainkaan mahdotonta. Kapseleissa käytettävä tekniikka on lähes arkista. Jopa niin, että jopa suomalainen teollisuus voisi aivan hyvin tehdä hyperloosin kaltaisen systeemin.

Suomella itse asiassa olisi erittäin hyvät lähtökohdat hyperloop-edelläkävijäksi, koska täällä on erittäin hyvää kestomagneettiosaamista, kokemusta laadukkaiden, suurten teräsrakenteiden tekemistä sekä paljon yhtiöitä, jotka ovat maailman huippua energiatekniikassa.

Suomalainen hiilikuitu- ja komposiittiosaaminen on myös korkealaatuista, oli jopa huippua maailmassa, joten kapseleiden rakentaminen myös luonnistuisi erinomaisesti.

Hyperloop-ratoja on ehdotettu toistaiseksi myös Keski-Eurooppaan mm. Amsterdamin ja Pariisin välille sekä Slovakiaan. Parhaimmillaan tekniikka olisikin suurkaupunkien välillä, mutta jopa nykyisellä kustannustasolla se olisi kannattavaa Suomen sisäisessä liikenteessä suurimpien asutuskeskusten välillä.

"Veivaaminen sote-alueiden kanssa voitaisiin myös unohtaa, jos Tampereelta pääsisi Helsinkiin vartissa", heitti Linturi Huomenta Suomessa ja välitti viestin myös studion lämpiön puolella vuoroaan odotelleelle peruspalveluministeri Juha Rehulalle.

Rahtiversio Hyperloop-podista

Tunnelissa voisi kuljettaa myös rahtia. Kaikki kuvat: Hyperloop Technologies.

300 vuotta suomalaisen julkkistiedemiehen syntymästä

Su, 03/06/2016 - 11:00 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Tänään on kulunut tasan 300 vuotta erään Suomen kuuluisimman tiedemiehen syntymästä. Pietari Kalmin merkitys ulottuu kotipihoilta aina Lappiin ja Amerikan suurille järville asti.

Ehkäpä suurin fyysinen monumentti Pietari – tai oikeammin Pehr – Kalmin elämäntyölle löytyy Turusta. Aurajoen rannan paraatipaikalla sijaitsee nimittäin ylivoimaisesti kaupungin keskusta-alueen komein, yli 260-vuotias tammi. Aivan Turun tuomiokirkon vieressä.

Tammi on jäänne Kalmin vuonna 1757 perustamasta Turun Akatemian kasvitieteellisestä puutarhasta. Alueelle on toki levinnyt puutarhasta muitakin lajeja, mutta tammi lienee ainoa jäljellä oleva siellä alunperin kasvanut kasviyksilö. Kenties jopa Kalmin itsensä istuttama.

(Teksti jatkuu kuvien alla.)

Yllä: Turun eläin- ja kasvitieteellinen seura laski seppeleen Pehr Kalmin muistolaatalle 300-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Juhlapuhujana emeritusprofessori Petter Portin (vas), vieressä TEKSin puheenjohtaja Kalle Ruokolainen.

 

Puutarha jäi heitteille Kalmin kuoltua, mutta ainakin vielä 1940-luvulla se oli selkeästi tunnistettavissa. Vuonna 1968 tontin kuitenkin peitti lähes kokonaan Sibelius-museon ajalleen varsin tyypillinen rakennus. Vuonna 2012 tammen ja museon väliin sijoitettiin Pehr Kalm Revival -nimeä kantava ympäristötaideteos, joka on suunniteltu alkuperäisten puutarhapiirustusten pohjalta. Sinne istutettiin lähinnä Kalmin mukaan nimettyjä kasvilajeja. Niistä hieman myöhemmin.

Kalm kokeili kasvattaa Suomessa monia tuontikasveja, tavoitteena vaurastuttaa maan taloutta. Ehkä suurin haave oli tuottaa silkkiä silkkiäis- eli mulperipuita kasvattamalla. Turun Sipsalossa tehdyissä kokeissa osa lajeista riutui kuoliaaksi Suomen ilmastossa, mutta valkomulperin kasvatus onnistui ainakin 14 vuoden ajan verrattain hyvin. Puut elättivät Kalmin raporttien mukaan noin 4000 silkkiäisperhosen toukkaa vuodessa, joten niiden koteloita (silkin raaka-ainetta) kertyi "nelikoittain". Suurmittaiseen silkin tuotantoon yritykset eivät kuitenkaan ilmeisesti ikinä yltäneet.

Monet muut Kalmin kasvitesteistä onnistuivat paljon paremmin. Hänen myötään maahamme vakiintuivat mm. tuoksuvadelma, orapihjalat, ukkomansikka, useat syreenilajit, sekä paikoin haitallisenakin pidetty kanadanpiisku. Vaikka nykyisin metsistä ja etenkin pihoilta löytyvät kasviyksilöt toki ovatkin usein muista lähteistä, voi ainakin niiden ajatuksen kuvitella tulleen maahamme Kalmin mukana.

(Teksti jatkuu kuvien alla.)

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Yllä: Puu, joka on ehtinyt nähdä Turun keskustan muuttuvan. Suuri "Kalmin tammi" on reliikki Pehr Kalmin toiminnasta. Keskimmäinen kuva on puun vieressä olevasta infotolpasta, josta löytyy mm. Per Johan Lundstenin ottama kuva paikalla olleen puutarhan loppuvaiheista, vuodelta 1947.

 

Lapin paljakoilla esiintyy luonnonvaraisena yksi Kalmin mukaan nimetyn vuorilaakeri-kasvisuvun ainavihanta varpu. Itse Carl von Linné antoi suvulle tieteellisen nimen Kalmia, Kalmin suureksi iloksi. Tuohon aikaan suvun kaikkien lajien luultiin kuitenkin esiintyvän luontaisesti vain Kalmin tutkimusseuduilla kaukana Pohjois-Amerikassa. Lapin sielikkö (Kalmia procumbens, ent. Loiseleuria procumbens) ymmärrettiinkin siirtää Kalmia-sukuun vasta äskettäin, kun sukulaisuussuhde merentakaisiin serkkuihin tarkentui. Sellaista se tiede on.

 

Kalmin elämä lyhyesti

Pehr Kalm syntyi 6.3.1716 Ruotsin Ångermanlandissa, johon hänen vanhempansa olivat tulleet Pohjanlahden yli pakoon suurta Pohjan sotaa. Pehrin isä kuoli pian pojan syntymän jälkeen, ja leski muutti lapsineen takaisin Pohjanmaalle.

Kalm kävi koulunsa Vaasassa, ja siirtyi sittemmin opiskelemaan Turkuun ja Uppsalaan. Hän myös ehti useille tutkimusmatkoille niin kotimaassa (mm. Savossa, Karjalassa, Länsi-Götanmaalla ja Bohuslänissä) kuin ulkomaillakin (Venäjällä, Ukrainassa sekä Pohjois-Amerikassa Ranskan siirtokunnissa ja Britannian kolonioissa). Kalmin opettajina toimvat paitsi Linne, myös omien alojensa kuuluisuudet Anders Celsius, Herman Spöring, Johan Browallius ja Carl Mennander.

Kalm itse on kenties kuuluisin Linnén oppilaista. Hän oli myös yksi niistä onnekkaista, jotka selvisivät hengissä Linnén ehdottamilta tutkimusmatkoilta. Monet muut oppilaat kun menehtyivät reissuillaan eksoottisiin tauteihin tai onnettomuuksissa.

Kalm tuli kansainvälisestikin tunnetuksi juuri Pohjois-Amerikan matkansa ansiosta. Hänen havaintonsa olivat tärkeitä silloisen luonnontuntemuksen vuoksi, ja lähes sata Linnén kirjoituksissaan kuvaamista 700 pohjoisamerikkalaisesta kasvilajista ovatkin juuri Kalmin mukanaan tuomia. Kalm myös kirjoitti ensimmäisen tieteellisen artikkelin ja kuvauksen kaskaista, jotka parveilevat hyvin tasaisin 17 vuoden välein. Jutun lopusta löytyy video näiden outojen otusten touhuista.

Kalmin matkakertomukset ovat lisäksi yhä nykyäänkin merkittäviä kuvauksia sen ajan olosuhteista uudella mantereella. Vuosina 1747-1751 tehty matka oli monipolvinen seikkailu: Kalm tapasi tulevan vaimonsa ja joutui kääntymään pariinkin kertaan takaisin, intiaanien ja talven tulon vuoksi.

Matkaltaan Kalm palasi Ruotsiin ja aloitti taloustieteen professuurinsa Turun Akatemiassa. Hänen uransa oli tuottelias ja monialainen, ja tähtäsi kauttaaltaan Suomen (silloisen Ruotsin osan) vaurastuttamiseen.

Kalm kuoli vuonna 1779. Hänen hautapaikkaansa ei tarkkaan tiedetä, mutta todennäköisimmin se sijaitsee Turun Maarian kirkon alla. Kirkon alttarin oikealla puolella on suuri muistolaatta suurmiehen muistoksi. Hän oli kuollessaan alueen seurakunnan kirkkoherra.

Kuvat: Jarmo Korteniemi

Jutun lähteinä käytetty mm. Kansallibiografiaa, Åbo Akademin tiedotetta, Retkeilykasviota (Hämet-Ahti & kumpp., 1998), sekä artikkeleita

- Lauri E. Kari, 1940, "Kasvitieteen opetuksen ja kasvitieteellisen puutarhan alkuvaiheista Turun vanhassa akatemiassa", Varsinais-Suomen maakuntakirja 7.

- Ilkka Kukkonen, 1955, "Pietari Kalmin viljelyskokeiden merkkejä hänen vanhassa puutarhassaan Hirvensalon Sipsalossa", Turun ylioppilas 4.

Ja sitten vielä niistä Kalmin 17-vuotisista kaskaista:

Päivitys 6.3.2016 klo 19.30: Lisätty tieto ja video kaskaista.

Itsetehty käsilaukku - mäyrännahasta

Jutussa esiintyy kuolleita eläimiä, eikä se siksi välttämättä sovi kaikkein herkimmille. Suosittelen kuitenkin lukemaan sen kokonaan. Mielestäni mukana on tärkeähkö pointti.

Äiti kävelee tyttärensä kanssa Turun Keskiajan markkinoiden ihmisvilinässä. "Mennään tuonne", tyttö nykäisee kädestä. Ohikulkijat saavat väistellä. "Kettu, katso äiti kettu", huutaa lapsi. Äitikin ihastelee esittelypöydällä lepäävää punaturkkia. Tyttö koskettelee monia muitakin nahkoja, ja luita, ja... äkkää sitten teltan vieressä naisen, joka nylkee jotain puusta riippuvaa eläintä. Äiti raahaa kiinnostuneen lapsen saman tien pois. Toisessa perheessä tapahtuu lähes sama -- mutta siellä lapsi huutaa heti raadon huomattuaan "ällö!" ja kääntyy itse pois.

Puusta riippuu mäyrä, ja sitä nylkee Emmi-Lotta Himmanen. Hän opiskelee Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopistossa muinaistekniikan artesaaniksi. Nyt hän esittelee taitojaan Suurtorilla, tehden mäyrästä käsilaukkua. "Tai ehkä siitä tulee nuoliviini", hän aprikoi. "Aloitan ompelun vasta viikon päästä Karhujuhlilla, tässä on aikaa miettiä."

Mäyrännahan valmistuksen abc

Kysyn, kuinka koko homma oikein käy. Vastaus yllättää: perinteitä vaaliva työ sujuu nopeasti. "Nahan irroittamiseen menee 20 - 60 minuuttia, kaapimiseen saman verran, sitten vartti parkitsemiseen ja avaamiseen ehkä puolisen tuntia", hän kertoo. Odotteluajat vielä mukaan, ja ahkeralla on käyttökelpoinen nahka kädessään jo vuorokaudessa.

Himmanen opastaa vaihe vaiheelta, kuinka nahka vaihtaa käyttäjäänsä:

  • "Eläin on tietenkin se kaikkein tärkein. Tämä mäyrä löytyi yliajettuna tienlaidasta."
  • "Aluksi tehdään viillot takajalkojen kantapäistä peppuun. Mutta nuo komeat polkuanturat kannattaa jättää ehjiksi. Varpaat katkotaan viimeisen nivelen tienoilta. Ja ruho ripustetaan akillesjänteen takaa riippumaan johonkin sopivaan paikkaan. Ei tätä ihan missä tahansa voi tehdä." Viimeisen lauseen kohdalla hän naurahtaa -- olemmehan kuitenkin Turun keskustassa.
  • Nylkeminen onnistuu tuoreen ruhon kanssa helposti, sillä "nahka irtoaa kuin sukka". Kylmenneen eläimen kanssa joutuu taistelemaan pidempään -- mutta sekin onnistuu, kun apuna on terävä puukko tai partaterä. Etujalat hoidetaan kuin takajalatkin, viilto tulee kainaloihin asti. Pää vaatii tarkkaa työtä, ettei mitään repeä korvien, silmien, kuonon tai ikenien kohdalta. "Korvien rustot jätetään mahdollisimman pitkiksi", muistuttaa Himmanen.
  • Kaapimalla poistetaan ylimääräiset rasvat ja kalvot. "Nahan voi levittää vaikka taanalaudalle karvapuoli alaspäin, mutta mikä vain tasainen pinta tietty käy. Kaapimisessa voi käyttää vaikkapa tylsää puukkoa." Sitten nahan annetaan kuivahtaa, mutta vain hetken.
  • Parkitsemisen voi aloittaa kun nahka on "makkarannihkeä". Parkkiaine hierotaan huokoisen nahan rakosiin, jotta se pysyy tuoreen oloisena, liikkuvana ja käyttökelpoisena. "Helpon perusparkin saa munankeltuaisesta, puolestatoista desistä öljyä ja ruokalusikallisesta tai parista mäntysuopaa. Tuo määrä riittää lampaantaljalle. Sitä hierotaan nahan lihapuolelle vartin verran. Valmista on, kun pinta helmeilee... vaikea selittää, mutta kyllä sen helmeilyn tietää, kun näkee." Aineen annetaan vaikuttaa tunnin.
  • Avaamisessa nahkaa venytellään jollain terävällä - muttei yhtä kovakouraisesti kuin kaavinnassa. Lopuksi sen annetaan imeä happea vuorokauden verran. "Samalla se kuivahtaa suht tanakaksi ja kovaksikin. Eli nahka on periaatteessa valmis vuorokaudessa, mutta pehmeä nahka vaatii kaksi. Kovempi olisi hyvä vaikka kirjan kansiin, laukkujen pohjiin, kenkiin, makuualustaksi tai muuhun, mutta mäyrälaukkuun se ei sovi," Himmanen painottaa.
  • Pehmitys on viimeinen vaihe. Lihapuoli sumutetaan vedellä, jossa on tippa mäntysuopaa. "Siitä pitää saada uudelleen löysä. Vaatii vähän hieromista, että vesi löytää huokosiin. Nahkaa pitää vatvoa ja nitkutella vaikka lusikalla moneen kertaan, välissä annetaan nahan rentoutua ja taas uudestaan. Siihen asti, että nahka on kuiva."

Vieressä Riina Pernu tekee valkohäntäkauriin päänahasta lakkia ja antaa lisävinkkejä: "Nahka on hyvä materiaali, se muistaa aina valmistusmenetelmänsä. Teollista nahkaa ei juuri saa enää uudelleen pehmitettyä, mutta käsintehdyn saa. Pieni kostutus sumutepullolla, ja nahka on kohta kuin uusi. No, melkein." Pernu on juuri valmistunut ja aikoo käsityöläisyrittäjäksi. Nyt hän vielä toimii osuuskunnassa Mynämäellä.

Periaatteessa helppoa, mutta...

Onko erilaisten nahkojen käsittelyssä sitten selviä eroja?

Pernu miettii: "Hirven nahka on paksu, mutta ei läheskään niin kestävä kuin lehmän. Ja hirvieläimistä lähtee aina karvoja, teki niille mitä vain. Vuohen nahka on sitten aivan käsittämättömän sitkeää, joten sen kanssa pitää käyttää paljon voimaa. Mutta samalla pitää varoa ettei tule revittyä siihen reikiä."

"Oravan kanssa on sellaista nykertämistä, ja siitä irtoavat karvat helposti. Jäniseläimet, varsinkin rusakko on tosi vaikea, siihen tulee reikiä jos vain puhaltaa", Himmanen lisää naurahtaen.

Eri tarkoituksiin tulevat nahat tietysti käsitellään eri tavoin. Vuotaa saatetaan keittää ja värjätä, ja siihen joutuu joskus levittämään monia aineita useissa vaiheissa. Riskinsäkin hommassa on. Kuumentamisen tuloksena voi tulla liisterimäistä nahkasoppaa, nahka voi huonosti käsiteltynä haurastua ja repeillä, ja vääriin oloihin unohtunut nahka voi helposti mädäntyä.

"Mädättäminen kyllä on myös käyttökelpoinen juttu", kertoo Pernu. "Kun sen tekee hallitusti niin nahasta voi poistaa karvat tosi helposti. Nivotuksessa levitetään paljon mäntysuopaa nahan lihapuolelle, karvapuolelle ei. Sitten käännetään talja kaksinkerroin lihapuolet vastakkain, kääritään se tiukalle rullalle ja suljetaan tiiviiseen muovisäkkiin. Pussia käytetään päivän kuluttua auki ja suljetaan taas uudelleen. Kolmantena päivänä säkki käännetään ylösalaisin, ja kuudentena homma on valmis. Karvat lähtevät tuosta vain, pyyhkäisemällä." Pernu tosin vielä varoittaa, ettei nivotusta voi suositella herkkämahaisimmille. Pussista kun lehahtaa ilmoille varsin töpäkkä löyhkä. Nahan loppupesu kannattaakin hoitaa huolella, runsaalla mäntysuovalla. "Ulkona ja juoksevan veden alla."

Keskustelun lomassa juttelua jää hetkeksi seuraamaan muutama ohikulkija. Yhdellä on sylissään kaunis ja eläväinen fretti. Kaikki ihastelevat söpöä kesyhilleriä, joka nuolee Himmasen hieman veristä kättä. Eläin on todella kiinnostunut mäyrän ruhosta, muttei kurottelusta huolimatta yllä lihoihin. Mutta ei huolta, ei kanssanäätäeläin hukkaan mene -- se päätyy Himmasen kotona pataan. Riittävä kuumennus tappaa siitä mahdolliset trikiinitkin.

Aina voi oppia jotain uutta. Tai, paremmalla tuurilla, jotain vanhaa.

Kauhistelua kerrakseen

Joku voi kauhistua siitä, että eläimistä tehdään yhtään mitään tuotteita tai ruokaa. Toisille se on se tekemisen näkeminen joka on liikaa. Itse kuulun niihin, joiden mielestä näkeminen on jopa virkistävää -- ja joista se näkeminen olisi erittäin tarpeellista, ihan kaikille.

Minusta on mittaamattoman paljon karmaisevampaa nähdä nahkakengissä kulkevia ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta. He eivät halua tiedostaa, eivät oikeasti, että aikoinaan ne popot oikeasti ammuivat jossain navetassa, tai hyvällä tuurilla laitumella. He eivät halua oikeasti tietää, että lautasella oleva kyljyskin oli joskus jonkun kyljessä. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Vanhoina hyvinä aikoina ihmiset joutuivat itse käsittelemään ja kasvattamaan eläimiään. Ja teurastamaan sekä jalostamaan niitä käyttötuotteiksi. Tai ainakin ihmiset olivat edes piirun verran lähempänä noita asioita. Silloin asiat todella olivat paremmin. Ainakin minusta.

Toivon myös sydämestäni, ettei joku äkämystynyt eläinsuojelija spreiaa Emmi-Lotan käsilaukkua. Se käsilaukku kun ehti aikanaan elää aivan luonnollisen elämän. Luonnollinen ei tosin mäyrälle tarkoita söpöä ja kivaa kukkasilla tanssimista. Luonnollinen tarkoittaa tuollaista vain umpihipeille.

BLOG

Lentävä maitopurkki ja jälkipolttimien jyrinää - Turku Airshow 2015

Turun lentokentällä järjestettiin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Turku Airshow 2015, Suomen Ilmailuliiton päälentonäytös. Olin paikalla kumpanakin yleisöpäivänä, ja porukkaa tuntui riittävän, mutta joukkoon mahtui mukavasti. Alla muutamia kentältä keräämiäni ruusuja ja risuja.

Tapahtuman anti oli varmasti jokaiselle omanlaisensa. Joku varomaton saattoi saada Fougan ulinasta kuulovaurion, joku toinen taas kenties alkaa nyt isona lentäjäksi. Itse jatkan yhä tiiviimmin yksityislentolupakirjasta haaveilusta... ja se voi nyt ollakin piirun verran lähempänä: Enää nimittäin tarvitsee vääntäytyä opetuspaikalle ainoastaan lentelyn (ja muiden käytännön toimien) ajaksi. Aiemmin lentoteoriakin on pitänyt opettaa naamatusten, vaikka nettiluennot ovat jo pitkään käyneet suorituksista muilla aloilla. Mutta nyt, alkuvuodesta lähtien, karmean väännön jälkeen, viranomainen on ryhtynyt hyväksymään etäsuorittamisen myös lento-opetuksessa. Edistystä, sanon ma!

Ainoa löytämäni esimerkki tavalla tai toisella tieteellisestä lentotoiminnasta Airshowssa oli SC.7 Skyvan. Sen maitopurkkia muistuttava ulkonäkö pettää: Vekotin todella lentää! (Ja vieläpä eri tavoin kuin maitopurkki.) Alunperin lyhyen matkan kuljetuksiin suunniteltua konetta käytetään Aalto-yliopistossa satelliitteihin tulevien laitteistojen testaukseen ja kalibrointiin. Turussa sen kyydissä oli jääpeitteen rosoisuutta mittaava tutkalaitteisto, jonka toivotaan toimivan myös arktisen alueen öljypäästöjen valvonnassa. Talven aikana sitä on testilennätetty mm. Itä- ja Perämerellä. Kerätty aineisto on ikävä kyllä vielä tutkittavana (ja siksi salaista), joten satunnainen ja esimerkkejä toivonut tiedejournalisti jäi nuolemaan näppejään.

Taitolentoesitykset ovat lähes poikkeuksetta lentonäytöten näyttävintä antia. Yleisö sai Turussa nauttia sekä pienten potkurikoneiden että suihkuhävittäjien taidonnäytteistä taivaalla. Pääesiintyjinä olivat taitolentoryhmät Baltic Bees (Latvia) ja Turkish stars (Turkki), vaikka niiden esitykset olivatkin lähes toistensa kopioita. Lähes samaan ylsi myös kotimainen Midnight Hawks, vaikkei heiltä mitään hiuskarvan etäisyydeltä tehtyjä lähiohituksia nähtykään. Alla koostevideo lentojen menevimmistä paloista:

Esitysten innoittamana halusin selvittää, miltä erilaisten konetyyppien lentäminen tuntuu pilotin kannalta. Suuntasin kiusaamaan ilmavoimien lentäjiä, joiden koulutuksessa siirrytään nopeassa tahdissa koneelta toiselle. Harjoituskoneet Vinka ja Hawk ovat konsensuksen mukaan "ihan oikeita lentokoneita". Ne kulkevat laajoin kaartein ja varsin pyöreitä ratoja - jälkimmäinen vain nopeammin suihkumoottorinsa avulla. Niillä myös suunnistetaan lähinnä visuaalisesti tai mittareilla. Hornetissa sen sijaan toimitaan paljolti tutkan avulla. Hornetin meno myös tuntuu "tavallaan vähiten lentämiseltä". Kulku on paljon kulmikkaampaa: Hornet menee minne halutaan, eli sinne mihin moottorit työntävät. Erään Hornetia kuutisen vuotta lentäneen pilotin mukaan se myös yllättäen on kolmesta koneesta se helpoin lennettävä. Tietokone hoitaa paljon käytännön touhuista, joten pilotille jää aikaa käyttää muita laitteita. "Voisi vaikkapa pelata Tetristä."

Tutustuin myös ilmavoimien Casa C-295 -kuljetuskoneeseen, joka on huhujen mukaan suurin ilmavoimien lentokone kautta historian. Mukaan mahtuu pyöreästi 60 laskuvarjojääkäriä varusteineen, tai vaikkapa muutama kuplavolkkari. Melkein junanvaunun pituinen lentovekotin toki on varsin iso. Mekaanikkojen kehuessa konetta taustalla tosin siintää tankkejakin kuljettava C-17, johon varmaan mahtuisivat (purettuna) kaikki kolme maamme Casaa.

Olisi ollut kiinnostavaa perehtyä myös lähitulevaisuudessa (lue: 15 vuoden aikaskaalalla) tehtäviin ilmavoimien konehankintoihin liittyviin kysymyksiin. Pettymykseni olikin suuri, kun Lockheed-Martinin teltta oli alituiseen joko tyhjänä tai suljettuna, eikä Eurofighterinkaan puolelta näkynyt missään yhtään mitään. Saabilta taas paikalla oli ystävällinen ja avoimesti asioista kertova henkilökunta. Kun Jas Gripen vielä teki taivaalla useita näytöslentoja, nostan naapurimaan firmalle hattua. Vaikkei tuollaisia kauppoja millään yleisö-peeärrällä toivottavasti tehdäkään...

Omasta mielestäni hienointa oli kuitenkin kuunnella Fougan ulinaa ja katsella typistettykeulaisen Mig-15:n profiilia. Vain yksi nuoruuteni Rovaniemen taivaalla lennelleistä nostalgisista koneista puuttui. Löytyykö maastamme vielä lentokuntoisia Drakeneita?

BLOG

Muut keskittyivät empatiaan, Valtaoja rakensi maailmankaikkeuden

To, 12/05/2013 - 16:28 Jarmo Korteniemi
Kuva: Joonas Salo Photography

TEDx-tapahtuma laajeni 4. joulukuuta Suomessa ensimmäistä kertaa pääkaupungin ulkopuolelle, Turkuun ja tarkemmin sen Logomo-tapahtumakeskukseen. Kyseessä oli normaaliin TEDx-tapaan vapaaehtoisvoimin järjestetty tapahtuma, joka pohjautuu alkuperäisen TED-konferenssin ideaan: koota yhteen vetävästi esiintyviä eri alojen asiantuntijoita, joilla on kiinnostavaa sanottavaa teknologian, viihteen ja designin aluilta (TED tulee sanoista technology, entertainment ja design).

Turun TEDx-tapahtumassa oli 12 esitystä (joista 9 kpl löytyy YouTubesta). Niiden aiheet pyörivät pääasiassa lähellä ihmistä: esityksissä tavoiteltiin maailmaan lisää empatiaa ja kommunikaatiota. Se edistää yritysten toimintaa, lisää yksilöiden hyvinvointia, parantaa jaksamista, poistaa konflikteja. Niin työelämässä kuin kotosallakin. Kannattaa uskaltaa yrittää, uskaltaa munata itsensä, ja uskaltaa yrittää uudelleen. Muuten ei voi onnistua. Ja niin edelleen.

Yksi puheista oli kuitenkin poikkeus.

Maailmankaikkeus ilmiönä

Suomen tunnetuin tieteentekijä, Esko Valtaoja, kattoi puheessaan aikalailla kaiken sen, mitä alkuräjähdyksen ja TEDx-tapahtuman välillä on sattunut ja tapahtunut. Koska aihe on jokseenkin laaja, havainnollistavan Lego(TM)-leikin sallittiin venähtävän lähes neljä minuuttia yliajalle. TED-konseptin mukaan kun puheet saisivat olla vain 18-minuuttisia.

Valtaoja kansantajuisti vaikeasti ymmärrettäviä asioita. Kaikilla skaaloilla.

Kaikki syntyi tyhjästä ilmestyneessä alkuräjähdyksessä. Puf.

Sen jälkeen olimme kaikki hetken yhtä ainoaa, kuumaa, laajentuvaa kvarkkipuuroa. Kvarkithan ovat tämän hetken tiedon mukaan jakamattomia alkeishiukkasia, eli sitä, mistä kaikki aine rakentuu. (Jossain vaiheessa voi toki tulla hetki jolloin löydetään osaset joista kvarkitkin muodostuvat. Näin kävi atomeillekin, joiden kreikasta tuleva nimi tarkoittaa "jakamatonta".)

Laajentuessaan maailmankaikkeus jäähtyi, ja kvarkit alkoivat takertua toisiinsa pareittain tai kolmestaan. Muodostui protoneja, neutroneja, atomeja, ja ajan kuluessa yhä vain monimutkaisempia molekyylejä. Syntyneet kaasun ja pölyn ihentymät luhistuivat lopulta tähdiksi ikioman massansa ajamina.

Miksi näin sitten tapahtui? Yksinkertainen vastaus: koska luonnonlait, koska gravitaatio ja muut perusvoimat. Koska termodynamiikka. Koska maailma nyt vain sattuu olemaan tällainen. Jos se olisi erilainen, me eläisimme toisten lakien alaisuudessa, ja ihmettelisimme tismalleen samaa asiaa niiden kanssa (jos osaisimme). Ne kaikki vain ovat. "Miksi"-ongelmaan jutun lopussa.

Tähtien ympärille jäi ylijäämätavaran kiekkoja. Pölyä ja toisiinsa törmäileviä murkuloita. Planeettojen muodostumista voi verrata oivasti roskan kertymiseen. Sillä sitähän me olemme, ydinjätettä ammoin kuolleista tähdistä.

"Jättäkääpä viikkosiivous tekemättä, sanotaan vaikka 10 miljoonaksi vuodeksi, niin teillä on Maapallon kokoinen villakoira", kiteytti Valtaoja.

Elämästä Valtaoja muistuttaa, että ensiksi syntyi Eeva, meidän kaikkien kantaäiti. Itsensä kopioiva molekyyli.

"Aatamit ilmestyivät maisemiin vasta noin 2 miljardia vuotta myöhemmin. Sillä tavalla meillä yleensäkin urokset saa houkuteltua esiin - huhuilla että 'olisi seksiä tarjolla'."

Loppu on historiaa. Erittäin pitkän ajan kuluessa tapahtuneen luonnonvalinnan ansiosta olemme tässä.

Valtaojan perusviesti on, että maailmankaikkeuden historia tunnetaan pääpiirteissään. Siinä ei oikeastaan tarvita ulkopuolisia vaikuttajia, koska luonnonlait ovat vieneet vääjäämättä tähän suuntaan.

Mutta miksi näin kävi?

Mitä tuota historiaa "ennen" tapahtui? Mitä meidän universumimme "ulkopuolella" on? Se jää arvailujen varaan. Mattia ja Teppoa mukaillen: emme voi nähdä rajan taa.

"Yksi vaihtoehto on, että Jumala napsautti metafyysisiä sormiaan ja teki maailman tällaiseksi, automaattisesti toimivaksi, ettei tarvi joka välissä kääriä hihojaan. Tai sitten olemme vain yksi osa multiversumista."

Tai sitten jotain ihan muuta. Nämä lienevät asioita, joihin tiede ei pysty antamaan vastausta. Sen ei oikeastaan ole tarkoituskaan. Tieteen metodit kun toimivat vain tuntemassamme maailmankaikkeudessa.

Oli perimmäinen syy mikä tahansa, maailma on sekä lainalaisuuksiensa että äärettömän monimuotoisuutensa takia erittäin mielenkiintoinen. Sitä kannattaa tutkia, ja siitä kannattaa iloita. Sen monimutkaisuutta kannattaa ihastella.

Ja samalla kannattaa muistaa ne kanssatallaajat. Ne muut monimutkaiset molekyylit, jotka ihmettelevät sitä samaa maailmaa.


Turun TEDx-tapahtuman esitykset löytyvät YouTubesta:


Juttua on päivitetty myöhemmin käyttöön saadulla Valtaojan kuvalla, ja lisätty linkit YouTubesta löytyviin esityksiin.

Biopankki avattu Turussa

Su, 05/05/2013 - 22:37 Toimitus
Biopankki (Kuva: Nuffield Council on Bioethics)

Auria kuullostaa pankin nimeltä ja sellainen se onkin, tosin hieman erikoinen: Suomen ensimmäinen biopankki, joka avattiin huhtikuun lopussa Turussa.

Biopankeiksi kutsutaan ihmisten elimien, kudoksien ja solujen näytteiden varastoa, missä olevia näytteitä käytetään lääketieteellisessä tutkimuksessa. Suomen biopankkilaki astuu voimaan ensi syksynä, ja siinä määritellään ensimmäistä kertaa tärmällisesti miten ja millä ehdoilla sairaaloiden toimenpiteissä saatujen ihmisperäisten näytekokoelmien käyttö on mahdollista.

Näytteitä on käytetty aikaisemminkin tutkimuksessa, mutta uusi laki virallistaa asian ja määrittelee miten suostumus näytteiden käytöstä ja säilyttämisestä annetaan. Se myös linjaa tutkimuseettisen ennakkoarvioinnin ja edistää näytteiden tutkimuskäyttöä siten, että samalla näytteitä antaneiden yksilöiden oikeudet turvataan.

Koska hajanaisten näytekokoelmien juridinen tilanne on ollut epäselvä, kunnollisia biopankkeja ei ole ollut ennen kuin nyt. Suomen ensimmäinen biopankki Auria avattiin huhtikuussa Turussa. Se avaa täysin ainutlaatuisen tutkimusympäristön, jonka odotetaan synnyttävän ja houkuttelevan Suomeen lääketieteen liiketoimintaa.

"Kuten huomaat, olemme tästä erittäin innostuneita", kertovat lähes yhteen ääneen Turun yliopiston professori Olli Carpén ja dosentti Heli Salminen-Mankonen. Turun yliopisto sekä Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Vaasan sairaanhoitopiirit ovat Auria Biopankin taustalla olevat tahot.

Biopankin näytevarasto koostuu aluksi lähes sadan vuoden ajalta Turussa, Porissa ja Vaasassa potilailta otetuista kudosnäytteistä. Viimeisen 20 vuoden ajalta tiedot ovat valmiiksi elektronisessa muodossa: 400 000 näytettä 200 000 potilaalta. Arkiston kudosnäytteet on valettu parafiiniblokkeihin, joissa esimerkiksi näytteiden DNA säilyy vähintään vuosisadan.

Uuden biopankkilain myötä tätä kansallisaarretta on syksystä alkaen mahdollista hyödyntää lääketieteellisessä tutkimuksessa ilman raskasta byrokratiaa.

"Biopankki pystyy tarjoamaan ison määrän näytteitä yhdistettynä merkitykselliseen tietoon potilaiden taudin kulusta", toteaa patologian professori Carpén.

Tutkija pystyy löytämään biopankista hetkessä vaikkapa tietyn tyyppiset syöpänäytteet. Hän saattaa esimerkiksi analysoida näytteiden DNA-mutaatiot ja lisätä tutkimuksensa tulokset pankkiin.

"Biopankin tietokanta tulee vahvistumaan jatkuvasti. Ideana on, että esimerkiksi näytteiden tutkimuksista tehty raakadata tuodaan biopankkiin, mikä tekee pankin tarjoaman tiedon koko ajan arvokkaammaksi", jatkaa Salminen-Mankonen.

Biopankki saattaa nostaa Suomen houkuttelevaksi tutkimuskohteeksi

Suuria näytearkistoja on muuallakin maailmassa, mutta nyt perustettu biopankki on kuitenkin täysin ainutlaatuinen ympäristö. Carpén luettelee siihen lukuisia syitä. "Ensinnäkin Suomessa on vahva julkinen terveydenhuolto, jossa kaikki toimivat samassa ympäristössä. Joissain maissa esimerkiksi diagnostiikka ja potilashoito tehdään eri yrityksissä, jolloin tämän kaltainen biopankki ei ole mahdollinen. Toiseksi monissa maissa ei ole sosiaaliturvatunnusta, jolloin tietojen kokoaminen yhteen on vaikeaa."

Kolmanneksi Carpén mainitsee lainsäädännön.

"Monissa maissa laki tekee näytteiden tietojen yhdistämisen ja hyödyntämisen erittäin hankalaksi tai mahdottomaksi. Neljänneksi, monissa maissa ihmiset eivät ole yhtä valveutuneita biopankkitoiminnan hyödyllisyydestä eivätkä halua luovuttaa näytteitä tutkimuskäyttöön."

"Viimeisimmän Eurobarometrin mukaan 98 % suomalaisista on valmiita antamaan kudosnäytteitään tutkimuskäyttöön biopankin kautta", lisää Salminen-Mankonen.

Biopankki voi nostaa Suomen kiinnostavaksi maaksi lääketieteen tutkimuksessa. Pankin toivotaan houkuttelevan suuria lääketieteen toimijoita Suomeen tekemään kokeita uusimmilla lääkkeillä.

"Tässä on mahdollisuudet saada paikallisesti ja valtakunnallisesti merkittävää uutta liiketoimintaa ja tutkimusaktiviteettia", selittää Carpén. "Ja mikä tärkeintä, sen myötä hyötyvät sairaanhoitopiiriemme potilaat."

Biopankista on erityisesti hyötyä uusien diagnostisten menetelmien kehittelyssä.

Näytteet säilytetään pankissa anonyymisti

Kudosnäytteiden lukumäärä biopankissa tulee kasvamaan jatkuvasti. Uuden lain myötä potilailta tullaan kysymään lupa kudosnäytteiden tutkimuskäyttöön biopankin kautta.

Biopankissa potilaiden henkilötiedot pysyvät turvassa, sillä näytteet ovat pankissa anonyymisti. Tutkijat eivät tiedä keneltä mikäkin näyte on otettu. Vain poikkeustilanteissa biopankin johtaja voi purkaa henkilötietojen salauksen.

"Jos vaikkapa tiettyyn sairauteen on saatavilla uusi lääke, johtaja voi purkaa salauksen", jatkaa Carpén edelleen. "Näin saadaan tietää ketkä potilaat saattaisivat hyötyä lääkkeestä. Biopankki voi siis toimia joidenkin potilaiden henkivakuutuksena."

Lain mukaan ihmisillä on myös oikeus tietää, mihin tutkimuksiin heidän näytteitään on käytetty. Henkilön pyynnöstä biopankin johtaja voi henkilötietosalauksen avaamalla kertoa ne tutkimukset, joissa tietyn henkilön kudosnäyte on ollut mukana. Yksilöityä tutkimustietoa näytteestä ei kuitenkaan ole mahdollista antaa.

Teksti perustuu Turun yliopiston tiedotteeseen.

Joakim Uimonen ja palkittu tankokannatin

Ti, 03/19/2013 - 15:32 Jari Mäkinen
Joakim Uimonen

Taiwanin jokavuotisilla polkupyörämessuilla annettiin muotoilupalkinnot Tern Verge S11i -taittopyörälle ja sen veistokselliselle ohjaustangon kannattimelle. Näiden suunnittelija löytyy yllättäen Suomen Turusta.

Kun kysyt fyysikolta miten polkupyörä pysyy pystyssä ja miten sillä voi oikein ajaa, niin saat vastaukseksi pitkän selityksen geometriaa, massan jakautumaa, gyroskooppivoimia ja ihmisen fysiologiaa. Perinteisesti on sanottu, että pyörien aikaansaama gyroskooppivoima olisi tärkein polkupyörää pystyssä pitävistä tekijöistä, mutta nykytiedon mukaan se on vain yksi seikka: ihmisen oma kyky hallita tasapainoaan on olennaisin asia, ja pyörän ollessa liikkeessä tasapainon pitäminen on vain helpompaa.

Fysiikan ja dynamiikan lisäksi tieteellisteknisesti kiinnostavaa polkupyörässä on luonnollisesti se, minkä värinen pyörä on. Ja miten se on tehty ja mistä materiaaleista. Näistä on varsin paljon tietoa Suomen Turussa, missä asuu taiwanilaisen Tern-yhtiön pääsuunnittelija Joakim Uimosen. Kun hänen kanssaan puhuu pyöristä, tulee fillarisuunnitteluun vielä yksi kiinnostava tekijä lisää: taittopyörien olemus. Tern kun on eräs maailman suurimmista taitettavien pyörien tekijöistä.

Näiden suosio lisääntyy kovaa vauhtia etenkin suurkaupungeissa. Pyörissä on yleensä pienet pyörät ja pitkät, korkeat putket satulaan ja ohjaustankoon. Niissä on rungon keskellä jykevä nivel, millä polkupyörän saa kasaan – parhaimmillaan sellaisen saa mahtumaan lentolaukun kokoiseen tilaan.

Jos polkupyörä on normaalistikin omalaatuinen suunniteltava – niin perinteinen ja yksinkertainen laite kuin se onkin - niin taittopyörä on erityisen hankala ja suunnittelijalla on edessään paljon erilaisia rajoituksia. Pienet renkaat, sarana keskellä runkoa ja osien pitää olla sellaisia, että pyörä menee helposti kasaan.

“Minulle nämä ovat tietysti vain haasteita", sanoo Uimonen ja jatkaa toteamalla, ettei sano näin vain tavan vuoksi, vaan koska se on oikeasti jännittävää. "Siis miten voidaan tehdä taitettava pyörä, joka paitsi taipuu pieneen kokoon niin on myös täysiverinen polkupyörä? Sen täytyy olla hyvän näköinen, kuin veistos, mutta sillä pitää olla myös hyvä ajaa.”

“Olemme tehneet pyöriimme monia omia ratkaisuitamme. Käytämme toki esimerkiksi vaihteistossa monia osia, jotka hankimme niiden valmistamiseen erikoistuneilta yhtiöiltä, mutta muun muassa takavaihtajamme on tehty sellaisiksi, että ne ovat kevyempiä, kapeampia ja sopivat pyöriimme paremmin. Olemme myös yhdistäneet napavaihteen ja perinteisen ratasvaihteen siten, että emme tarvitse eturattaassa vaihtajaa lainkaan.”

Uimonen esittelee mielellään myös kalliimman pyöräversion pystyputkea ja veistoksellisesti taipuvaa Physis 3D -nimistä ohjaustangon pidikettä, joka voitti viimeksi päämuotoilupalkinnon Taiwanin tämänvuotisilla pyörämessuilla maaliskuun puolivälissä. “Nämä ovat onnistuneet erinomaisesti! Pystyputki on taottu yhdestä alumiinipalasta, jolloin se on yhtä ja samaa kappaletta, eikä siinä ole hitsaussaumoja.” Pidike puolestaan kääntyy näppärästi ylös ja alas, jolloin sen saa paitsi pienempään tilaan, niin myös laitettua sopivalle korkeudelle.”

Yleensä taittopyörien ajo-ominaisuudet eivät ole hyviä, koska ne on tehty keveiksi, ja runko sekä pyörät ovat matalalla. Uimonen sopii hyvin paitsi pyörien suunnittelijaksi, niin myös testaajaksi: kun roteva suomalaismies tekee pienen kierroksen uudella fillarilla ja oikein runttaa sillä, niin "se vastaa vuoden normaalia testiajoa”.

Uimonen on pitkän linjan pyöräsuunnittelija, joka oli aikanaan Tunturin suunnittelijana. Kun yhtiö ajoi alas oman suunnittelutoimintansa ja pyörien rakentamisen sekä kokoonpanon Suomessa, etsi Uimonen uusia tuulia ja päätyi puolisattumalta Taiwaniin, taittopyöriä jo pitkään tehneeseen Dahon-yhtiöön. Uimonen ajautui Dahonin jakaantumisen myötä syntyneen Ternin palvelukseen. Toimistoaan tosin Uimonen pitää Turussa, sillä nykytekniikan avulla ei enää ole mitään väliä, missä suunnittelija työtään tekee.

“Tietotekniikan avulla se on niin helppoa, kun voin olla jatkuvasti suoraan yhteydessä pääkonttoriin, lähetellä postilla piirroksia ja tiedostoja, ja olla videoyhteydessä milloin vain. Käyn itse asiassa Taiwanissa vain pari kertaa vuodessa.”

Jos Uimonen kaipaa mallikappaletta suunnittelemastaan osasta, niin hän tulostaa sen 3D-printterillä.

Toistaiseksi Tern-pyöriä ei tuoda Suomeen, mutta niihin voi törmätä Turussa, sillä Uimosella niitä on luonnollisesti useita. Autottoman Uimosen pyörätallista löytyy lisäksi myös amfibiopyörä ja rahtipyörä, jolla suurienkin ostosten kantaminen kotiin onnistuu hyvin. Uimonen on fillarifriikki, joka ajaa talvellakin. "Kyllä, ajan pyörällä ympäri vuoden.”

Kuuntele Joakim Uimosen haastattelu 29.9.2012 lähetetyssä Tiedeykkönen -ohjelmassa.