superkuu

Viime yönä Kuu kumotti yötaivaalla taas täytenä. Samalla illanvirkut saivat ihastella superkuuta. Tällä kertaa media tuntui unohtaneen spektaakkelin kokonaan.

Superkuu valaisee öistä maisemaa, kun täysikuu sattuu ajanhetkeen, jolloin kiertolaisemme on lähimpänä Maata. Keskimäärin Kuun etäisyys Maasta on 384 400 kilometriä, mutta se vaihtelee 356 500 ja 406 700 kilometrin välillä. Vaihtelua on siis yli 50 000 kilometriä.

Vaihteleva etäisyys vaikuttaa sekä Kuun kirkkauteen että näennäiseen kokoon. Superkuu on vajaan kolmanneksen kirkkaampi ja 14 prosenttia suurempi kuin ratansa etäisimmässä pisteessä kärvistelevä Kuu.

Kai huomasitte? Ei se mitään, moista eroa on käytännössä mahdoton huomata paljain silmin – miten Kuuta voisi vertailla itsensä kanssa? Kuun kirkkauteen vaikuttaa sen korkeus taivaalla – lähellä horisonttia se on himmeämpi kuten Aurinkokin – ja myös koko näyttää vaihtelevan korkeuden mukana.

Jälkimmäinen ominaisuus on näköharha, mutta taivaanrannan takaa kohotessaan Kuu näyttää aina paljon suuremmalta kuin keskitaivaalla loistaessaan.

Superkuuhumpuukin soisikin unohtuvan pelkästään jo siitä syystä, että koko käsite on peräisin astrologeilta.

Harvinaiset taivaanilmiöt ovat toki kiinnostavia, vaikka eivät merkittäviä olisikaan. Superkuun erikoislaatuisuutta kuvaa se, että viimeöinen superkuu oli vuoden viimeinen. Tosin superkuuta saattoi ihailla myös kuluvan vuoden tammi- ja helmikuussa.

Kuva: Markus Hotakainen

Tagit

kuu

superkuu

Englanninkielisillä nettisivustoilla on hehkutettu, kuinka keskiviikkona 31.1. on ”Super Blue Blood Moon”. Tarjolla on siis varsinainen taivaallinen tripla, ainakin jos hehkutuksiin on uskominen.

Kuu on "super", kun se on täydenkuun aikaan lähimpänä – tai melkein lähimpänä – Maata. Kuu näyttää silloin halkaisijaltaan nelisentoista prosenttia suuremmalta ja kolmanneksen kirkkaammalta kuin ollessaan ratansa etäisimmässä pisteessä.

Tätä "superiutta" on kuitenkin vaikea huomata, sillä täysikuuta on hankala vertailla itsensä kanssa. Siksi aiheesta kohkaaminen superkuusta toiseen on vähän pöljää.

"Blue Moon" on puolestaan toinen samaan kuukauteen osuva täysikuu. 2. tammikuuta oli edellinen ja 31. päivä on taas täysikuu. Tästä on seurauksena, että helmikuussa ei ole ollenkaan täysikuuta, sillä seuraava on vasta 2. maaliskuuta. Ja myös maaliskuussa on "Blue Moon", sillä 31.3. Kuu on jälleen täysi.

"Blood Moon" viittaa täydelliseen kuunpimennykseen, jonka aikana Kuu muuttuu väriltään verenkarvaiseksi. Syynä on se, että pimennyksen täydellisenkin vaiheen aikana Maan heittämään varjoon lankeaa ilmakehän läpi kulkenutta ja taittunutta valoa.

Siniset värisävyt siroavat ilmakehässä voimakkaasti, joten valo on väriltään punaista. Samasta syystä nouseva ja laskeva Aurinko on punainen tai oranssi.

Edellisen kerran kaikki kolme ilmiötä sattuivat samaan aikaan vuonna 1866. Tosin silloin ei vielä tunnettu käsitettä "superkuu", sillä sitä alettiin käyttää vasta 1970-luvun lopulla.

Suomessa keskiviikkoinen kuunpimennys ei näy kovin kummoisesti. Täydellistä vaihetta pääsee ihastelemaan alusta loppuun vain aivan pohjoisimmassa Suomessa. Utsjoella Kuu nousee koillisesta horisontista kello 14.40, vain 12 minuuttia ennen täydellisen vaiheen alkua, joten se on vielä hyvin matalalla.

Etelää kohti tultaessa pimennys on Kuun noustessa yhä pidemmällä ja Kokkola–Lappeenranta-linjan lounaispuolella täydellinen vaihe ehtii jo päättyä ennen kuin Kuu kurkistaa horisontin takaa. Eteläisessä Suomessa on siis tyytyminen pelkkään osittaiseen pimenemiseen.

Helsingissä Kuu nousee lähes minuutilleen (klo 16.30) samaan aikaan kuin Aurinko laskee (klo 16.31), joten oikealta reunaltaan tummentunut Kuu on vielä varsin valoisalla taivaalla. Osittainen vaihe päättyy jo kello 17.11 eli vajaat kolme varttia kuunnousun jälkeen. Jos jotain aikoo nähdä, on syytä hakeutua avoimelle tai korkealle paikalle, jolta on mahdollisimman esteetön näkymä koillisen suuntaan. Ja toivoa pilvetöntä taivasta.

Viime elokuussa oli osittainen kuunpimennys, joka oli samaan tapaan käynnissä Kuun noustessa. Monin paikoin kävi kuitenkin niin, että alareunastaan tummentunut Kuu kohosi taivaanrannan takaa melkein suoraan pilvien taakse – kuten Nuuksion Pitkäjärven rannalta otetusta kuvasta näkyy.

Kovin lupaavilta eivät sääennusteet tälläkään kertaa näytä, mutta kannattaa kuitenkin kyttäillä hämärtyvälle taivaalle.

Kuva: Markus Hotakainen

Tagit

täydellinen kuunpimennys

superkuu

Blue Moon

Mediassa on meneillään superkuuvouhotus. Siinä sivussa monia asioita kerrotaan väärin, asiaa suurennellaan ja tapahtumasta tehdään jotain ihmeellistä. Ja samalla Kuu nousee kovaa vauhtia yhä lähemmäs meitä. Päätimme korvata turhan hötkyilyn infografiikalla!

Juuri nyt idästä nousee kaunis ja kirkas täysikuu. "Superkuu" lähestyy meitä koko ajan. Se on kuuleman mukaan jättimäinen.

Tosiasiassa tapahtuma ei ole läheskään noin dramaattinen.

Tämä "superkuu" tulee olemaan muutamia kymmeniä kilometrejä lähempänä meitä kuin se oli vuoden 2011 "superkuun" aikaan. Kuun tai Maan kokoisella useampituhatkilometrisellä kappaleella moinen matka ei merkitse mitään.

Mistä tässä "superkuussa" oikein on kysymys? Mistä se johtuu? Erottaako "superkuuta" tavallisesta täysikuusta - varsinkin, kun havainnoilla on pakostakin väliä kuukausikaupalla? Erottaako Kuusta nyt jotain erityisen hienoa? Missä? Miten tarkkoja yksityiskohtia Kuusta voi yleensäkin nähdä? Entä aiheuttaako superkuu jotain erikoista?

Teimme infografiikan, josta luultavasti käy ilmi kaikki oleellinen.

Ensin kuitenkin yksityiskohta: Tiesitkö, että leikkiä "normaalista-kuusta-superkuuksi" voi leikkiä kotonakin? Se vaatii vain kaksieuroisen, kolme metriä tilaa ja 15 sentin verran liikettä!

Pidemmittä puheitta – olkaa hyvä, alla on superjännittävä superinfografiikka superkuusta!

Kuva: Jarmo Korteniemi

Tagit

Huomenna iltapäivällä Suomen aikaa on jälleen täysikuu – ja samalla turhaa kohua kerta toisensa jälkeen nostattava "superkuu". Täsmällisellä täydenkuun hetkellä Kuu on Suomesta katsottuna vielä horisontin alapuolella, mutta myöhemmin illalla se loistaa korkealla taivaalla, jos vain pilvet pysyvät poissa.

Menemättä mukaan tuohon tyhjänpäiväiseen superhypetykseen tarkastellaan, miten Kuun syntyä koskeva tietämyksemme on karttunut. Se liittyy keskeisesti 1960- ja 1970-lukujen vaihteen kuulentoihin.

Oliko yli 40 vuotta sitten tehdyistä miehitetyistä kuulennoista siis tieteellistä hyötyä? Kyllä oli, vaikka tiede pääsikin mukaan Apollo-ohjelmaan ikään kuin jälkijunassa.

Päätökset kuulennoista tehtiin poliittisin perustein, mutta kun Kuuhun kerran oltiin menossa, voisihan siellä jotain tutkimustakin tehdä. Ja sitä myös tehtiin, sillä tutkijoilla oli mielessään monta avointa kysymystä, joihin kenties saataisiin vastaus menemällä Kuuhun ja tuomalla sieltä kiviä Maahan.

Yksi keskeinen asia, johon kuulentojen toivottiin tuovan selvyys, oli Kuun synty. Ennen Neil Armstrongin "pientä askelta" tutkijoilla oli pohdittavanaan kolme teoriaa.

Yhden mukaan Kuun syntyyn tarvittava aines olisi irronnut vinhasti pyörivästä Maasta nykyisen Tyynen valtameren kohdalta.

Toisen mukaan Kuu olisi syntynyt muualla Aurinkokunnassa ja joutunut sitten Maan sieppaamaksi.

Ja kolmannen mukaan Maa ja Kuu olisivat muotoutuneet samaan aikaan jo alun perin lähekkäin.

Jokaisessa teoriassa oli ongelmansa, joiden vakavuus vaihteli teoriasta toiseen. Ne eivät siten olleet keskenään ihan yhtä tosissaan otettavia, mutta silti toistensa kanssa kilpailevia.

Kuulentojen ja niiden myötä saatavien näytteiden toivottiin vihdoin tekevän selväksi, mikä teorioista olisi oikea. Ja tekiväthän ne: ei mikään.

Tutkijat joutuivat aloittamaan puhtaalta pöydältä ja kehittämään aivan uuden teorian. Tuloksena oli törmäysmalli.

Sen mukaan Kuu on syntynyt aineesta, jonka Maahan muinoin törmännyt noin Marsin kokoinen kappale heitti avaruuteen. Osa aineesta jäi Maan läheisyyteen ja muodosti ruhjoutunutta planeettaa ympäröineen renkaan, josta sitten kasautui Kuu.

Teorian yhden version mukaan nuoreen Maahan ei ehkä törmännytkään pienempi protoplaneetta, vaan kaksi samankokoista, massaltaan Maan puolikasta vastaavaa kappaletta saattoi osua toisiinsa kosmisessa nokkakolarissa.

Kolmesta vaihtoehtoisesta teoriasta on siis päästy täysin uuden teorian erilaisiin versioihin. Olisiko Kuun synnyn tutkimus edennyt tällä tavalla, ellei kuulentoja olisi tehty?

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta puhumattakaan, joten emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. Tiedämme vain, miten tutkimus eteni kuulentojen seurauksena.

Tagit

Viikon alkuun osui kaksi "taivaallista" tapahtumaa, joista kehkeytyi mediassa melkoinen kohu. Maanantaiaamuna Kuu pimeni täydellisesti ja saman päivän illalla (Suomen aikaa) NASA piti tiedotustilaisuuden Marsin vedestä.

Kosmisen naapurimme pimennystä hehkutettiin tiedotusvälineissä "verenpunaisena superkuuna". Lutheria lainaten voi kysyä "mitä se on"? Pimentyvän Kuun punertuminen täydellisen vaiheen aikana ei ole mikään uutinen: niin tapahtuu aina, kun Kuu joutuu Maan täysvarjoon.

Planeettamme ilmakehä taittaa valoa myös keskelle varjoa, mutta valo on väriltään voimakkaan punaista, samaan tapaan ja samasta syystä kuin nouseva tai laskeva Aurinko näyttää suurelta kurpitsalta tai jättiläistomaatilta.

Ilmakehässä valo siroaa, mutta siniset aallonpituudet siroavat enemmän kuin punaiset. Siksi täydellisesti pimentynyt Kuu on veren- tai kuparinpunainen.

Entä sitten superkuu? Jos Kuu on täydenkuun aikaan kiertoradallaan lähimpänä Maata, sitä sanotaan superkuuksi. Kuinka "super" Kuu sitten on?

Kuun keskietäisyys Maasta on 384 400 kilometriä, mutta lähimmän ja etäisimmän pisteen välillä on 42 200 kilometriä. Lähimpänä ollessaan Kuu näyttää läpimitaltaan 14 prosenttia suuremmalta ja 30 prosenttia kirkkaammalta kuin ollessaan kauimpana.

Kuulostaa superilta, mutta onko se sitä? Ensinnäkään taivaalla kumottavaa superkuuta ei voi verrata "normikuuhun" ja muistikuvat Kuun kirkkaudesta jonakin toisena ajankohtana ovat vähintäänkin hataria.

Koon vaihtelusta saa jonkinlaisen käsityksen, jos vaikkapa euron kolikkoa tarkastelee ensin kahden metrin etäisyydeltä ja siirtyy sitten suunnilleen jalkaterän mitan lähemmäs. Näyttääkö "supereuro" oleellisesti suuremmalta?

Turhaa kohkaamista siis koko superkuu.

Entä sitten NASAn masinoima mediakohu? Ennakkoon lupailtiin, että "Marsin mysteeri on ratkennut". Kun "mysteeriksi" paljastui punaisen planeetan vesi, antikliimaksi oli ilmeinen. Montako kertaa Marsista vielä löytyy vettä?

Asia ei tietysti ole näin yksinkertainen. NASAlla oli pointtinsa: tällä kertaa Marsista löytyi nestemäistä, rinteitä alas virtaavaa vettä, kun aiemmin tarjolla on ollut joko jäätä tai välillisiä todisteita miljardeja vuosia sitten jokiuomia ja tulvatasankoja kovertaneista vesimassoista.

Marsin ankarissa olosuhteissa – liki ikipakkasessa ja olemattomassa paineessa – vesi voi olla nestemäisessä muodossa vain äärimmäisen harvoin. Paitsi jos se on suolaista. Silloin vesi pysyy nestemäisenä vielä kymmenien asteiden pakkasessa. Ja nyt oli kyse nimenomaan suolaisen veden esiintymisestä. Pisteet NASAlle.

Mutta yhtä lailla pointtinsa oli pettyneellä medialla ja suurella yleisöllä. Kohujournalismia ei pidä harrastaa, ellei sitä osaa tehdä kunnolla. Eikä NASA tunnu oppivan millään. Vuosien varrella se on järjestänyt useita tiedotustilaisuuksia, joissa on etukäteen hehkutettu paljastuvan käänteentekeviä, vallankumouksellisia tai peräti koko tieteenalan mullistavia asioita.

Ehkä paras esimerkki ylikypsästä uutisankasta on muutaman vuoden takainen löytö, jolla piti NASAn ennakkotiedotteen mukaan olla suurta merkitystä Maan ulkopuolisen elämän etsinnän kannalta.

Kun sitten selvisi, että kalifornialaisesta järvestä on löytynyt bakteereja, joiden biokemia perustuu fosforin sijasta arseeniin, haukotus ja huokaus ei olisi voinut olla juurikaan syvempi. Etenkin, kun löytö osoittautui sittemmin sudeksi: fosfori ei ollutkaan korvautunut arseenilla.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Sekä NASAlla että medialla on vielä paljon opeteltavaa tieteen popularisoinnin saralla. Ja suuren yleisön olisi puolestaan hyvä muistaa, että kaikki merkittävä ei ole aina kohun arvoista – eikä etenkään päinvastoin.

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/Arizona State University

Lue lisää Kohu-uutinen kosmoksesta – katso kuvat!

Kenties paras kuva eilisestä ns. superkuusta saatiin avaruudesta: kosmonautti Oleg Artemiev otti otsikkokuvan Kuusta kansainväliseltä avaruusasemalta ja julkaisi sen mm. twitter-tilillään.

Kuu näytti jälleen 10. elokuuta normaalia suuremmalta, koska se oli lievästi soikean ratansa Maata lähimmässä osassa: se oli 356 896 kilometrin päässä Maasta. Kun täysikuu sattuu olemaan nyt lähes samaan, on kuutamo tavallista näyttävämpi. Tarkkaan ottaen täysikuu on noin 14% suurempi ja 30% kirkkaampi kuin silloin, kun täysikuu on Kuun ollessa ratansa kaukaisimmassa osassa. Silloin meidän kahden taivaankappaleen välillä on matkaa 405 500 km ja näkyy minikuu.

Superkuut toistuvat 14 kuukauden ja 18 päivän välein, mutta viime aikoina myös tilanteita, jolloin täysikuu on ollut Kuun ollessa melkein ratansa läheisimmässä osassa, on kutsuttu mediassa superkuiksi. Taivaanmekaaniikan kannalta lähiaikojen kaikkein "paras" superkuu on kuitenkin itsenäisyyspäivänä 38 vuoden päästä. Silloin, 6. joulukuuta 2052, on Kuu vain 356 452 kilometrin päässä Maasta – siis 444 km lähempänä kuin tänään.

Kuun näyttävyyteen vaikuttaa myös se, että Kuu on lähellä horisonttia. Silloin se näyttää suuremmalta kuin se onkaan, sillä silmämme ja aivomme suhteuttavat sen kokoa taivaanrannan muihin kohteisiin. Tästä psykologisesta ilmiöstä pääsee eroon muun muassa siten, että kääntää Kuulle selkänsä ja kumartuu katsomaan Kuuta jalkojen välistä: silloin suurimmalla osalla ihmisistä aivot menevät sekaisin ja näyttävät maiseman sellaisena kuin se näkyy oikeasti.

Tässä on jälleen hyvä syy olla toisinaan uskomatta silmiään...

Alla olevassa kuvassa on Kuun suurin ja pienin likimääräinen koko taivaalla, eli Kuu sellaisena kun sen näemme ratansa lähimmässä ja kaukaisimmassa kohdassa.

Jos superkuu kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea Anne Liljeströmin blogiteksti Kuka kumman superkuu? Ursan nettisivuilta.