Tuore Tiedetuubin klubi pitää ensimmäinen tapaamisensa ensi lauantaina Helsingin observatoriossa Kansainvälisen avaruusviikon päätapahtuman yhteydessä. Koko upea observatorio on vain klubilaisten ihailtavana lauantaina virallisen sulkemisajan jälkeen klo 16 alkaen.

Ohjelmassa on näyttelyyn tutustumista, erikoislaatuinen kiertokäynti ja näin ensimmäisen tapaamisen kunniaksi myös tarjoilua. Isäntinä ovat Tiedetuubin perustajat, opintojensa aikana Observatorion läpikotaisin kolunneet ja siellä vuosikaupalla viihtyneet (kun paikka oli vielä Helsingin yliopiston tähtitieteen laitos) Markus Hotakainen ja Jari Mäkinen; mukana on myös yllätysvieraita.

Tilaa on vain 50 ensimmäiselle, joten pyydämme ilmoittautumisia etukäteen osoitteeseen klubi@tiedetuubi.fi. Paikat varataan ilmoittautumisjärjestyksessä, ja kaikki Supermesenaatit sekä tähän mennessä Klubiin liittyneet kiilaavat jonon ohitse!

Mukaan pääsevät siis vain Tiedetuubin klubin jäsenet, ja jäseneksi voi liittyä yhä edelleen puodissamme sekä mesenaatti.me -palvelussa.

Klubi ei ole tieteilijöiden ja tutkijoiden salaseura, vaan tieteestä kiinnostuneiden yhteisö. Klubilaisille järjestetään lauantaiseen tapaan omia tapaamisia, käyntejä paikoissa, minne normaalisti ei pääse, kiinnostavien henkilöiden esiintymisiä sekä tulevaisuudessa myös yhteisiä matkoja. Liittyjiltä ei siis kysytä älykkyysosamäärää tai yliopistotasoista tutkintoa, vaan pelkkä kiinnostus sekä tieteestä iloisesti (yleensä tarjoilun kanssa) oppimisen into riittää!

Klubijäsenyys on myös erinomainen tapa tukea Tiedetuubia, mikä ei saa tällä haavaa lainkaan rahoitusta muutoin.

Siis:

- Tiedetuubin ensimmäinen klubitapaaminen la 3.10. klo 16 alkaen Helsingin observatoriolla.

- Mukaan voi ilmoittautua laittamalla sähköpostin osoitteeseen klubi@tiedetuubi.fi.

- Klubiin voi liittyä Tiedetuubin puodissa.

Tervetuloa!

Tiedetuubi on avannut tänään Mesenaatti.me -palvelussa joukkorahoituskampanjan, jonka tarkoituksena on kerätä varoja sivuston ylläpitoon ja kehittämiseen.

Sivustoa on toimitettu kohta kolmen vuoden ajan harrastuksena ja muutaman pienehkön apurahan turvin. Se on kehittynyt tänä aikana perustajiensa Jari Mäkisen ja Markus Hotakaisen tuotannon "ylijäämämateriaalin julkaisupaikasta" nykyisenlaiseksi nettilehdeksi vähitellen: uusia juttuja ilmestyy päivittäin ja kaikkiaan Tiedetuubissa on jo noin 2000 artikkelia. Ne ovat ilmaiseksi ja vapaasti luettavissa sekä käytettäväksi esimerkiksi opetuksessa. 

Tiedetuubi sai aluksi muutamia apurahoja, joilla on voitu kattaa teknisiä kustannuksia maksaa muodollisia palkkioita avustajille. Koska apurahoja ei myönnetä kuitenkaan jo vakiintuneisiin hankkeisiin, eikä sivustoa haluta muuttaa kaupalliseksi, pyrimme saamaan tarvittavia varoja joukkorahoituskampanjan avulla. 

Ilman rahoitusta ei Tiedetuubin toiminnan jatkaminen tässä laajuudessa ei ole mahdollista.

Tiedetuubin klubi

Olennaisessa osassa kampanjaa on Tiedetuubin klubi. Sitä voi pitää ikään kuin vapaaehtoisena tilausmaksuna, paitsi että se on hauskempi ja vastavuoroisempi kuin tavallinen lehden tilausmaksu: se on tieteestä ja tekniikasta kiinnostuneiden henkilöiden yhteisö, jolle järjestetään kiinnostavia ja maittavia tapahtumia, käyntejä tiedemaailman kulissien taakse, tapaamisia tunnettujen henkilöiden kanssa, matkoja jännittäviin paikkoihin sekä tarjotaan mielenkiintoisia (ja hauskoja) tuotteita.

Ensimmäiset tuotteet ovat Tiede-T-paitoja, joita tarjoamme ostettavaksi. Yhdessä klubijäsenyyden kanssa ne saa edullisimmin.

Lisäksi yli 150 eurolla Tiedetuubia tuleville perustetaan Supermesenaattien ryhmä. Heille järjestetään vieläkin erikoislaatuisempia tapahtumia, ja näistä ensimmäinen on jo lauantaina 3. lokakuuta. Silloin Kansainvälisen avaruusviikon päätapahtuman yhteydessä Helsingin observatoriolla klo 16 Supermesenaatit pääsevät varmasti kiinnostavalle matkalle avaruuteen ja tähtitieteen historiaan! Mukaan tosin mahtuu vain 50 ensimmäistä.

Mihin raha käytetään?

Rahoituksen avulla Tiedetuubin toiminta halutaan vakiinnuttaa, ottaa mukaan avustajia eri aloilta, käynnistää säännöllinen oma videotuotanto ja parantaa sivuston ulkonäköä sekä käytettävyyttä graafikon ja koodaajan avulla.

Kampanjan tavoitesumma on määritelty siten, että se vastaa pientä kehittämistä ja turvaa sivuston toiminnan laajennetussa muodossaan vuonna 2016. Mikäli varoja kertyy tavoitetta enemmän, se käytetään palvelun parantamiseen, tarjonnan laajentamiseen sekä toimintaedellytysten turvaamiseen myös pitemmälle tulevaisuuteen.

Kampanjassa oleva minimisumma on puolestaan määritetty siten, että sen avulla sivustoa voidaan pyörittää vuonna 2016 nykyistä pienemmässä, mutta silti kohtuullisessa (vain harrastustyönä tehdyssä) muodossa. 

Tiedetuubin kampanjasivu Mesenaatti-palvelussa.

Kuuluisat Ig Nobel -palkinnot jaettiin eilen illalla Harvardissa, Yhdysvalloissa. Laitamme videon tilaisuudesta näkyviin tälle sivulle heti kun se julkaistaan.

Näitä vitsi-Nobeleiksi nimitettyjä tunnustuksia annetaan tutkimuksille, jotka kuulostavat järjettömiltä, liippaavat yleensä läheltä pissakakkahuumoria ja tuntuvat sellaisilta, ettei niille olisi kannattanut antaa lainkaan rahaa.

Oikeasti mukaan mahtuu myös aivan tosissaan tehtyjä ja kiinnostavia tutkimuksia, jotka tosin saavat aikaan hymyilyä (tai jopa räkänaurua). Tänäkin vuonna tällaisia on joukossa muutamia, kuten esimerkiksi kirjallisuuspalkinnon voittanut hollantilais-belgialais-amerikkalainen tutkimus siitä, miksi ”häh” tai vastaava sana näyttää olevan kaikissa ihmisten käyttämissä kielissä. Mikä on sen merkitys ja syntytapa eri puolilla maailmaa erilaisissa kulttuureissa?

Tähän tutkijaryhmään kuuluivat Mark Dingemanse, Francisco Torreira ja Nick J. Enfield.

Tyypilliseksi Ig Nobel -tutkimukseksi tämän tekee se, että kysymys vaikuttaa typerältä ja itsestään selvältä, mutta taustalta löytyykin varsin monimutkainen ja kiinnostava vyyhti, joka liittyy moneen eri tieteenalaan.

Tutkijaryhmän reaktio palkinnon voittamiseen on myös tyypillinen: he olivat iloisia. Tässä tapauksessa tosin he eivät päässeet paikalle palkintojenjakoseremoniaan, vaan lähettivät kiitosvideon ja ottavat osaa Amsterdamissa 3. lokakuuta pidettävään Euroopan Ig -juhlaan. 

Ja kuten Amerikan vastaavaan, siihenkin myydään lippuja, koska kyseessä on todellinen show. Jutun lopussa oleva video vuosien saatossa olleista parhaista tapauksista näyttää mikä meno lavalla on parhaimmillaan.

Tänäkin vuonna yksi palkinto annettiin virtsaamiseen liittyvälle tutkimuksille: Fysiikan palkinnon sai taiwanilais-yhdysvaltalainen ryhmä Patricia Yang, David Hu, Jonathan Pham ja Jerome Choo tutkimuksestaan, jonka mukaan käytännössä kaikki nisäkkäät tyhjentävät rakkonsa 21 sekunnissa (plusmiinus 13 sekuntia). Virtsaamiseen käytetty aika ei riipu siis eläimen koosta.

Kemian palkinnon saivat Callum Ormonde ja Colin Raston Australiasta yhdessä Tom Yuanin, Stephan Kudlacekin, Sameeran Kunchena, Joshua N. Smithin, William A. Brownin, Kaitlin Pugliesen, Tivoli Olsenin, Mariam Iftikharin ja Gregory Weissin (USA) kanssa siitä, että he keksivät miten keitetyn kanamunan voi saada osittain takaisin raa'aksi. Kyseessä on varsin kiinnostava proteiinien käyttäytymiseen liittyvä reaktio.

Ihmisten kyvyt mielikuvien kehittelyssä vaihtelevat. Jotkut voivat helposti kuvitella erittäin monimutkaisia kokonaisuuksia ja muokata niitä päässään. Joillekuille on helppoa visualisoida tutun ihmisen kasvot eteensä, toisille se taas on vaikeampaa ja mieleen tulee vain suurpiirteinen hahmo. Ja sitten on myös niitä, joille mielikuvien olemassaolo on täysin vieras asia.

Tutkijat ovat jo kauan vääntäneet kättä mielikuvien syntyprosessista. Miten se tapahtuu, ja kuinka paljon kuvia käytetään asioiden muistiin tallettamiseen, tai tulevaisuuden suunnitelmien pohjana. Nyt ongelmaan on mahdollisesti tulossa selvyys.

Adam Zeman, neurologian professori Exeterin yliopistolta, tutkii mielikuvien kirjoa ja ihmisten kokemuksia mielikuvista. Erittäin rikkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten olotilaa Zeman kutsuu "hyperphantasiaksi". Toisessa päässä ovat "aphantasian" edustajat. Suurin osa meistä kuuluu johonkin siltä väliltä.

Selvennetään asiaa esimerkillä. Mieti niittyä, jolla käyskentelee vaikkapa hevosia. Maiseman taustalla siintää kirkasvetinen järvi. Päivä on kirkas, taivaalla on muutamia poutapilviä. Niittykukkien seassa lepattaa jokin suuri ja vaalea perhonen.

Suurin osa ihmisistä todella saa tuosta mieleensä jonkinlaisen kuvan maisemasta. (Eli mielikuvan – prosessin kielelliset ilmaisutkin tukevat visuaalista ilmaisua. Ilmiötä kuvaillaan lähes poikkeuksetta kuvittelemisella.) Toisille tilanne kuitenkin erottuu paremminkin käsitteinä ja ominaisuuksina. Perhosen muoto ja liike tiedetään. Mutta siitä, tai muustakaan, ei synny mieleen kuvaa.

Kannattaa huomata, ettei löytö tarkoita ihmisten olevan tosikkoja tai mielikuvituksettomia, siinä sanan kekseliäisyyttä tarkoittavassa merkityksessä. Vivahteisiin kannattaa kiinnittää huomiota.

Zeman korostaa, ettei kyse ole minkäänlaisesta ihmisen vajavuudesta tai häiriöstä, vaan perustavaa laatua olevasta olotilasta. Se on vain aivojen erilainen tapa käsitellä maailmaa. Kokemusero keskivertoihmiseen voi kuitenkin olla merkittävä, sillä useimmille mielikuvat ovat yllättävän suuri osa päivittäistä elämää.

Afantasian kuvailu ei varmasti ole helppoa sellaiselle, joka ei tiedä millaisia ne "mielikuvat" ovat, joita häneltä puuttuu. Ja mielikuvien varassa vahvasti eläville on toisaalta vaikea kuvitella, millaista olisi olla täysin niitä ilman. Niel Kenmuir kertoo BBC:n haastattelussa kokemuksistaan mielikuvattomana elämisestä. Jotkin asiat jäävät hänelle mieleen todella huonosti, ja kasvojen tunnistaminen on erityisen vaikeaa. Lapsena "lampaiden laskeminen" oli Kenmuirille iltaisin mahdoton tehtävä. Hän ei silmät suljettuaan onnistunut kuvittelemaan aidan yli pomppivia eläimiä, vaikka kuinka yritti. Faktat taas tarttuivat miehen mieleen pienestä pitäen helposti. Hänen mukaansa "on vaikeaa selittää, mitä mielessä tapahtuu, kun ajattelee asioita. Puolisoni ajattelusta ei esimerkiksi synny kuvaa, mutta tiedän että tänään hänen hiuksensa olivat taakse sidotut ja että hän on ruskeaverikkö. En siis kuvaile tässä kuvaa jota katselen. Minä vain muistan hänen piirteensä."

Vaikka Kenmuir ei koe afantasiaansa vammana tai vajavuutena, toisille se on suuri huolenaihe. Joillekuille on jopa shokki saada selville, että toiset voivat todella nähdä muistikuvia mielessään. Zemanin tutkimuksessa paljastui, että jotkut tunsivat olonsa yksinäisiksi ja eristyneiksi, kun huomasivat etteivät koekaan maailmaa kuten niin monet muut. Spektrin eri päihin kuuluvat ihmiset ovat kuitenkin olleet mielissään, kun asia on huomattu. He kun ovat tuskastuen yrittäneet kertoa perusominaisuuksistaan muille. Eräs kyselytutkimukseen vastannut kertoo New York Timesin mukaan: "Olin yrittänyt ikuisuuksia löytää tietoa Googlesta, mutten tiennyt mitä etsiä. Oli voimaannuttavaa vain kuulla jonkun toisen samanlaisen tarina. Nyt tälle on nimi."

Löytö sikisi hoidon sivuvaikutuksesta

New York Times kertoo artikkelissaan potilaasta, jolle tehtiin vuonna 2005 pieni kirurginen hoitotoimenpide Exeterin yliopistossa. Tämän jälkeen mies yllättäen huomasi, ettei enää kyennyt saamaan päässään aikaan mielikuvia. Jatkotutkimuksissa hänen muististaan tai ongelmanratkaisukyvystään ei löydetty mitään vikaa. Hän tunnisti näkemänsä kasvot, ja samalla hänen aivoissaan aktivoituivat aivan samat alueet kuin muillakin kasvoja katselevilla ihmisillä. Mutta toisin kuin heillä, nuo alueet eivät enää aktivoituneet siinä vaiheessa, kun hänen pyydettiin myöhemmin kuvittelemaan näkemiään kasvoja. Hän kyllä kykeni kertomaan yksityiskohtia sekä kasvoista että muista näkemistään asioista. Mutta kuvia hän ei nähnyt.

Zeman ei löytänyt kirjallisuudesta yhtään esimerkkiä vastaavasta ja julkaisi tapauskertomuksen. Pian sen jälkeen hän alkoi saada viestejä ihmisiltä, jotka kertoivat olevansa luonnostaan mainitun potilaan kaltaisia. Heistä 21 vielä vastasi Zemanin kehittämään kyselytutkimukseen. Jotkut saivat assosiaatiokuvien väläyksiä vaikkapa tuttavan nimestä, toisille taas ei tullut yhtään kuvaa mieleen minkäänlaisessa tilanteessa. Zemanin mukaan tutkimuksen tärkein tulos oli, että ihmiset kertoivat selkeästi samanlaisista kokemuksista. Osalla ne ovat kokonaisvaltaisia, toisilla lievempiä. Mutta he olivat sellaisia luonnostaan, eivät hoitotoimenpiteen sivuvaikutuksesta. Zemanin tutkimustulokset ovat jo nähtävillä Cortex-tiedelehdessä (maksumuurin takana).

Aphantasia on tutkijoiden mukaan jokseenkin harvinaista. BBC:n kertoo Zemanin arvioivan luvun parin prosentin tienoille, mutta luvun lukkoonlyöminen on vielä aivan liian aikaista. Jatkotutkimuksissa sama kysely onkin lähetetty tuhansille Exeterissä asuville. Zeman toivoo myös löytävänsä yhä enemmän ihmisiä, joiden avulla tutkimuksia voitaisiin jatkaa ja laajentaa. Siksi hän toivookin yhteydenottoja aphantasia-ihmisiltä – niin siitä kärsiviltä kuin sen kanssa sinut oleviltakin. Zemanin sähköpostiosoite on a.zeman@exeter.ac.uk.

Aphantasia ja hyperphantasia ovat tätä juttua varten väännettyjä suomennoksia Zemanin lanseeraamista termeistä. Ne eivät ole vielä millään tavalla virallisia. Zemanin löytöä eivät vielä ole muut tahot vahvistaneet.

Päivitys 13.9.2015: Tiede-lehden verkkosivuille ilmestyi tänään omakohtaisista afantasia-kokemuksista kertova blogi.

Artikkeli perustuu BBC:n ja New York Timesin uutisjuttuihin aiheesta. Suomessa aiheesta uutisoi ensimmäisenä Terve.fi.

Otsikkokuva: Vladimer Shioshvili / Flickr

Kuten tiedetään, maailmankuulu fyysikko Albert Einstein ei erikoisemmin pitänyt arkisista asioista. Silloin kun hän ei pohtinut fysiikkaa, hän todennäköisesti soitti viulua tai kävi purjehtimassa.

Tunnetuin asia hänen omalaatuisessa, tylsiä arkiaskareita välttäneessä habituksessaan olivat hänen hiuksensa.  Hän ei pahemmin käyttänyt kampaa eikä hoitanut hiuksiaan juuri muutenkaan. 

Tämä sai amerikkalaisen, kuusivuotiaan Ann-tytön reagoimaan vuonna 1951 ja lähettämään tuolloin Princetonissa asuneelle tutkijalle kirjeen. Ohessa olevassa kirjeessä hän toteaa, nähneensä Einsteinin kuvan ja että hänen pitäisi käydä parturissa. "Näyttäisitte siten paremmalta", sanoo Ann kirjeessään.

Kirje on esillä Israelissa, Jerusalemissa olevassa Heprealaisessa yliopistossa, jonka eräs perustajista Einstein oli. Parhaillaan esillä olevassa Einsteinin hiuksista kertovassa mininäyttelyssä on myös koko joukko kirjeitä yrittäjiltä ja kauppailta, jotka olisivat halunneet nimetä hiushoitotuotteensa Einsteinin mukaan.

Toinen konkreettinen merkki Einsteinin omalaatuisuudesta oli se, että hän ei käyttänyt käytännössä koskaan sukkia. Kotonaan hän oli paljain jaloin ja muualla hän käytti kenkiä, mutta niitäkin ilman sukkia. "Miksi ihmeessä käyttää molempia?", kerrotaan fyysikon kysyneen.

Kenties seuraava yliopiston näyttely kertoo sukista...tai siis sukattomuudesta!

Kun legendaarinen heavy-yhtye Iron Maiden lähtee pian uudelle maailmankiertueelleen, tekee se matkaa Jumbo-Jetillä.

Voisi siis sanoa, että yhtye turvautuu tieteellistekniseen ratkaisuun logistiikassaan taideprojektinsa toteuttamiseksi.

Se, että Iron Maiden lentää, ei ole mikään uutinen, sillä laulaja Bruce Dickinson on myös lentäjä ja on hoitanut jo aiemminkin yhtyeen kuljetuksia lentokoneilla: kahdella edellisellä kiertueellaan Dickinson hommasi bändilleen alle erikoismaalatun Boeing 757:n, mutta nyt menopeliksi tulee Boeing 747.

Otsikkokuvassa on tämä The Book of Souls World Tour -kiertueelle tuleva kone hahmoteltuna Iron Maiden -maalauksessaan. Yhtyeen nettisivuilla olevaa kuvaa on sen verran käsitelty, että yhtyeeltä on jäänyt vasemman siiven pää kokonaan pois...

Se on saanut jo lempinimen Ed Force One, sillä onhan Yhdysvaltain presidentin virkakone Air Force One samanlainen 747. Tai siis periaatteessa samanlainen, sillä Iron Maidenin koneeseen tehdään vain pieniä muutoksia.

Kyse ei ole suuruudenhulluudesta vaan Jumbon käyttäminen on kuulemma käytännöllistä yksinkertaisesti siitä syystä, että nyt yhtye, koko keikkahenkilökunta, yli 12 tonnia välineitä sekä yhtyeen maskotti Eddie voidaan kuskata yhdellä kyydillä koko lähes 89000 km pitkän, kuudelle mantereelle ja 35 maahan ylettyvän kiertueen läpi. Aiemmin yhtye lensi omalla koneellaan ja kaikki muu kalusto sekä henkilöstö hommattiin seuraavalle paikalle muilla keinoin. Jumbon vuokraaminen keikalle on siis kätevää ja edullisempaa.

Luonnollisesti Dickinsonille kyse on myös muustakin kuin vain käytännön asioista. Hän haluaa itse lentää myös Jumboa ja on siksi koulutuksessa sitä varten. Hänellä on ollut jo aiemmin kelpuutus lentää pienempää kaksimoottorista Boeing 757 -konetta, mutta nyt hän pääsee pilottien kuninkuusluokkaan.

”Kun ystäväni Air Atlanta Icelandic -lentoyhtiössä heittivät ajatuksen 747:n vuokraamisesta kiertueelle, niin totta kai otimme kiinni tästä tarjouksesta”, sanoo Dickinson. ”Kuka ei olisi?”

”Koska koneemme pystyy lentämään pitempään ja suuremmalla kuormalla kuin aiemmin käyttämämme 757, säätyy aikaa, kun meidän ei täydy tehdä niin usein välipysähdyksiä polttoaineen tankkaamiseksi”.

Niinpä Dickinson varasi koneen ja samalla kirjautui sisään Cardiff Aviation -lentokouluun, mistä hän valmistuu lähiaikoina 747-kapteeniksi.

Kone tulee yhtiön käyttöön vain kiertueen ajaksi ja se maalataan sitä varten erikoismaalaukseen – aivan kuten aiemmat 757:t. Alla on vielä infografiikka koneesta yhtyeen nettisivuilta.

Kuva: Iron Maiden

Kerroimme eilen Suomen vanhimmista rakennuksista. Tässä Suomen menneisyyttä käsittelevän minisarjamme toisessa artikkelissa siirrytään ajassa vielä pidemmälle taaksepäin.

Rakennuksista ja asumuksista puhuttaessa tulee helposti mieleen: "Keitä he sitten olivat, ne ensimmäiset suomalaiset? Savolaisia? Karjalaisia? Slaaveja?" Vastaus kysymykseen on hieman monitahoinen.

Kenestä edes puhutaan?

Suurin ongelma on määritellä "suomalaiset". Yhdistääkö väkeä kieli, kulttuuri, geenit vai kenties asutettu maa-alue? Kaikki nuo ovat muuttuneet läpi historian, ja muuttuvat vääjäämättä yhä – eivätkä ne kulje käsi kädessä. Kansa voi liikkua paikasta toiseen, vaikkapa omaksua matkalla uuden kielen, sulautua toiseen kansaan, muuttaa myöhemmin muualle, ja niin edelleen.

Geneettisesti olemme sekoitus keski- ja itäeurooppalaista perimää (vaikka geeniemme kirjo kertookin pienestä ja pitkään eristyneestä kansasta) ja kielemme taas tulkitaan perinteisesti olevan lähtöisin jostain Volgan mutkan tienoilta. Kulttuurimme puolestaan on oikea sekametelisoppa, aivan kuten kaikki muutkin kulttuurit*. Perinteikäs suomalainen nykyjoulu* on esimerkiksi vivahteikas sekoitus vaikkapa saksalaista (joulukuusi), amerikkalaista (punapukuinen joulupukki), kiinalaista (riisipuuro), sekä lähi-idästä kotoisin olevaa (kristillisyys), yhdistettynä suomalaisen kekrin* viettoon. Ja ties mitä kaikkea muuta. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Nykyisenlaista suomalaisuutta, tai edes nykyisen kaltaisia suomalaisia, ei siis ollut olemassa 2000 tai 200 vuotta sitten. Edes me itse emme aina olleet juuri tällaisia suomalaisia, edes 20 vuotta sitten. Olemme tuona aikana omaksuneet paljon uutta kieleemme, kansaamme ja kulttuuriimme*. Kaikki nuo kehittyvät, koko ajan*. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Helpointa onkin käsitellä vain aluetta. Se lienee yksiselitteinen.

Vielä runsas viikko aikaa lähettää meille kuvia oudoista asioista ja osallistua kesäkuvakisaamme!

Kuva voi olla vaikkapa taivaalla näkyvästä kirkkaasta kohteesta, metsässä näkyvästä kummallisesta kasvista, eksoottisesta eläimestä, vedessä näkyvästä hahmosta tai ihan mistä vain. Tärkeintä on, että kuva ja tilanne ovat aitoja, sekä se, että me joudumme rassaamaan kuvan kanssa aivonystyröitämme edes hetken verran.

Selitämme julkisesti ne kuvat, jotka pystymme selittämään. Tai ainakin yritämme. 

Tähän saakka kuvia on tullut parisenkymmentä ja joukossa on muutamia hyvin kiinnostavia tapauksia. Julkaisemme niitä vasta syyskuun alussa. Toistaiseksi täysin selittämättömiä ei ole eteen sattunut, mutta muutamien kohdalla täytyy esittää varsin epämääräisiä arvauksia – nähtäväksi jää, ovatko selitykset riittäviä. Jos siis digitaalisessa arkistossa tai pöytälaatikossa on vielä omituisuuksia, niin niitä ennättää vielä lähettää elokuun loppuun mennessä.

Selittämättömät kuvat saavat tunnustusta. Nostamme sellaiselle hattujamme ja rapsutamme epätietoisina päitämme. Selittämättömän kuvan ottajalle annamme vielä kirjapalkinnonkin. Jos selittämättömiä kuvia on useampia, palkinnon saaja arvotaan.

Parhaimmassa tapauksessa kuva voi johtaa uuteen löytöönkin, jolloin kuvaaja saa paitsi lisää arvostusta, niin myös kenties nimensä aiemmin tuntemattomalle luonnonilmiölle!

Osallistumalla kuvaaja antaa Tiedetuubille oikeuden julkaista kuvan kisaan liittyvässä uutisoinnissa: selitysjutuissa, voittajien julkistuksessa ja muissa vastaavissa. Muusta mahdollisesta kuvan käytöstä sovimme kunkin kuvaajan kanssa erikseen. Osallistuvat kuvat voi lähettää meille Facebookin, Twitterin tai sähköpostin välityksellä -- lue tarkemmat ohjeet kisan säännöistä.

Tiedetuubin kesäkuvakisa loppuu siis kuun vaihteessa. Vielä ehtii siis osallistua!

Innokkeena muutamia esimerkkejä mahdollisista kuvauskohteista:

Ydinpommiteema jatkuu toisen päivän kuvan verran, sillä tänään muistellaan täsmälleen 70 vuotta sitten tapahtunutta ensimmäistä ydinaseen käyttöä sodassa: ydinpommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Toinen podotettiin Nagasakiin 9.8.1945. Noin 200 000 ihmistä kuoli, Japani antautui ja toinen maailmansota päättyi.

Sen jälkeen alkoi pian kylmä sota ja sen myötä myös ydinaseiden kehitys kiihtyi. Paitsi niiden kehitys, niin myös niiden valmistaminen sekä kaiken ydinsotaan liittyvien laitteiden rakentaminen.

1960-luvulle tultaessa suurvalloilla oli pommikoneita ja pian myös mannertenvälisiä ohjuksia, joilla ne pystyivät tuhoamaan totaalisesti paitsi toisensa, niin samalla koko maapallon.

Kummallakin puolella odotettiin sormi punaisella napilla hyökkäystä, ja oli oikeastaan ihme, ettei kumpikaan käynnistänyt sotaa vahingossa.

Tosin se oli hyvin lähellä 26. syyskuuta 1983. Neuvostoliitto havaitsi satelliiteillaan maata kohti lähestyviä Yhdysvaltain ohjuksia ja valmistautui täysimittaiseen vastaiskuun. Ohjuspatterit, ydinpommikoneet ja korkein sotilasjohto sekä Kreml olivat valmiudessa, mutta kaikki odottivat Stanislav Jevgrafovits Petrovin käskyä: hän oli vastuussa varhaisvaroitusjärjestelmän hälytysten seurannasta ja jos hän olisi menettänyt tuolloin malttinsa, olisi maapallon – ja samalla Suomen – tulevaisuus ollut täysin toisenlainen.

Jos hän olisi sanonut ”da”, olisi Neuvostoliitto iskenyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, ja sieltä olisi tullut samalla mitalla takaisin. Ydinsodassa ei olisi ollut voittajia.

Petrov tiesi sen, ja siksi hän katsoi epäuskoisena näyttöruuduilla maataan lähestyviä ohjuksia bunkkerissaan Moskovan luona. Tieto lähestyvistä ohjuksista tuli Neuvostoliiton ohjusvalvontasatelliiteista, jotka havaitsivat ensin yhden ja sitten useampia, lopulta neljä.

Koska satelliittien havainnot olivat toisinaan olleet epäluotettavia, Petrov halusi saada varmistuksen vielä tutka-asemilta, vaikka silloin ohjukset olisivat olleet enää vain minuuttien päässä kohteistaan; kauaksi näkevä tutka ei ollut tuolloin toiminnassa.

Lisäksi Petrov päätteli: jos USA olisi todellakin halunnut tehdä ensi-iskun, miksi se olisi laukaissut vain pari ohjusta? Ne saisivat vain aikaan vastaiskun, mihin vastaamiseen menisi aikaa ja todennäköisesti neuvosto-ohjukset ennättäisivät ensin tuhoamaan amerikkalaistukikohtia. Jos isku olisi ollut siis todellinen, olisi ohjuksia pitänyt olla satoja.

Siksi Petrov katsoi pitkien minuuttien ajan havaittujen ohjusten lähestymistä, mutta ei vahvistanut niiden olemassaoloa – vaikka linjojen päässä jo odotettiin sormet napeilla. Hän odotti varmistusta, sillä jos ohjukset olisivat todellisia, ei lopputulos olisi juurikaan erilainen, mikäli vastaisku lähtisi hieman myöhässä.

Pian tutka-asemat vahvistivat epäilykset. Mitään ei ollut tulossa, ohjuksia ei ollut olemassa. Kyseessä oli väärä hälytys. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, ja kenties syvimpään huokaisi Petrov. Hän ei tehnyt virhettä, vaan pelasti maapallon.

Myöhemmin kävi ilmi, että hälytys johtui erittäin harvinaisesta tilanteesta, missä Auringon valo osui satelliitteihin omituisesti. Osatekijöinä olivat korkealla olleet pilvet sekä satelliittien käyttämät erittäin soikeat kiertoradat.

Kyseessä on tiettävästi kaikkein vaarallisin kylmän sodan aikana tapahtunut tilanne, jonka johdosta täysimittainen ydinsota oli erittäin lähellä. Petrovin kylmähermoisuuden ja analyyttisuuden ansiosta maapallo sai lisäaikaa; samalla todistettiin jälleen kerran, että armeija ei ole oikea paikka sotahulluille.

Kiitos, Stanislav Petrov – sinun ansiostasi 26. syyskuuta 1983 ei ole maailmantuhon merkkipäivä.

Sinulle kuuluisi Nobelin rauhanpalkinto!

Kuva: Kuvakaappaus Petrovista kertovasta RT:n ohjelmasta.

"Nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja." 

Näin sanoi Yhdysvaltain ydinaseohjelmaa vetänyt Robert Oppenheimer vuonna 1965 tuolloin 20 vuoden takaisia tapahtumia muistellessaan. Monille pommia kehitelleille fyysikoille aseen tekeminen oli suuri pala purtavaksi, mutta monet työhön osallistuneista tutkijoista tiesivät perimmäisen syyn, miksi hankkeeseen ryhdyttiin: jotta Natsi-Saksa ei ehtisi saamaan vastaavaa ensinnä aikaiseksi. 

Ydinaseen periaatteen esitti ensimmäisenä unkarilainen Leó Szilárd vuonna 1934. Szilárd tutki ydinfysiikkaa ja erityisesti neutroneja sekä ketjureaktioita Berliinissä 1930-luvun alkuun saakka, jolloin hän joutui juutalaisena muuttamaan ensin Britanniaan ja sitten Yhdysvaltoihin vuonna 1938. Siellä hän huomasi Enrico Fermin kanssa uraanin olevan sopiva alkuaine ketjureaktion aikaansaamiseksi.

Sodan kuluessa Yhdysvaltain ydinpommihankkeen tavoite muuttui ja kun Saksa taipui lopulta perinteisin asein, käytettiin ydinasetta ensimmäisenä Japania vastaan. Monien mielestä turhaan, sillä Japani oli jo heikkenemässä; sotilaat halusivat päästä testaamaan uutta asettaan tositoimissa. Japanilaisista siviileistä tuli koekaniineja. Tosin voi olla, että ilman ydinpommeja ihmisiä olisi kuollut kymmenin tuhansin tavallisissa pommituksissa ennen Japanin antautumista.

Ensimmäisenä Hiroshiman päällä räjäytettiin 6.8.1945 uraania käyttänyt Little Boy (oikealla). Noin neljä tonnia massaltaan olleessa pommissa oli 64 kg uraani-235-isotooppia ja sen teho oli noin 16 TNT-kilotonnia. Pommi pudotettiin 9450 metrin korkeudesta ja ohjelmoitiin räjähtämään 550 metrin korkeudessa, koska ilmassa räjähtäessään sen tuhovaikutus on suurin. Räjähdys tappoi välittömästi noin 75 000 ihmistä.

Pommi oli hyvin yksinkertainen ja varmatoiminen, vaikka sen uraanimateriaali ei ollut puhdasta. Se toimi siten, että perinteisellä räjähteellä "ammuttiin" pommin sisällä 24 kg:n uraanikappale 36 kg massaltaan olleen uraanikappaleen sisään, jotka yhdessä muodostivat kriittisen massan, missä ketjureaktio pääsi välittömästi riistäytymään hallinnasta ja synnyttämään siten räjähdyksen.

Ydinaseeksi sen räjähdysvoima oli varsin pieni, mutta verrattuna perinteisiin pommeihin oli se suuri. 

Nagasakin päällä kolmea päivää myöhemmin (9. elokuuta 1945) räjäytetty pommi oli puolestaan plutoniumase. Tämä Fat Man painoi 4,5 tonnia ja se oli uraanipommiin verrattuna monimutkaisempi. Siksi sellainen koeräjäytettiin ensin Alamogordossa, New Mexicossa, heinäkuun 16. päivänä 1945. Pommissa oli noin 6,2 kg plutoniumia sekä uraania, jotka ikään kuin puristettiin niiden ympärillä olleilla perinteisillä räjähteillä tiiviiksi kappaleeksi, missä ketjureaktio pääsi valloilleen. Arvioiden mukaan noin yksi gramma ainetta muuttui energiaksi ja vapautui kuumuutena sekä säteilynä ympärille. Tämän pommin teho oli noin 21 kilotonnia TNT:tä ja se tappoi välittömästi noin 73 900 ihmistä.

Kaikkiaan Hiroshiman ja Nagasakin pommituksissa sai surmansa yli 200 000 ihmistä.

Samalla kun tänään muistellaan ydinaseiden kauhuja, kannattaa myös muistaa, että perinteisinkin asein saadaan aikaan suurta tuhoa. Esimerkiksi toisen maailmansodan suurimmassa pommituksessa Dresdenissä helmikuussa vuonna 1945 kuoli noin 25000 ihmistä. 

Ja että maailmassa on edelleen noin 15700 ydinasetta, ja niistä vain 93% on Yhdysvalloissa ja Venäjällä.

Ydinpommeja on myös räjäytelty varsin paljon sitten Hiroshiman – alla on Isao Hashimoton tekemä animaatio kaikista ihmiskunnan ydinräjäyksistä.