vieraslaji

Hyvää tarkoittava biologinen tuholaistorjunta aiheuttaa joskus itsessäänkin merkittäviä ympäristöongelmia. Näin kävi agakonnien kanssa Australiassa ja vähän muuallakin.

Tämänkertainen tiedemoka ei ole sataprosenttisen tieteellinen, sillä hommassa on vain hutkittiin kunnolla ennen kunnollista tutkimusta. Tulokset ovat kuitenkin sitä luokkaa, että moka sopinee sarjaan.

Australialaisilla sokeriruokoviljelmillä oli 1900-luvun alkupuolella paha ongelma. Sadot tuhoutuivat, koska sikäläiset kovakuoriaislajit Dermolepida albohirtum ja Lepidiota frenchi olivat ikävän persoja sokeriruo’oille. Kuoriaisten toukat popsivat viljelyskasvien juuria, ja eloon jääneiden ruokojen lehdet päätyvät aikuisten kuoriaisten suihin.

Kuoriaisista oli päästävä jotenkin eroon.

Ongelma on yksinkertainen, ja niin ratkaisunkin luultiin olevan. Helpointa oli tuoda alueelle jokin otus syömään tuholaiset pois, tai ainakin vähentämään iljetyksiä sen verran etteivät sadot täysin tuhoudu.

Viljelmille päätettiin tuoda agakonnia (Rhinella marina). Ne ovat alunperin Keski- ja Etelä-Amerikan manneralueelta kotoisin olevia suuria rupikonnan sukulaisia. Isoimmat 24 cm pitkät yksilöt painavat lähes puolitoista kiloa. Ja konnat ovat tunnetusti oikeita petoja popsimaan hyönteisiä.

Agakonnat olivat tuolloin muotia, sillä otukset olivat vastikään poistaneet kuoriaiset tehokkaasti Puerto Ricon sokeriruokoviljelmiltä. Asiasta kirjoitettiin oikein Nature-tiedelehdessäkin, otsikolla ”Toads save sugar crop”. Tämän innoittamana otuksia siirrettiin vastaaviin tehtäviin monille monille Karibian ja Tyynenmeren saarille, Floridaan, sekä Australiaan.

Kuulostaako hyvältä? Niin myös australialaisista. Vuonna 1935 Queenslandin viljelmille vapautettiin 102 agakonnaa. Otusten syömiskäyttäytymistä tutkittiin vuoden ajan, minkä jälkeen niitä istutettiin alueelle 62 000 lisää. Konnat alkoivat viihtyä alueella hyvin. Aivan liian hyvin.

Agakonnat kyllä söivät ruokojen tuholaisia, mutteivät isoina ja kömpelöinä otuksina oikein osanneet kiivetä aikuisten kuoriaisten luo sokeriruokojen lehdille. Lisäksi ruokoviljelmät olivat konnille liian avonaista ja kuumaa maastoa. Ne levittäytyivät ympäristöön.

Agakonnan englanninkielinen nimi cane toad eli ”ruokokonna” viittaa myös tuholaistorjuntakäyttöön. Lajin tieteellinen nimi R. marina sopisi sinällään myös tiedetöppäykseksi, koska se viittaa merelliseen elinympäristöön, vaikka todellisuudessa agakonna ei sellaisessa ollenkaan viihdy. Tästä oudosta väärinkäsityksestä saamme kiittää Carl von Linnéä, joka perusti näkemyksensä vielä aiemman eläintutkijan Albertus Seban piirrokseen. Tieteilijöiden toisinaan harrastamista toisen käden tulkinnoista saisi aikaiseksi todella monta lisäluukkua! Kuva: Flickr / Sam Fraser-Smith.

Agakonnat syövät mitä ikinä kiinni saavatkin: hyönteisiä, jyrsijöitä, liskoja, mutta myös kasveja, koiranruokaa, kotitalousjätettä ja raatoja. Kun jokainen naaras lisäksi tuotti vuodessa tuhansia munia, joista noin 50–100 saavuttaa sukukypsyyden, konnien populaatio lähti pian lähes eksponentiaaliseen kasvuun.

Kyllä luonto hoitaa, sanottiin. Ja tokihan australialaiset pedot oikein mielellään söivätkin tätä uutta yleistyvää ja näennäisen helppoa saalista. Seuraukset tosin olivat tuhoisat, sillä agakonnien selässä ja niskassa on myrkkyrauhasia. Myös munat ja nuijapäät ovat tappavan myrkyllisiä. Ainoastaan nuoret konnat ovat jonkin aikaa myrkyttömiä lähestyessään sukukypsyyttä.

Useimmat agakonnan syöntiä yrittäneet otukset kuolivat. Australiassa ei luontaisesti elä muita konnalajeja, joten pussipedoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia agakonnien vahvan myrkyn edessä. Pahiten kärsi pirunkissa (oikealta nimeltään siirohäntäkvolli), jonka kannasta tuhoutui 97 prosenttia. Samoin kävi monille käärme- ja varaanilajeille sekä yhdelle krokotiilille. Kyseisten petojen aiemmat saaliseläimet pääsivät samalla yleistymään ongelmaksi asti. Toiset lajit taas taantuivat kun konnat tulivat kilpailemaan niiden ruuista.

Tätä nykyä Australiassa arvioidaan olevan yli 200 miljoonaa agakonnaa.

Kun otusten tiheys on Amerikoissa enimmillään 20 yksilöä sadalla metrillä, Australiassa se voi olla 2000–4000 yksilöä. Nykyään konnia löytyy pitkältä pätkältä Australian pohjois- ja itärannikolta. Esiintymisalueen länsirajan konnille on lisäksi kehittynyt normaalia suuremmat jalat, mikä mahdollistaa pidemmät kulkumatkat. Konnarintama etenee tällä haavaa länteen noin 60 kilometriä vuodessa.

Konnien leviämistä on vaikea estää. Aikuisten pyydystämiseen tai tappamiseen keskittyminen on liian hidas keino, ja loukkuihin jää muitakin eläimiä. Konniin tarttuvat taudit taas saattaavat levitä myös paikallisiin sammakkolajeihin. Geenimanipulaation kautta voisi ehkä puuttua konnien lisääntymismenestykseen, mutta tätä ei vielä olla käytännössä testattu.

Paikallisia petoja on nyt alettu kouluttamaan pysymään erossa agakonnista. Opetuskeino on maastoon levitetty myrkytön konnanliha, johon on sekoitettu oksennusrefleksin käynnistäviä kemikaaleja. Muutamat lintulajit taas ovat oppineet itsenäisesti kääntämään konnat selälleen ja näin välttämään myrkyllisen selkäihon, toiset taas syövät vain konnien sisäelimiä.

Myös jotkut Australian alkuperäisetkin eläimet ovat joutuneet tulilinjalle konnapelon varjolla. Agakonnien väritys vaihtelee hyvin paljon, joten myös aussisammakoita on usein luultu nuoriksi agakonniksi. Näin on tehty jopa alueilla, jossa agakonnia ei esiinny (vielä).

Agakonna ei missään nimessä ole Australian ainoa vieraslajivitsaus. Se on kuitenkin harvinaisen hyvä esimerkki siitä, kuinka vieraslaji – alueelta toiselle ihmisen avulla nopeasti siirretty eliö – saattaa uudessa paikassa alkaakin toimia aivan eri tavalla kuin kotonaan.

Miten agakonnille on käynyt muissa paikoissa joihin niitä on istutettu? Lähes samalla tavoin kuin Australiassa, tietysti. Agakonna on yksi maailman tuhoisimmista vieraslajeista. Niin, ja se siirtobuumin liikkeelle saanut Puerto Ricon tuholaiskuoriaisten kannan romahduskaan ei olla agakonnien ansiota, vaan johtui tiettävästi vuosia kestäneistä saaren historian mittavimmista sateista.

Entäs ne Australian tuholaiskuoriaiset sitten?

Ne on saatu kuriin suhteellisen hyvin hyöneismyrkyillä, joilla tosin jokaisella on omat haittapuolensa.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tagit

joulukalenteri

tiedetöppäykset

vieraslaji

agakonna

sammakko

australia

Kuinka hävittää haitallinen vieraslaji? Jättipalsamin tapauksessa ainakin osavastaus on "ruokana". Tietyin varauksin.

Lajin alkuperäisillä asuinalueilla kasvin siemenet syödään raakana ja lehdet keitetään. Kukista tehdyn juoman sanotaan taas viilentävän.

Jättipalsamin siemeniä voikin hyvin käyttää ruuanvalmistuksessa ja kukkia vaikkapa salaattien koristelussa. Myös tuoreet lehdet ja versot kelvannevat pienissä määrissä salaatteihin, mutta ryöppäys, kuivaaminen tai jopa keittäminen voi kuitenkin olla paikallaan mahdollisten haitta-aineiden poistamiseksi. Vanhemmat lehdet ovat tuoreita kitkerämpiä, mutta halutessaan niitäkin voi heittää keittoihin ja pataruokiin.

Ontolle varrelle ei tunnu löytyvän juuri muuta hyötykäyttöä kuin ehkä erikoisena pillinä tai puhallusputkena.

Jättipalsamin huhutaan olevan sekä myrkyllinen että myrkytön. Erityisestä vaarallisuudesta ei kuitenkaan ole vahvaa näyttöä, ja tuo huhu pohjautuuneekin läheisistä lajeista löydettyihin aineisiin. Etenkin paljon syötynä ne kuitenkin ärsyttävät ruuansulatuselimistöä. Kansanlääkinnässä sen syömisen kerrotaankin kiihdyttävän sekä nesteen poistumista että ulostusta, ja lisäksi aiheuttavan vielä oksentelua. Tämän takia jättipalsamin popsiminen voi olla haitallisia esimerkiksi virtsatieongelmaisille.

Kenenkään ei siis kannata ryhtyä tämän jutun pohjalta popsimaan suuria määriä jättipalsamia. Kuriositeettina tämäkin kasvi kuitenkin käy lautaselle, paremmin kuin hyvin.

Vaikea vieraslaji

Jättipalsami on Suomessa haitallinen vieraslaji, joka leviää kulovalkean tavoin lähinnä rantoja pitkin. Leviämisellä on paljon haittoja – muitakin kuin kotoperäisten lajien syrjäyttäminen.

Paukkukukkana tunnettu jättipalsami posauttaa kypsät siemenet pienimmästäkin kosketuksesta jopa viiden metrin päähän. Kuplamuovimaisen viihdearvon ei pidä antaa hämätä, sillä ominaisuus on harvinaisen tehokas. Yksi ainut kasvi singauttaa ympäristöön satoja siemeniä, varmistaen että ongelma varmasti jatkuu seuraavana vuonna.

Kasvin kitkeminen on helppoa, kunhan rehut muistaa poistaa juurineen (suoraan ylöspäin varresta vetäen). Tarlkkus on tarpeen, sillä maahan jääneestä juuresta nousee heti uusi varsi katkaistun tilalle, irroitettukin varsi kypsyttää siemenet loppuun asti, ja kompostiin heitetyt tai kasaan kuivumaan jätetyt kasvit juurtuvat helposti uudelleen.

Siementen sinkoiluaikaan kitkeminen on tietysti vaikeampaa. Leviämistä kannattaa estää pussittamalla ensin kasvien yläosat varovasti, ja sitten ravistamalla. Näin saa kerättyä siemenet ruuaksi. Sen jälkeen rehut kannattaa kitkeä, sillä uusia siemeniä kehittyy myöhemmin aivan varmasti.

Kitkettyjen kasvien hävitys on käytännöllisintä hoitaa polttamalla. Tai osaksi lautasella.

Kuvat ovat Turun luonnonsuojeluyhdistyksen järjestämistä kitkentätalkoista. Jättipalsami ei päätynyt sieltä ruokapöytiin, vaan polttolaitokselle. Kuvat: Jarmo Korteniemi

Tagit

Tämä juttu käsittelee vieraslajien ympärillä pyöriviä järjettömyyksiä.

Käsittelen aihetta kommentoimalla Ylen Aamu-tv:ssä ollutta farssin kaltaista haastattelua. Video löytyy haastattelun perusteella tehdyn uutisartikkelin ohesta: "Tutkija: Lupiini ei uhkaa luontoa, hävittämispakko on turha".

Haastateltavana on emeritusprofessori ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen. Hän on vasta julkaissut kirjan "Valloittavat lajit". Artikkelin otsikko jo kertoo haastattelun teeman: haitalliset vieraslajit eivät Turusen mukaan olekaan haitallisia. Ainakaan niin paljoa, että asialle kannattaisi tehdä juuri mitään.

Farssi tulee siitä, että toisaalta toimittaja ei kai ole tehnyt taustatöitään kunnolla, ja toisaalta professori vetelee mutkia suoraksi minkä ehti. Teema kannattelee koko keskustelua (ja paistaa tekstiartikkelistakin läpi). Katselijalle (tai lukijalle) välittyy kuva, että Arkadianmäellä suunnitellaan taas jotain turhia typeryyksiä, mutta rofessori tietää ja televisiossa kerrotaan totuus.

Teksti on pitkä, pahoittelen. Toisin kuin Turunen, ajattelin perustella esittämäni asiat.

Taustatiedon puutetta?

Haastattelija vääristelee asiaa heti aluksi muutamalla huonosti (tai tarkoituksella?) valitulla sanalla. Luodaan väärinkäsitys, joka säilyy katsojan mielessä läpi keskustelun.

Alustus alkaa: "Valtioneuvosto teki pari vuotta sitten periaatepäätöksen siitä, että vieraslajit pitäisi Suomesta hävittää. Tästä asiasta on nyt lausuntokierroksella lakiesitys, ja varsinaisen lain pitäisi astua voimaan..."

Turunen vastaa, että "kuulostaa perin, perin vaikealta toteuttaa." "Minusta tuo kuulostaa aikamoiselta hätiköinniltä." "En usko, että tuossa muodossa se tulee koskaan toteutumaan."

Totta kai kuulostaa, eikä varmasti toteudu. Ajatus on absurdi. Mutta ei toimittajan väite ole tottakaan.

Asia selviää, jos lukee lakiesityksen tai sen pohjana olevan vieraslajistrategian, jommankumman tiivistelmän, tai edes strategian ensimmäisen sivun, jossa on yli viisi lausetta. (Turusen kirjan alussakin asia lukee.) Strategiassa kerrotaan:

"Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella."
"Yleensä vieraslajit sopeutuvat huonosti [...] ja tuhoutuvat nopeasti. Joissakin tapauksissa [ne] kuitenkin menestyvät [...] ja vakiintuvat osaksi uutta elinympäristöään."
"Jotkin vieraslajeista menestyvät erityisen hyvin ja ovat huomattava uhka aiheuttaessaan vakavaa vahinkoa alkuperäislajeille, ekosysteemeille, viljelykasveille, metsätaloudelle tai muille elinkeinoille. Ne voivat myös aiheuttaa huomattavaa taloudellista haittaa vaikuttamalla ihmisten, eläinten tai kasvien terveyteen tai kiinteistöjen arvoon. Haitat voivat myös olla sosiaalisia tai esteettisiä. Tällaisia selkeitä haittoja aiheuttavia vierasperäisiä lajeja kutsutaan haitallisiksi vieraslajeiksi."

Rautalankaa: Haitallisuus ei ole vieraslajien yleinen ominaisuus. Haitallinen vieraslaji ei siis ole synonyymi vieraslajille. Useimmiten vieraslajit jopa häviävät alkuperäisille lajeille 10–0. Mutta osa vieraslajeista kuitenkin on haitallisia. Suomen vieraslajeista n. 19 %. (eli 157 kpl) on luokiteltu haitallisiksi, Euroopan tasolla määrä on alle 15 % (max n. 1650 kpl).

Asiaa voi verrata ihmisiin: suurin osa ei varastele, mutta jotkut varastavat. Jälkimmäiset, pieni osajoukko, pitäisi saada kuriin. Tätä Turunenkin yrittää toimittajalle selostaa – mutta painaa pian itse villasella haitallisten lajien aiheuttamia ongelmia niin, että päätyy tulokseen etteivät edes ne haitalliset ole haitallisia.

Ero haitallisen ja 'normaalin' vieraslajin välillä pitäisi tehdä jutussa selväksi. Mutta kun pahimmillaan kumpikin keskustelija käyttää niitä ristiin, niin minkäs teet.

Proffan ontuvat faktat

Kirjaansa puffaava Turunen kertoo näkemyksensä selvästi. Hänestä vieraslajit ovat normaaleja luonnon kiertokulussa. Lajit siirtyvät ja leviävät syystä tai toisesta, sopeutuvat, syrjäyttävät, syrjäytyvät ja niin edelleen. Elä ja anna toisten elää, tai kuolla, luonnonvalinnan ja sensellaisen mukaan. Kyllä luonto sen kestää, turha meidän on siihen puuttua. Menisi rahaakin.

Ja haitallisten vieraslajien vastainen työkin on turhaa ideologista fanatismia. Sekä ajan että rahan haaskausta.

Turusen kanta on, että ainoastaan tuotantokasvien ja -eläinten tauteja ja jättiputkia vastaan kannattaisi taistella.

Turunen toistelee, että vain osa vieraslajeista on haitallisia – mikä toki on totta. Tällä hän perustelee, että vieraslajien kokonaishaitta on pientä. Tämä taas ei ole aivan totta. Vaikka vain yksi laji olisi haitallinen, miljoonankaan muun haitattomuus ei sen haittaa vähennä. Ja, vaikka Suomessa ei vaikutusarvioita vielä ole tehty, Euroopan tasolla on: Taloudellista tai ekologista haittaa tekevät vieraslajit laihduttavat Euroopan kukkaroa vähintäänkin 12,5 miljardia euroa vuodessa. Haittaa löytyy.

Turunen myös painottaa, etteivät ihmiset tunnista suurinta osaa vieraslajeita. Hän ei käytä tätä suoraan perusteluna haitallisten lajien torjumisen toivottomuudelle, mutta heittää sen kohtiin, joissa se kuulostaa perustelulta. Samaa taktiikkaa hän käyttää myös kirjassaan. Hän ei ilmeisesti koe vaikkapa lajituntemuksen parantamista tarpeellisena ongelman korjaamiseksi.

Sivuhuomautus: Jo nyt ihmisten pitäisi tuntea iso liuta rauhoitettuja eliöitä ja muistaa paljon säädöksiä jotta voisi elää lakien mukaisesti. Pitäisikö rauhoitukset ja säädökset poistaa, kun vaatimus on noinkin kova?

Turunen nostaa esille haitallisista vieraslajeista kuuluisimpia: "Lupiinista tai jättipalsamista, niiden hävittämisestä ei ole mitään toivoa enää." Jälkimmäisestä hän kertoo, että siitä "ei ole todettu mitään haittaa alkuperäiselle lajistolle." Hän tarkoittanee tsekkiläistä tutkimuksta, johon viittasi kirjassaankin. Sen mukaan jättipalsamit eivät vähennä luonnon monimuotoisuutta, vaikka kasvi leviääkin räjähdysmäisesti ja valtaa alaa muilta lajeilta. Se ei nimittäin yleensä tapa alkuperäislajeja, vaan vain työntää ne johonkin syrjemmälle. Lajimäärä pysyy siis ennallaan, tai oikeastaan kasvaa yhdellä, jättipalsamilla. Vain yksilömäärät muuttuvat. Lieneekö keskieurooppalainen tutkimus yleistettävissä suomalaispurojen varsille, eliöstö kun on varsin erilainen? Oli miten oli, kyse on vain osatotuudesta. Vaikka lajimäärä säilyy, ei ekosysteemi välttämättä ole entisensä. Miljoona rottaa ja yksi hirvi ei ole sama kuin tuhat rottaa ja sata hirveä.

Varsin pienellä tutkimusten pläräyksellä selviää, että pääosin vesistöjä pitkin leviävä jättipalsami muuttaa valtaamansa alueen selkärangattomien populaatoita ja pienentää biodiversiteettiä. Se myös muuttaa pölyttäjähyönteisten käyttäytymistä radikaalisti. Jättipalsami voi, yllätys yllätys, laskea monimuotoisuutta valtaamallaan alueella jopa 25 prosentilla. Kasvit vaikuttavat voimistavan eroosiota, minkä vuoksi niiden reunustamien jokien ja purojen kuljettama sedimenttimäärä voi tulla ongelmaksi, virtaukset voivat muuttua, ja niin edelleen. Kerrannaisvaikutuksissa löytyy. Jättipalsamien vaikutuksia on tutkittu varsin paljon (en tosin tiedä, onko juuri Suomessa tai lähialueilla). Yleisesti niiden on todettu tuottavan ongelmia, ja juuri siksi ne ovat haitallisia vieraslajeja. Ne muuttavat elinympäristöä enemmän, nopeammin ja yksipuolisemmin kuin kotoperäiset lajit.

Mikäli kannatetaan Turusen välinpitämätöntä mallia ja annetaan jättipalsamien rehottaa, kotoperäisten lajien ja ekosysteemien on vain sopeuduttava paineen alla.

Turunen on eläinten ravitsemusfysiologiaan erikoistunut biologi. Voinee olettaa, että hän tuntee eläimet kasveja paremmin.

Kannattaisikin hoksata kasvien ja eläinten dynamiikan ja leviämisen erilaisuudet eikä niputtaa niitä suoriltaan yhteen. Eroja löytyy niin eliöryhmien, lajien, kuin elinympäristöjenkin väliltä. Jos yksi kasvi ei ole ongelma, se ei tarkoita että toinen ei ole. Jos eläin ei ongelma yhdessä paikassa, se voi olla sitä toisessa.

Yleistykset ovat ongelmallisia. Samoin huonot vertaukset.

Turunen vertaa Suomen ongelmalajeja siihen, kuinka vieraslajien kanssa pärjätään USA:ssa. Kuulemma hyvin. Aluevertaus tosin ontuu: Pinta-ala on aivan eri luokkaa ja paikalliset ongelmat jäävät tuolla skaalalla siellä huomiotta. Silläkään, että vieraslajit ovat aiheuttaneet suurimpia tuhojaan erityisesti saarilla, ei ole mitään tekemistä meillä havaittavien ongelmien kanssa.

BLOG

Lue lisää Professori vetelee ympäristön ongelmamutkat turhan suoriksi

Kuvassa ei ole jänis, vaan kaniini, jäniseläinten lahkoon kuuluva nisäkäs. Koska kaniini on paitsi mukava kotieläin, niin myös herkullinen sellainen, pidettiin niitä aikanaan mukana Euroopasta kaukomaille lähteneillä laivoilla, ja niiden mukana laji levisi monille muille mantereille. Se on ollut hyvin sopeutuva, joten kaniinit lisääntyivät runsaasti ja elivät niin hyvin, että se on listattu nyt erääksi maailman sadasta haitallisimmista vieraslajista.

Eritysen hyvin kaniini levisi Australiassa, minne se tuotiin alun perin 1800-luvun puolivälissä riistaeläimeksi; niitä siis päästettiin tieten tahtoen luontoon, jotta niitä voitaisiin metsästää. Koska ympäristö ja sääolot Australiassa olivat oikein sopivat, eikä kaniineille ollut siellä luontaisia vihollisia, kaniinien määrä lisääntyi sadassa vuodessa noin 600 miljoonaan yksilöön.

Euroopassa villikaniinia on metsästetty ja syöty yli 120 000 vuoden ajan ja se on ollut kotieläimenäkin noin 2600 vuoden ajan. Koska paavi Gregorius (540 – 604) julisti, että kaniinia ei lasketa liharuoaksi ja siten sitä voidaan syödä paaston aikana, on siitä tullut pääsiäisen symboli.

Kaniini on ollut erinomainen laboratorioeläin ja kaniinin genomi oli eräs ensimmäisistä kokonaan selvitetyistä nisäkkääiden genomeista.

Suomalaiset jänikset ovat toisilleen paljon läheisempää sukua kuin Helsinkiinkin levinneelle kaniinille. Metsäjänis ja rusakko kuuluvat Lepus-sukuun (Lepus timidus ja Lepus europaeus), kaniini taas Oryctolagus-sukuun (Oryctolagus cuniculus). Eläimet erotellaan toisistaan myös useissa kansankielissä: ruotsiksi hare - kanin; saksaksi hase - kaninchen; englanniksi hare - rabbit; ranskaksi lièvre - lapin.

Päivitys 3.4.2015: Lisätty nippelitietokommentti lajien sukulaissuhteista. Ikävä kyllä julkaisusysteemimme ei anna muuttaa otsikon kirjasinlajia - eliöiden tieteelliset lajinimet kun pitäisi aina kirjoittaa kursiivilla.

Kuva: Robyn Shaw, Spring Valley Laboratories, Inc.

Tagit

Tilaa aihepiirin vieraslaji RSS-syöte