Citizen science -pohjalta tehtiin myös kuvien valinta. Viime keväänä Helsingissä Tieteiden talolla kokoontui revontulikyttääjistä koottu ”kuvaraati”, joka kävi läpi kertyneen kuvapaljouden ja valikoi kustakin väri-, muoto- ja ilmiökategoriasta muutaman vaihtoehdon. Lopullinen valinta tehtiin kirjan rakenteen ja tekstin sisällön perusteella.

Kirjan edistyessä bongaushaaste vaihtui haasteeksi saada kuvat painokelpoisiksi. Ongelma ei ollut valokuvien tekninen laatu vaan painotekniikka: kolmeen väriin perustuvat RGB-kuvat piti muuttaa nelivärisiksi CMYK-kuviksi.

Revontulien valo koostuu yksittäisistä aallonpituuksista ja erityisesti vihreä väri on ongelmallinen. RGB–CMYK-muunnoksessa vihreä tuppaa ”sammumaan” ja samalla revontulien rakenteista osa katoaa.

Kirjassa on yli 120 revontulikuvaa, jotka oli käsiteltävä yksitellen. Osa oli niin hankalia, että niiden kohdalla turvauduimme ammattivalokuvaaja Marjo Tynkkysen asiantuntemukseen.

Oppaan tieteellisen osuuden vaikeimpia asioita puolestaan havainnollistavat graafikko Christer Nuutisen piirroskuvat ja -kaaviot. Maan lähiavaruuden plasmafysiikkaa ei selvitetä perinpohjaisesti, mutta oppaan tiedoilla pitäisi jokaisen asiasta kiinnostuneen osata ennakoida oikea – tai vähintäänkin lupaava – ajankohta, jolloin kannattaa lähteä ulkosalle ihmettelemään öistä valonäytelmää.

Se ainakin oli meidän tekijöiden tavoitteena.

Kirja julkistetaan Helsingissä Tiedekulmassa torstaina 4.10. klo 18. Kirjoittajat ovat paikalla ja tilaisuuteen on vapaa pääsy!

Kuvat: Revontulibongarin opas. Jutun kirjoittaja on Tiedetuubin päätoimittaja.

Hahmotelma Kepler 16-b -tähtijärjestelmästä.

Yksi näistä tutkimuksista on jopa Tähtien sodan innoittama: Tennesseen valtionyliopiston tähtitieteilijän Matthew Muterspaughin ja Puolan tiedeakatemian tutkijan Maciej Konackin hanke TATOOINE (The Attempt To Observe Outer-planets In Non-single-stellar Environments) hahmotteli erilaisia kahden tähden planeettoja ja koetti löytää niitä taivaalta.

Niitä onkin siis löytynyt ja Konacki on todennut, että niitä löytyy varmasti vielä lisää – ja paljon erilaisia. Hänen mukaansa maailmankaikkeus on paljon jännittävämpi kuin Tähtien sota.

Toinen kiinnostava asia Tähtien sodassa on robottien käyttö. Elokuvassa on joka puolella erilaisia robotteja, ja on hyvinkin mahdollista, että tämä tulee toteutumaan täällä Maan pinnallakin hyvin pian. 

Robottien kehitys menee nyt eteenpäin kovaa vauhtia, ja voi helposti kuvitella, että jo muutaman vuoden kuluttua meillä olisi nyt ensimmäisiä, käyttökelpoisia kotiapulaisrobotteja. Siitä sitten vähän eteenpäin, voisi olla C-3PO:n ja R2D2:n kaltaisia laitteita – persoonallisuuksineen kaikkineen.

Mitä tulee ylivalonnopeudella lentämiseen, ei se nykytiedon mukaan ole valitettavasti mahdollista. Kenties tähän joku keksii joskus poikkeuksen, jonka avulla galaksissamme pääsisi liikkumaan nopeasti paikasta toiseen. Siitä on kuitenkin vaikea sanoa mitään muuta kuin sen, että tällä hetkellä se on täyttä mielikuvitusta. 

Sama pätee moneen muuhunkin asiaan elokuvissa – ja se on hyvä, sillä jos kaikki olisi tiukan tieteellistä ja varmasti mahdollista, olisi Star Wars todennäköisesti aika tylsä. Joka tapauksessa se olisi kovin erilainen.

May the 4th

Tarinan mukaan tämä toukokuun neljäs päivä muodostui Tähtien sodan päiväksi vuonna 1979, jolloin Margaret Thatcher nimitettiin Iso-Britannian pääministeriksi 4. toukokuuta.

Silloin konservatiivipuolue – mihin Thatcher kuului – laittoi kaksi vuotta aikaisemmin tulleen Tähtien sodan hengessä The London Evening News -sanomalehteen onnitteluilmoituksen, missä sanottiin "May the Fourth Be with You, Maggie. Congratulations".

Kuvat: Lucasfilm, Nasa ja OneNews

*Juttua on hieman muutettu lukijalta tulleen huomion perusteella. Alun perin kirjoitimme, että tarina sijoittuisi tulevaisuuteen, mutta näinhän ei ole, sillä tarina sijoittuu jopa alkutekstien mukaan menneisyyteen: "A long time ago in a galaxy far, far away..."

Kirjan pomppivuudesta johtuen opus ei soveltune etenkään nuorelle yleisölle, paitsi ehkä selailuopuksena, tai aiheesta harvinaisen paljon innostuneille.

Kirjan tarjoamiin tietoihin ei siis kannata suoriltaan uskoa. Lukijan ei myöskään kannata odottaa sen olevan tyhjentävä selonteko tähänastisista eläinlöydöistä. Kirja on kuitenkin hyvä astinlauta aihepiiriin.

Jääkauden jälkeläiset on puutteistaan huolimatta mielenkiintoinen tietokokoelma maamme alueella muinoin eläneistä eläimistä. Siksi suosittelemmekin kirjaa lämpimästi kaikille, joilla on jotain perustietoja arkeologiasta, fossiileista - tai vastaavasti kärsivällisyyttä alkaa opiskelemaan aihepiiriä kirjan herättämien kysymysten pohjalta.

Nimi: Jääkauden jälkeläiset - Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia
Kirjoittajat: Pirkko Ukkonen ja Kristiina Mannermaa
240 sivua (josta 180 leipätekstiä ja 40 karttoja)
Julkaistu: 2017 (Museoviraston julkaisuja #8)
ISBN: 978-951-616-281-5

Yllä: Söderfjärden sijaitsee aivan Vaasan kupeessa (Ilmakuvat ja vinovalorasteri: MML)

Kirjassa on kolme toisiinsa nivoutuvaa teemaa (oma kuvailuni). Teemoista ensimmäinen on toteutettu oikein kivasti, toinen hivenen hassusti ja visioiva kolmas varsin oudosti.

Ensimmäisessä teemassa käsitellään taivaalta putoavia kiviä ja niiden vaikutuksia. Kraattereita, räjähdyksiä, meteoriitteja, asteroideja ja muuta vastaavaa. Tämä faktatietoa käsittelevä osio on ylivoimaisesti kirjan vahvin. Pienen kritiikkini osoitan silminnäkijähavaintojen ja epävarmojen teorioiden hehkuttamiselle. Ne toki värittävät tarinaa ja tekevät oudoista tapahtumista helpompia kuvitella... mutta monet asiat kerrotaan mielestäni liian varmasti. Esimerkiksi Australian ja Grönlannin jättikraattereista ei tiedemaailmassa ole esitetty kuin hataria aihetodisteita. Eikä tulkintaan, että Kalevalan runoista löytyisi kuvaus asteroiditörmäyksestä, kannata uskoa kovin vakavasti.

Kirjan leijonanosa kuluu toisen teeman parissa. Siinä kuvataan Söderfjärdenin ja planeettamme yleistä kehitystä kambrikaudelta nykypäivään, kuvaillen mantereiden liikkumista ja outojen olioiden kehittymistä. Matkaa tehdään kahdestaan aikakone "Kurjella". Näin kirjoittaja pääsee opastamaan lukijaa henkilökohtaisesti ja esittelemään tavallaan "livenä" kaikenmoista jännää. Esipuheessa kerrotaan "matkan perustuvan tietoon ja fantasiaan", mutta olisi hyvä pystyä erottamaan kummasta kulloinkin on kyse. Tämä ei kirjasta ihan aina käy ilmi, vaan nuo kaksi myös sekoittuvat yhdeksi fantastiseksi matkaksi. Ikävä kyllä lukijalle samalla kerrotaan holhoavasti miltä hänestä tuntuu ja mitä hän kysyy tai huomaa. Lastenkirjassa tämä voisi toimia, mutta aikuisen näkökulmasta moinen etäännyttää muutoin mielenkiintoisesta asiasta. Pomppiminen ympäri maailman myös hämärtää juuri Söderfjärdenin alueen todellisten tapahtumien ymmärtämistä. Lukemisen kannalta aikamatkojen kuvauksissa preesensin ja imperfektin käyttö vaihtelee hämmentävästi, mikä tekee mukana pysymisestä entistäkin työläämpää. Tämän osion ehdoton herkku, Söderfjärdenin kuivatuksen vaiheiden avaaminen, löytyy aivan matkailuosion lopusta.

Kolmas teema on puhdasta fiktiota ja visiointia. Heti kirjan alussa kerrotaan, että asteroidi 2015 MA2 on törmäyskurssilla Maan kanssa. Tulevaan tuhoon viittaillaan läpi kirjan, ja jossain vaiheessa käy ilmi että ei moista asteroidia oikeasti olekaan. Jossitellulla törmäyksellä kyllä leikitellään, mutta kivimurikan mukanapidon syy ei aukea missään vaiheessa. Mahdollisesti tapahtuvista törmäyksistä kun voisi tietokirjassa kertoa ilman lukijan sekoittamista tarpeettomalla satuilulla. (Tilan olisi voinut vaikkapa käyttää pidempään pohdintaan siitä, että kuinka asteroidin torjuminen oikeasti onnistuisi.) Visiointi huipentuu lyhyisiin ja mielikuvituksellisiin tulevaisuudenkuviin, joissa kaikki on joko täysin huonosti tai täysin hyvin. Jää mysteeriksi, miksi kirjassa on tällainen fiktio-osa. Yhdelläkään skenaariolla, tai sillä asteroidillakaan, ei ole tekemistä Söderfjärdenin, eikä uusien tai vanhojenkaan törmäysten kanssa. 2015 MA2 ei ikinä törmää, edes kirjan skenaarioissa. (Pahoittelut kirjoittajalle, jos tuon oli tarkoitus olla jännitysmomentin tuoja).

Ongelma ei suinkaan ole fiktion ymppääminen tietokirjaan sinänsä. Nykyisenlaisena se vain tuntuu päälle liimatulta, eikä tee kirjaa mielenkiintoisemmaksi.

Kirjan kannen alaotsikon kysymykseen "milloin seuraava" ei ikinä vastata tyhjentävästi. Sitä kun ei kukaan vielä tiedä.

Suomennoksessa erittäin paljon virheitä

Tietokirjassa asiavirheiden pitäisi olla minimissään. Tähän opukseen niitä kuitenkin mahtuu vähintäänkin kymmenittäin, ja ylivoimaisesti suurin osa on suomentajan ansiota. Ikään kuin hän olisi lähettänyt kustantajalle tarkistamattoman vedosversion, joka olisi päässyt oikolukematta suoraan painoon. Aihepiiriä ymmärtämätön ja huolimaton suomennos syö kovasti kirjan uskottavuutta.

Kääntäjä suomentaa "atmosfären"-sanan hätäisesti "avaruudeksi" ja meteoriitin pinnasta ("yta") tulee sen "sydän". 4567 miljoonaa pyöristyy tasan "miljoonaksi" ja 3,6 miljoonan vuoden aikana kertyneet sedimentit ovatkin suomennoksen jälkeen kaikki "3,6 miljoonaa vuotta vanhoja". Muinaisista ammoniiteista ja plesiosauruksista taas tulee kaloja pelkällä kaksoispisteellä.

Käännöksessä on pudotettu pois monia tarpeellisia epävarmuuksia, joten asiat esitetään todempina kuin ne oikeasti ovat. Toisaalta sanoja puuttuu niin, että lauseiden merkitys muuttuu muutenkin. Alkuperäistekstissä esitelty "maailman suurin esillä oleva dinosauruksen luuranko" on esimerkiksi vaihtunut "maailman suurimman dinosauruksen luurangoksi". Kirjan omien tietojen mukaan nuo pari pientä sanaa painavat kumpikin 25 tonnia.

Tiedoksi: Salpausselät eivät ole "hiekkaharjuja", vaikka ruotsiksi niiden ehkä voidaankin sanoa olevan "åsar av sand". Eikä asteroidin törmäyspaikasta lentävä heittele ole mitään "laskeumaa", joka jotenkin "purkautuisi" sinne syntyneestä kraatterista. Luulisi, että tietokirjassa terminologia tarkistettaisiin huolella.

Teksti vilisee ruotsin kielestä periytyneitä rakenteita, jotka eivät suomeksi toimi. Ne tekevät lukemisesta raskasta, ja vierasperäiset sanat kuten "fragmentoitua" ja "giganttinen" tuovat tekstiin vielä lisäpainoa. Monet omistusliitteet ja sijamuodot eivät ole kohdillaan. Vierasperäisissä nimissä ja termeissä vilisee kirjoitusvirheitä. Listaa käännöksen tuomista ongelmista voisi jatkaa pitkään.

Muutamia virheitä periytyy alkuperäisteoksestakin. Niistä suurin osa on kuitenkin pienehköjä terminologian erheitä, kuten puheet muinaisesta "Lapetusmerestä", tai väitteet että hämähäkit olisivat hyönteisiä ja sienet kasveja. Tai kuvatekstistä bongattava yksityiskohta, että kukkivat kasvit olisivat olleet olemassa jo devonikaudella.

Suurten kraattereiden kokoarvioita olisi kirjassa kannattanut avata muutamalla lisälauseella, sillä nyt kerrottu voi huomaamatta johtaa hieman harhaan. Planeettamme suurimpien tunnettujen törmäysrakenteiden (Vredefortin, Sudburyn ja Chicxulubin) kerrotaan kirjassa olevan 130-160 -kilometrisiä. Läpimitta koskee kuitenkin vain laskennallista ja hetkellistä kuoppaa ajalta, jolloin rakenteen synty oli vielä tyystin kesken. Halkaisija jatkoi tästä saman tien kasvuaan ja lopulliset kraatterirakenteet olivat todellisuudessa arviolta 240-300 -kilometrisiä. Nykyisin etenkin kahdesta suurimmasta ja vanhimmasta kraatterista ei ole enää jäljellä kuin alle satakilometrisiä, eroosion paljastamia poikkileikkauksia syvältä alkuperäisten kraattereiden alta. Sama epäselvyys pätee myös Suomen kraattereiden suhteen: Kirjassa Lappajärveä väitetään niistä suurimmaksi, vaikka paljon vanhempi ja siksi pahoin kulunut Keurusselkä oli alunperin paljon isompi.

Väärät faktat menevät lukijalle täydestä, mikäli hän ei tiedä kerrotuista asioista ennalta riittävästi. Ja jos hän toisaalta tietää, hän tuskin näin yleistasoista kirjaa innostuu hankkimaankaan.

Kun taivas putoaa kärsii mielestäni liiasta yrittämisestä. Jos asiat koitetaan kertoa yht'aikaisesti sekä taivaanrantaa maalaillen että tieteellisen tarkasti, ja mukaan vielä ympätään aihepiiriä sivuaviakin asioita, ja vielä fiktiotakin, niin ymmärrettävyys ja tarkkuus kärsivät. Söderfjärdenin seikkaperäinen kuvaaminen, törmäys- ja meteoriittitietopaketilla höystettynä, olisi riittänyt – ainakin minulle.

Summa summarum: Kirja kertoo paljon kunnon asiaa törmäyksistä sekä Maan geologisesta historiasta viimeisen 500 miljoonan vuoden ajalta. Jos haluat oikeasti lukea opuksen, ja kielipää vain suinkin antaa myöten, niin hanki kuitenkin käsiisi sen ruotsinkielinen versio. Tai odottele rauhassa, jos korjattu suomenkielinen painos joskus vaikka ilmestyy. Odotellessa voit vaikkapa käydä ihastelemassa Söderfjärdeniä ja Meteoriihen näyttelyä ihan livenä.

Arvostelun tekijä on törmäyskraattereitakin tutkinut planeettojen geomorfologiaan erikoistunut tähtitieteilijä.

Suomenkielise​n painoksen tiedot:

• Nimi: Kun taivas putoaa - Miljoonien vuosien törmäykset, milloin seuraava?
• Kirjoittaja: Matts Andersén
• Suomentaja: Vesa Heinonen
• 156 sivua (josta leipätekstiä n. 122 sivua)
• Julkaistu: 2016, Reuna kustannus
• ISBN 978-952-7028-77-3

Ruotsinkielisen painoksen tiedot:

• Nimi: När himlen faller ner - En världsresa genom årmiljoner med meteoritkratern Söderfjärden
• Kirjoittaja: Matts Andersén
• 136 sivua (josta leipätekstiä n. 107 sivua)
• Julkaistu: 2015, Scriptum
• ISBN 978-952-7005-25-5

Päivitys 6.3.2017: Korjattu kirjoittajan olleen Vaasan ruotsinkielisen työväenopiston rehtori (aiemmin Vaasan työväenopiston). Poistettu pari aiemmin esiin nostettua suomentajan tekemää virhettä, joita väitettiin aiemmin virheellisesti jo ruotsinkielisessä painoksessa esiintyviksi. Avattu suurten kraattereiden läpimittoja käsittelevää kappaletta.

Cernan kuumoduulin sisällä.

Cernan kirjoitti vuonna 1999 yhdessä The New York Timesin toimittajan Don Davisin kirjan astronauttiurastaan ja muisteli siinä paitsi Apollo-ohjelmaa, niin myös aikaisempia avaruusseikkailuitaan.

Kokemustahan hänellä oli vaikka muille jakaa.

Chicagossa 14. maaliskuuta vuonna 1934 syntynyt Cernan opiskeli ensin sähköinsinööriksi Purduen yliopistossa ja hakeutui sitten Yhdysvaltain merijalkaväen yliopistoon, missä hän jatkoi opintojaan lentokonetekniikan alalla. Hänestä tuli koelentäjä, mutta hän vaihtoi uransa varsin nopeasti avaruuslentämisen puolelle, sillä hän haki mukaan Nasan astronauttiryhmään lähes saman tien: hänet otettiin mukaan Nasan kolmannessa astronauttivalinnassa lokakuussa 1963.

Tuolloin tulossa ollut avaruusalus oli kaksipaikkainen Gemini, jolla Nasa harjoitteli lentämistä avaruudessa sekä testasi myöhemmin kuulennoilla (ja muuallakin) tarvittuja tekniikoita. Cernan toimi ensin Gemini 6 -lennon varamiehenä yhdessä Thomas Staffordin kanssa, ja sen jälkeen kaksikko lensi yhdessä kolmepäiväisen Gemini 9 -lennon kesäkuussa 1966.

Lento oli hyvin tärkeä, sillä sen aikana harjoiteltiin kolmasti telakoitumista toiseen alukseen, kohteeksi varta vasten lähetettyyn Agena-alukseen. Lisäksi Cernan teki avaruuskävelyn – järjestyksessään vasta toisen Nasan astronautin tekemän sellaisen.

Tämän jälkeen Cernan toimi Gemini 12 -lennon varamiehistössä, ja edelleen Apollo 7 -lennon varamiehenä yhdessä Staffordin ja John Youngin kanssa.

Apollo-lennoilla olleen miehistökierron mukaisesti he olivat Apollo 10 -lennon päämiehistönä, joten heidän tehtäväkseen tuli testata Apollo-alusta ja kuumodulia Kuun kiertoradalla keväällä 1969. Kolmikko siis teki kuuhunlaskeutumisen, paitsi että he eivät laskeutuneet Kuuhun. Komentaja Stafford ja kuumoduulin ohjaajana toiminut Cernan lensivät Tenavien Ressun mukaan nimetyllä kuualuksellaan samaa reittiä kuin Armstrong ja Edwin Aldrin kaksi kuukautta myöhemmin.

Tämän kuukeikan jälkeen Cernan oli mukana Apollo 14 -lennon varamiehistössä komentajana, kunnes hänen vuoronsa oli toimia viimeisen Apollo-lennon komentajana vuonna 1973. Apollo-ohjelma lopetettiin kesken kaiken, ja pitkään oli myös vaarana, että Apollo 17 -lentokin olisi jätetty tekemättä, Lentoja oli suunniteltu Apollo 20:een saakka; ohjelman loppu ei ollut polittisesti kaunis, mutta kunniakas, sillä mukana viimein oli myös geologi.

Sanotaankin, että Apollo 17 oli tieteellisesti yhtä arvokas kuin kaikki muut Apollo-lennot yhteensä.

Apollojen jälkeen Cernan osallistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyshengessä tehdyn Apollo-Sojuz -lennon järjestelyihin. Hän jäi eläkkeelle Nasasta kesällä 1976, mutta jatkoi työtä avaruusalalla kaupallisten yhtiöiden palveluksessa sekä kommentoi sukkulalentoja televisiossa.

Cernanin kirja kertoo tästä kaikesta loogisesti ja järjestelmällisesti, ilman hehkuttelua, mutta selvästi omalla äänellä. Kirjaa lukiessa voi siis tuntea olevansa Cernanin mukana niin avaruudessa kuin byrokratian rattaissa Maan päällä.

Kirjan lisäksi kannattaa muistaa Cernanista kertova elokuva Last Man on the Moon, joka valmistui vuonna 2014. Kyseesä on dokumentti, jonka päähenkilönä Cernan on; hän kertoo tarinansa ja visioi avaruuslentojen tulevaisuutta. Elokuva on katsottavissa ainakin Netflixissä.

Tiedetuubi suosittelee niin kirjaa kuin elokuvaakin!

Cernan on ohjaimissa tässä ikonisessa kuuautokuvassa.