Havaijilla sijaitsevan Mauna Loa -vuoren huipulla on mitattu ilmakehän CO₂-pitoisuutta vuodesta 1958. Paikka on kaukana suurista päästölähteistä, joten sen mittaustulokset heijastavat hyvin globaalia taustapitoisuutta ilman paikallisten päästöjen suoraa vaikutusta. 

Mauna Loalla olevan, Scrippsin merentutkimuslaitoksen ylläpitämän aseman CO₂-pitoisuusmittaukset ovatkin yksi tärkeimmistä ilmastonmuutokseen liittyvistä indikaattoreista. 

Mittaustulokset tunnetaan "Keeling Curve" -nimisenä käyränä (mittaukset aloittaneen Charles Keelingin mukaan),  joka näyttää CO₂-pitoisuuden jatkuvan nousun vuosikymmenten ajan.

Se näyttää, miten hiilidioksidipitoisuus on kasvanut koko ajan. Käyrässä näkyy myös vuotuinen kausivaihtelu, joka johtuu pääasiassa pohjoisen pallonpuoliskon kasvillisuuden vuotuisesta kasvusta ja lehdettömyysjaksosta. Keväällä ja kesällä kasvit sitovat hiiltä fotosynteesin kautta, mikä vähentää ilmakehän CO₂-pitoisuutta, kun taas syksyllä ja talvella pitoisuus nousee, koska kasvit lakkaavat toimimasta aktiivisesti.

Iso-Britannian Ilmatieteen laitos Met Office kertoo tiedotteessaan, että viime vuonna näissä CO₂-mittauksissa nähtiin nopein vuotuinen nousu, ja se oli suurempi kuin oli ennustettu. 

Mitattu nousu oli 3,58 osaa miljoonaa kohti (ppm), mikä ylitti Met Officen ennusteen 2,84 ± 0,54 ppm.

Myös satelliittimittausten mukaan maailmanlaajuinen hiilidioksidipitoisuuden nousu oli tavanomaista suurempi, koska fossiilisten polttoaineiden polttamisesta tulleet päästömäärät olivat ennätyksellisen korkeita ja heikentyneet luonnolliset hiilinielut, kuten trooppiset metsät, sekä poikkeukselliset metsäpalot korostivat tilannetta. 

Metsäpalot johtuivat laajalle levinneistä kuumista ja kuivista olosuhteista, jotka liittyivät osittain El Niñoon ja osittain muihin tekijöihin, mukaan lukien ilmastonmuutokseen.

Lähitulevaisuus on mahdollisesti kuitenkin rauhallisempi, sillä hiilidioksidimäärän nousun vuosien 2024 ja 2025 välillä ennustetaan olevan "vain" 2,26 ± 0,56 ppm. Syynä ovat osittain hiilinielujen uudelleen vahvistuminen, mikä liittyy siihen, että nyt meneillään ollut El Niño -kausi on muuttumassa La Niña -olosuhteisiin.

Jos maailmanlaajuinen ilmakehän lämpeneminen halutaan rajoittaa 1,5°C:een, tulisi ilmakehään kertyvän CO₂:n määrän pienentyä 1,8 ppm:iin vuodessa hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) käyttämien laskelmien mukaan.

Juttua on korjattu lukijan kommentin jälkeen 20.1. klo 17 Suomen aikaa: ”Keeling curve” -käyrän nimi tulee Mauno Loan mittaukset aloittaneesta Charles Keelingistä, ei käyrän kallistumisesta ylöspäin, kuten alkuperäisessä tekstissä mainittiin.

Seitsenhenkinen FINNARP2024 -retkikunta lähti kohti Etelämannerta 13. joulukuuta 2024 ja saapui perille Suomen Aboa-tutkimusasemalle 18. joulukuuta. 

Tällä kerralla matka Kapkaupungin ja Norjan Troll-aseman kautta kesti vajaan viikon, eli säät suosivat matkalaisia. Toisinaan Etelämanner-matkaajat, niin suomalaiset kuin muutkin, joutuvat odottelemaan hyvää lentosäätä vuorokausikaupalla ensin Etelä-Afrikassa ja sen jälkeen Etelämantereella. 

Retkikuntaan tällä kerralla kuuluvat johtaja Mika Kalakoski, tekniikasta vastaavat Hannu Luoto ja Karl Hansson, kokki Pekka Paarala, tutkijat Sari Matilainen ja Priit Tisler sekä lääkäri Alexandra Kulmalahti.

Matka Troll-asemalta Aboalle sujui hyvin kanadalaisella Twin Otter -suksikoneella ensin Basen-nunatakin juurelle jäätikölle, mistä viimeinen kilometri taittui jalkaisin köysistönä. 

Priit, jo monta kertaa mukana ollut konkari, lensi Aboan sijaan Saksan Neumayer-asemalle valmistelemaan polttoaineen ja muun raskaan rahdin maakuljetusta, joka saapui jouluna Aboalle.

Tällä kerralla retkikunta uudistaa Suomen tutkimusasema Aboan infrastruktuuria ja tukee Etelämantereen reuna-alueita tutkivaa kansainvälistä lentomittauskampanjaa. 

Retkikunta palaa Suomeen helmikuussa.

Seuraavat tekstit ja kuvat ovat FINNARP2024-retkikunnan nettisivuilta. Lisätietoja ja kuvia Suomen Etelämanner-tutkimuksesta on antarctica.fi -sivustolla.

FINNARP 2024 -retkikuntaan kuuluu seitsemän asiantuntijaa: retkikunnan johtaja, kaksi erikoisasiantuntijaa, konemestari, sähköasentaja, lääkäri sekä kokki. Kuva: FINNARP / Mika Kalakoski.

Retkikunta matkusti Norjan Polaarisihteeristön järjestämällä lennolla Kapkaupungin kautta Norjan Troll-asemalle. Trollilla retkikunta odotti yhden yön, kunnes pääsi jatkamaan matkaansa Twin Otter -suksilentokonella. Kuva: FINNARP / Mika Kalakoski.

Retkikunta lähetti terveisiä Aboa-asemalta sähköisellä postikortilla. Kuvassa vasemmalta oikealle: Mika Kalakoski, Hannu Luoto, Karl Hansson, Sari Matilainen, Pekka Paarala ja Alexandra Kulmalahti. Kuva: FINNARP2024.

Graniittia on ympärillämme joka puolella, koska se on Suomen kallioperän yleisimpiä kivilajeja ja maanuoren yleisin kivilaji.

Graniitti on lisäksi kestävää ja helppohoitoista, joten sitä käytetään paljon rakentamiseen: katukiveyksien lisäksi siitä tehdään rakennusten kivijalkoja, kokonaisia talojakin, veistoksia sekä hautakiviä, ja myös sisätiloissa on mm. graniittisia tasoja keittiöissä ja kylpyhuoneissa.

Graniitti kuuluu jähmettyneisiin kivilajeihin eli magmakivilajeihin ja niiden alaryhmään syväkivilajit. Se koostuu kvartsista, kiilteestä, maasälvästä ja joskus myös sarvivälkkeestä, jotka näkyvät selvinä rakeina kiven pinnassa.

Mineraalit ovat ehtineet järjestäytyä ja muodostaa suurehkoja, silmin havaittavia kiteitä, joska graniitti on syntynyt hitaasti jäähtymällä eli intrusiivisesti magmapesäkkeissä syvällä maan kuoressa.

Koska Suomen graniitit ovat peräisin hyvin syvältä, ovat ne varsin vanhoja, yli 1800 miljoonaa vuotta vanhoja.

Koska maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta (4500 miljonaa vuotta), ovat katukiveyksen graniitit muodostuneet jotakuinkin silloin, kun planeettamme oli puolet iältään nykyisestä.

Nimi "graniitti" tulee  latinan sanasta granum eli rae.

Vanhaa kamaa

Suomen kallioperä kuuluu Fennoskandian kilpialueeseen, joka ulottuu Norjasta Ruotsin ja Suomen kautta Länsi- ja Luoteis-Venäjälle.

Kilpi tarkoittaa laajaa aluetta, jossa vanha, kiteinen (eli magmakivistä tai metamorfisista kivistä koostuva) kallioperä on näkyvissä tai ohuen maaperän peitossa, mutta ei siis esimerkiksi nuorten sedimenttikivien peittämä, kuten Virossa.

Itä- ja Pohjois-Suomessa on yli 2500 miljoonaa vuotta vanhoja ns. arkeeisiksia alueita. Pääosa kallioperästämme on kuitenkin nuorempaa, noin 2500–1600 miljoonaa vuotta vanhaa.

Kiinnostavin geologinen ajanjakso Suomen seuduilla oli 1900–1800 miljoonaa vuotta sitten, kun tänne syntyi korkea vuoristo, Svekofennidit.

Maapallo oli tuolloin kovin toisenlainen: alue, missä Suomi on nykyisin, oli noin 1800 miljoonaa vuotta osa suurempaa maa-aluetta nimeltä Fennoskandian kilpi tai Baltian kilpi.

Se puolestaan oli osa muinaista supermannerta, jota kutsuttiin nimellä Columbia. Todennäköisesti nyky-Suomen seudut olivat tuolloin olennaisesti etelämpänä nykyisen Grönlannin eteläpuolella. 

Mannerlaattojen myllerryksessä Svekofennidien vuoristo ei kestänyt kauaa. Se kului pois jo muutamassa sadassa miljoonassa vuodessa, mutta sen pohjaosat muodostavat nykyisen kallioperämme.

Kun kävelet siis kadulla ja korkosi kopsahtavat (tai lätsähtävät loskan kanssa) katukiveykseen, niin kävelet ammoisen vuorijonon juurikiven päällä – jos kivi on suomalasta.

Suurin graniitin myyjä maailmassa on Intia, mikä toimittaa noin 30 % kaikesta maapallolla käytetystä graniitista. Seuraavana tulevat Brasilia (15 %) ja Kiina (10 %), joiden jälkeen listalla ovat etenkin koristegraniittia tuottavat Espanja ja Italia.

Kaikkein vanhimmat graniitit ovat yli 2,5 miljardia vuotta vanhoja, ja niitä on esimerkiksi Kanadassa ja Australiassa.

Nuorempi graniitti, niin sanottu fanerozooinen graniitti, on syntynyt viimeisten 541 miljoonan vuoden aikana. Sellaista löytyy esimerkiksi Brittein saarilta.

Kyseessä on kalalaji nimeltä latimeria (Latimeria chalumnae), läntisellä Intian valtamerellä esiintyvä harvinainen syvänmeren varsieväkala, joka on elänyt satoja miljoonia vuosia lähes muuttumattomana.

Siksi sitä kutsutaan usein eläväksi fossiiliksi – etenkin kun sen oletettiin kuolleen sukupuuttoon miljoonia vuosia sitten, samoihin aikoihin dinosaurusten kanssa.

Yksi syy tähän lienee paitsi se, että latimeria on varsin ruma ja sen liha maistuu kuulemma pahalta, niin myös se, että nämä syvyyksissä elämään tottuneet kalat kuolevat pinnalle nostettaessa tai pian sen jälkeen.

Kauimmaksi historiaan ajoitetut varsieväkalafossiilit ovat yli 410 miljoonaa vuotta vanhoja. Niiden arveltiin kuolleen sukupuuttoon myöhäisliitukaudella noin 66 miljoonaa vuotta sitten.

Mutta ei.

Juuri ennen joulua vuonna 1838 eteläafrikkalaisen kalastusalus Nerinen kippari Hendrik Goosen soitti läheisen East Londonin museon kuraattori Marjorie Courtenay-Latimerille ja pyysi häntä tulemaan laivalleen katsomaan kummallista kalaa, jonka laivan miehistö oli napannut.

East London on kaupunki Etelä-Afrikan kaakkoiskulmassa, ja kummallinen kala oli löytynyt Chalumnajoen suulta Intian valtamerestä noin 70 metrin syvyydestä läheltä East Londonia.

Miehistö oli heittänyt tämä ruman, noin puolitoista metriä pitkän kalan roskasaalisröykkiöön, mikä heitettäisiin myöhemmin takaisin mereen – mutta Goosen onneksi nappasi kalan talteen ja soitti Courtenay-Latimerille.

Courtenay-Latimer oli tunnettu Etelä-Afrikan luonnon ja eläinten tuntijana, ja hän oli pyytänyt myös kalastajia ilmoittamaan hänelle kummallisista löydöistä.

Hän otti taksin satamaan ja näki siellä omituisen, sinertävän värisen otuksen. Kala, jolla oli neljä evää. Evät olivat vähän kuin jalkoja, joilla elämä merestä voisi siirtyä käppäilemään kuivalla maalla. Kala oli kuin alien.

Vaikka Courtenay-Latimer tunsi hyvin alueensa kalat, tässä tapauksessa hän oli vähän ns. pihalla. Hän vei kalan taksilla museoon ja piirsi siellä kalasta kuvaelman.

Kalium-40 (⁴⁰K) on kaliumin radioaktiivinen isotooppi, täysin luontainen aine, jota on kaikissa elintarvikkeissa, joissa on runsaasti kaliumia.

Kaikessa luonnollisessa kaliumissa on noin 0,0118 prosenttia tätä kaliumin isotooppia. 

Banaanit ovat tunnettuja korkeasta kaliumpitoisuudestaan; yhdessä banaanissa on noin 422 milligrammaa kaliumia ja siitä radioaktiivista isotooppia noin 0,05 milligrammaa.

Sitäkin enemmän kaliumia on perunoissa (noin 751 milligrammaa per peruna, koosta luonnollisesti riippuen), pavuissa (valkoisissa pavuissa jopa 1189 milligrammaa 2,5 desilitrassa), vihreissä vihanneksissa (pinaatissa noin 839 milligrammaa 2,5 desilitrassa keitettyä pinaattia) ja avokadoissa (noin 975 milligrammaa).

Tomaattikastikkeessa on myös runsaasti kaliumia, kuten maitotuotteissa ja kuivahedelmissä.

Banaaneita tai muita elintarvikkeita ei kuitenkaan kannata karsastaa tuon äärimmäisen pienen säteilyn vuoksi, koska sinussa itsessäsi on myös kaliumia. Keskimääräinen ihminen sisältää 16 milligrammaa Kalium-40 -isotooppia, joten olet noin 280 kertaa radioaktiivisempi kuin on banaani.

Kalium-40:n lisäksi ympärillämme on myös muita lievästi radioaktiivisia aineita, kuten hiilen isotooppia Hiili-14 (¹⁴C). Sitä käytetään muun muassa historiallisten esineiden ja löytöjen ajoittamiseen, koska Hiili-14:n puoliintumisaika  tiedetään tarkasti (5730 vuotta) ja sitä tutkimalla voidaan määrittää varsin tarkasti milloin näyte on syntynyt.

Hiili-14:n suhteellinen osuus ilmakehän hiilestä on noin 1 osa biljoonasta (0,000 000 000 1 %). Tämä pieni määrä johtuu siitä, että hiili-14 syntyy ilmakehässä kosmisen säteilyn vaikutuksesta.

Lisäksi luonnossa esiintyy luontaisesti muun muassa jalokaasu radonia (²²²Rn), joka voi kertyä taloihin ja aiheuttaa terveysriskejä, kuten keuhkosyöpää. Radionia syntyy Uraani-238:n (²³⁸U) ja Torium-232:n (²³²Th) hajoamisesta maaperässä ja kallioperässä, eli myös näitä pitkäpuoliintumisaikaisia alkuaineita on ympäristössämme.

Vähän, mutta kuitenkin.

Myös ihminen on toiminnallaan tuottanut harmiksemme muutamia radioaktiivia aineita. 

Tritiumia käytetään esimerkiksi ydinvoimaloissa ja valaistuksessa, kuten kellotaulujen valaisussa. Cesium-137 (¹³⁷Cs)  ja Strontium-90 (⁹⁰Sr) ovat ydinreaktoreiden ja ydinaseiden räjähdysten tuotteita.

Näidenkin pitoisuudet ovat yleensä niin pieniä, ettei niistä ole haittaa. 

Olemme koko ajan myös muunlaisen ionisoivan säteilyn kohteena. Meihin osuu jatkuvasti avaruudesta tulevia kosmisia säteitä, etenkin kun olemme lentokoneessa tai korkeilla paikoilla, ja saamme pienenpieniä määriä röngen- ja gammasäteitä mm. lääketieteellisissä kuvauksissa.

Suomalaisten keskimääräinen vuotuinen säteilyannos on noin 5,9 millisievertiä (mSv). Terveysvaikutusten riski alkaa nousta vasta noin 100 mSv:n tasosta. Kun annos menee sen päälle, on syöpäriski suurempi, mutta edelleen lähinnä tilastollinen. Vasta yli 200 mSv:n annos voi johtaa selkeisiin terveysvaikutuksiin, kuten lisääntyneeseen syöpäriskiin ja mahdollisesti varhaisiin oireisiin kuten väsymykseen ja pahoinvointiin.

Kun annos on yli 1000 mSv, säteilysairauden riski on olennainen. Henkilö voi oksennella ja ripuloida, ja pitkäaikaiset sairaudet kuten syöpä ja leukemia ovat todennäköisempiä.

Yli 5000 mSv:n annos voi olla tappava, erityisesti jos se saadaan lyhyessä ajassa. Kuolettava säteilyannos on noin 10 000 mSv tai enemmän, aiheuttaen vaikean säteilysairauden, joka voi johtaa kuolemaan ilman hoitoa.

Tällaisia annoksia säteilyä ei kukaan saa luonnollisesti.

Lasketaan!

Yhden pilven tilavuus saattaa olla kuutiokilometrin luokkaa. Se kuulostaa suurelta luvulta, mutta jos pilvi on jotakuinkin kilometrin kanttiinsa, niin siitä tulee tuo 1 km³. Siis 1000 x 1000 x 1000 kuutiometriä.

Pilvet koostuvat pääasiassa pienistä vesipisaroista tai jääkiteistä, jotka leijuvat ilmassa. Pilven keskimääräinen tiheys on noin 0,5 g/m³, mikä on noin 0,4 % vähemmän kuin ilma pilvien ympärillä. Koska pilvi on ilmaa kehyempi, pysyy se ilmassa.

Kun lasketaan näistä pilvelle massa (1 000 000 000 m³ x 0,5 g/m³), niin päästään yli noin 500 000 kiloon, eli 500 tonniin.

Isot ukkospilvet voivat olla kilometrejä kooltaan leveyssuunnassa ja kurottaa yli kymmenen kilometrin korkeuteen. Niiden tilavuus voi olla siten helposti noin 20 kertaa enemmän, eli 10 000 tonnia.

Laaja sadejärjestelmä voi olla useita kilometrejä paksu ja peittää satoja kilometrejä, jolloin sen massa voi olla tosiaan miljoonia tonneja.

Toisin sanoen: pilvessä on miljoonia tonneja vettä.

Suuresta massastaan huolimatta tuokin jättipilvi on ilmaa kevyempää, joten se pysyy ilmassa.

Vaikka tuollaiset suuret pilvilautat näyttävät synkiltä ja painavilta, tyypillinen pilvi on hattaramaista ja vaikuttaa hyvin kevyeltä massastaan huolimatta.

Keveyden vaikutelma tulee paitsi ilmassa leijumisesta, niin myös siitä, että vesipisarat tai jääkiteet hajottavat auringonvalon kaikkiin suuntiin. Näyttää siltä, kuin ne eivät painaisi paljon. Lisäksi pilvissä ilma liikkuu ylös ja alas, muodostaen ja hajottaen, muuttaen koko ajan pilveä. Tämä liike ja pilvien muutosten nopeus lisäävät vaikutelmaa keveydestä.

Yhteyttäminen – valon taikaa

Kasvien vihreät lehdet ovat todellisia mikrovoimaloita. Niiden viherhiukkasissa auringon säteily muunnetaan kemialliseksi energiaksi. Prosessissa kasvit nappaavat ilmasta hiilidioksidia ja juuristaan vettä ja käyttävät auringonvaloa valmistamaan sokereita, tyypillisesti glukoosia. Sivutuotteena syntyvä happi vapautuu lehdestä ilmakehään. Prosessin nimi on yhteyttäminen, tai tarkemmin katsottuna yksi sen alakategoria – fotosynteesi.

Juuri yhteyttämisen ansiosta kasvit toimivat planeettamme keuhkoina. Kasveille itselleen tärkeintä on kuitenkin varastoida energiaa tulevaa omaa käyttöä varten. Vain se nimittäin mahdollistaa kasvin elintoimintojen ylläpidon, kasvun ja lisääntymisen.

Happi käyttöön – soluhengitys

Kuten kaikki elävät organismit, kasvit tarvitsevat selviytyäkseen käyttöenergiaa. Sitä ne saavat polttamalla yhteyttäessä varastoitua sokeria. Tätä prosessia kutsutaan soluhengitykseksi. Siinä glukoosi hajotetaan hapen avulla takaisin vedeksi ja hiilidioksidiksi. Samalla vapautuu energiaa, jota kasvin solut käyttävät.

Soluhengitystä tapahtuu ympäri vuorokauden, eli myös yöllä, kun yhteyttäminen on auringonvalon puuttuessa jo pysähtynyt. Päivällä kasvit tuottavat yleensä enemmän happea kuin käyttävät, mutta yöllä hapenkulutus sitten korostuu.

Tasapaino energiavirroissa

Yhteyttämisen teoreettinen hyötysuhde lienee jossain 30 - 40 % tienoilla. Todelliset kasvit jäävät kuitenkin tyypillisesti alle 10 prosentin. Kun mukaan otetaan vielä soluhengityskin, huomataan, että kasvit pystyvät hyödyntämään vaivaiset 0,1- 5 % tulevan auringonvalon energiasta.

Hävikkiä syntyy, koska fotosynteesissä käytetään vain pientä osaa tulevan valon aallonpituusalueesta, ja osa energiasta myös häviää reaktioiden lämpönä taivaan tuuliin. Kokonaishyötysuhde on kuitenkin aivan riittävä ylläpitämään kasvin elintoimintoja ja kasvua.

Mitä voimme oppia kasveilta?

Kasvien kyky sekä tuottaa että kuluttaa happea on muistutus siitä, kuinka hienovaraisia luonnon järjestelmät ovat. Vaikka kasvit ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana hallitsemaan energiavirtoja tehokkaasti, niiden toiminta ei ole läheskään täydellistä – aivan kuten meidänkään.

Seuraavan kerran, kun kävelet metsän halki ja hengität raikasta ilmaa, muista kiittää paitsi happea tuottavia puita myös sitä, että ne hengittävät itsekin. Tämä kahden vastakkaisen prosessin harmonia pitää maailman hengissä – myös yöllä, kun auringonvalo on poissa.

Harvoinpa tulemme ajatelleeksi, että Aurinko ja sitä kiertävä maapallo kiitävät eteenpäin radallaan Linnunradan keskustan ympärillä noin 250 kilometrin sekuntinopeudella. Siis noin 900 000 kilometriä tunnissa.

Galaktinen vuotemme – siis yksi kierros kotigalaksimme keskustan ympärillä – kestää lähteestä ja näiden arviosta riippuen noin 220-250 miljoonaa vuotta. 

Dinosaurukset on arvioitu kehittyneen jopa 235 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella. Dinosaurusten huippukautena pidetään kuitenkin liitukautta, joka oli noin 146-65,5 miljoonaa vuotta sitten.

Voidaan siis olla melko varmoja siitä, että hirmuliskot elivät huippuvuosiaan toisella puolen galaksia.

Tunnetuin liitukauden hirmulisko oli useiden tuntema Tyrannosaurus Rex. Mutta jouluisampana (ainakin nimeltään) oleva hirmulisko oli Euroopassa elellyt Mantellisaurus.

Joulumantelin mukaan Mantellisaurusta ei kuitenkaan nimetty, vaan Iguanadonttien suvun (johon Mantellisauruskin kuuluu) löytäjän, Gideon Mantellin, mukaan.

Sinivalas (Balaenoptera musculus) on tunnetusti maailman suurin, tai tarkemmin sanottuna massiivisin eläin. Se voi kasvaa jopa 30-metriseksi, mikä tekee siitä 1,5 kertaa VR:n uusimpien veturien pituisen ja 2-3 kertaa niitä painavamman.

Näillä mitoilla sinivalas ei kuitenkaan yllä pituuskisassa edes mitalisijoille.

Pronssille ponnistaa hiusmeduusa (Cyanea capillata). Suurimpien yksilöiden uimakellot voivat olla parimetrisiä ja pyyntilonkerot 36-metrisiä.

Eläimiä elää vakituisesti lähinnä Pohjois-Atlantilla, mutta ovatpa Itämeren suolapulssit tuoneet niitä joskus Suomeenkin.

Hiusmeduusan kevyestä kosketuksesta ei normaalisti ole ihmiselle vaaraa, sillä seurauksena tuleva kipu ja punotus rauhoittuvat helposti etikalla. Uidessa laajempi lonkeroihin sotkeutuminen voi kuitenkin olla vaarallista mahdollisen paniikin ja hukkumisvaaran vuoksi.

Pituuskisan hopeasijalle yltävät otukset, jotka lilluvat meressä vapaana ainoastaan poikasina.

Onnekkaat yksilöt, kuten Tetragonoporus calyptocephalus -lajin heisimato (yllä), päätyvät sitten jonkin hammasvalaan suolistoon, jossa ne viettävät loppuelämänsä lokoisasti loisien. Pisimmät mitatut yksilöt ovat olleet jopa 40-metrisiä, eli tuplasti pidempiä kuin suurimmat isäntäeläimensä kaskelotit. Leveyttä heisimadoilla on vain viisi senttiä.

Kultaa kuittaa kuitenkin eläin, jota voisi kutsua vapaasti suomentaen kengännauhadoksi. Se on heisimatoakin hoikempi mato, selvästi maailman pisin eläin. Niiden kerrotaan kasvavan jopa 55-metrisiksi, mutta leveyttä niillä on vaivaiset 0,5-1 cm.

Karhulla on jännä aineenvaihdunta talvella, sammakot voivat jäätyä, siilit heräilevät virtsaamaan ja lepakot kärsivät univajeesta.

Tässä neljä jännää tiedonmurua talviunesta ja -horroksesta. Niitä lukiessa tulee mieleen, että olisi kätevää jos me ihmiset pystyisimme samaan kuin eläimet!

1. Karhu synnyttää, mutta ei syö

Karhuilla synnyttäminen sujuu harvinaisen kivuttomasti: emot synnyttävät talvipesässään tammi-helmikuussa eikä talviuni juuri häiriinny. Pennut ovat vain muutaman sadan gramman painoisia, joten synnytys ei vaadi suurta ponnistusta.  

Karhujen uni ei ole kovin syvää, minkä vuoksi ne saattavat herätä häiriöihin. Ruumiinlämpötila laskee unen aikana 37 celsiusasteesta alimmillaan 32 asteeseen. Ero horrostaviin nisäkkäisiin on suuri: esimerkiksi siilien lämpötila voi laskea lähelle nollaa. 

Karhujen aineenvaihdunta muuttuu täysin talviunen aikana. Se ei ulosta, virtsaa, syö eikä juo. Kuinka se on mahdollista? No, virtsarakkoon kertyvä virtsa kierrätetään paksusuolen kautta maksaan, missä se muutetaan aminohapoiksi ja edelleen valkuaisaineiksi.

Lue lisää karhujen talviunesta Suomen luonto -lehden artikkelista!

2. Sammakon rasva muuttuu nestemäiseksi

Sammakot selviävät Suomessa talvet viettäen hiljaiseloa talven järvien ja lampien pohjassa. Niillä on vararavintoa ja lisäksi talveksi niiden elimistön rasvakoostumus muuttuu enemmän juoksevaan muotoon.

Joidenkin amerikkalaisten sammakkolajien on todettu kestävän myös osittaista jäätymistä. Niiden solujen sisältö väkevöityy eikä jäädy, mutta soluväleissä voi tapahtua hallittua jäätymistä. Lisäksi sammakon veressä voi olla ”jäänestoaineita" kuten glukoosia, glyserolia ja ureaa, jotka alentavat veren jäätymispistettä. 

Kerroimme sammakkojen lasol-verestä Tiedetuubissa.

3. Lauhat talvet häiritsevät siilien unta

Tavallisesti siilit horrostavat Suomessa 7-8 kuukautta ja heräilevät vain noin parin viikon välein virtsaamaan. Lauhat talvet häiritsevät siilien horrosta. Jos talvi on lauha, siili heräilee horroksesta useammin ja kuluttaa energiavarastonsa loppuun.

Tämän vuoksi se saattaa lähteä pesästään etsimään ruokaa, jota routaisesta maasta löytyy huonosti. Siksi pakkaskaudella ulkona toikkaroiva siili kannattaa toimittaa hoitoon osaavalle luonnoneläinhoitajalle.

Lisätietoa siileistä on Eläinten ystävä -lehdessä.

4. Lepakot ovat tosi cool

Lepakot horrostavat Suomessa pitkään, esimerkiksi pohjanlepakko yhdeksän kuukautta. Usein ne talvehtivat vuodesta toiseen samassa paikassa — ja lisäksi ne ovat pitkäikäisiä, vanhin tavattu isoviiksisiippa on ollut ainakin 41-vuotias.

Lepakkojen lämpötila laskee 2-3 asteeseen. Aineenvaihdunta hidastuu niin paljon, että elimistö käyttää vain hyvin vähän energiaa.

Yllättäen monet lepakot kärsivät talven aikana unenpuutteesta, koska horroksen aikana ne eivät saa syvää REM-unta.

Lepakko heräilee talven aikana joitain kertoja ja voi syödä ja paritella, mutta jos horrostavaa lepakkoa muutoin häiritään, se saattaa menettää liikaa energiaa eikä selviä talvesta.

Lue lisää lepakkojen unenpuutteesta Ylen jutusta ja lepakkojen vuodenkierrosta Luomuksen nettisivuilta.