Peking ei ole suinkaan Kiinan suurin kaupunki, sillä siellä on "vain" noin 21 miljoonaa asukasta. Väkimäärän mukaan laskettuna suurin on Guangzhou, jonka alueella vipeltää yli 44 miljoonaa kiinalaista, mutta kun luokitteluperusteeksi otetaan kaupungin itsensä alueella oleva väkimäärä – ei koko ympäristöä – on suurin kaupunki Shanghai. Lähes 25 miljoonaa ihmistä.
Ja kaupunki kasvaa niin nopeasti, että kun lentoasemalta tulee kaupunkiin ja vertaa maisemaa takaisin lentokentälle mennessä, tuntuu siltä, että tien varrelle on pullahtanut pari kaupunginosaa lisää.
Kaupunki sinällään on näkemisen arvoinen, sillä historiallisia muistomerkkejä ja muutamia vanhoja taloja lukuun ottamatta se on rakennettu (tai uudistettu) ihan vastikään. Rahasta ei ole ollut nyt pulaa, ja niinpä kuvaruutuja, valoja ja kaikenlaista härpäkettä on joka puolella. Vempeleistä innostunut teknofriikkikin hengästyy Shanghaissa vaeltaessaan.
Siksipä hektistä menoa kannattaa mennä pakoon vaikkapa kaupunkin keskusta-alueen suurimpaan puistoon, Century Parkkiin Pudongissa. Siellä puolestaan hyvä paikka rauhoittumiseen on Shanghain tiede- ja tekniikkamuseo, joka sekin on jättiläinen. Siellä on 65 500 neliömetriä näyttelytilaa, 13 erilaista pysyvien näyttelyiden osastoa ja neljä erilaista elokuvateatteria.
Tai itse asiassa rauhoittuminen onnistuu oikeastaan vain teattereissa (vaikkapa avaruusaiheista IMAX-elokuvaa katsoen) tai vanhaa kiinalaista tiedettä sekä tekniikkaa esittelevässä näyttelyosastossa. Siellä on esillä muun muassa mainio kokoelma erilaisia raketteja, kompassi ja paljon muita keksintöjä, jotka ovat kotoisin Kiinasta.
Muut näyttelyosastot ihmisen sisuksista robottien avaruustutkimukseen ovat hienoja, mutta tyyliltään varsin räiskyviä. Rauhoittujan kannalta tämä ja suuret kiinalaiskoululaisryhmät eivät ole hyvä asia, mutta ellei tätä oteta huomioon, ei osastoja voi kuin kehua. On pianoa soittava robotti, Shenzhou-avaruuskapseli, satelliitteja ja interaktiivisia vempeleitä joka kulmassa.
Kiina selvästi haluaa näyttää parastaan, ja sillä on paljon näytettävääkin. Lisäksi museota kiertäessä käy hyvin selväksi, että Kiina haluaa kouluttaa lapsiaan sellaisiksi, että he ymmärtävät tiedettä ja tekniikkaa – he ymmärtävät, että siinä on tulevaisuus.
Eikä vain tulevaisuus, sillä Kiinan nykyinen hohto perustuu vain siihen. Tässä mielessäkin on suomalaisittain erittäin ikävää huomata taas kerran, että samaan aikaan kun Suomessa tästä kaikesta nipistetään ja ilmapiiri on erittäin tiedevastainen, innostaa Kiina nuorisoaan insinööreiksi ja tutkijoiksi. Kun pelkästään Shanghaissa on siis tuo noin viisi kertaa Suomen väkimäärä, ei pohjoisella maallamme ole paljoakaan sanottavaa kilpailussa idän maita vastaan...
Mutta ilman näitä ajatuksiakin museo on ehdottomasti käynnin väärti. Sinne on myös helppo päästä, sillä museolla on oma metroasemansa:
Ranskalaisinsinööri Jean Bertin oli kenties liian edellä aikaansa, kun hän esitteli vuonna 1963 ideansa lentokonemoottorin työntämästä ilmatyynyaluksesta, joka liikkuisi yhden palkkien päällä kulkevan raiteen varassa nopeasti eteenpäin. 
