tunnistaminen

Päivän kuva Kuvassa merikotka "kisailee" sääksen kanssa. Kyse lienee reviirin tai ruuan puolustamisesta.

Vaikka kummallakin on terävät tarttumakynnet ja suuri nokka, sääksi jäisi lähitaistelussa auttamatta toiseksi. Vaikka se on maamme kolmanneksi suurin päiväpetolintu, se painaa vain kolmanneksen merikotkasta. Valkoisen sääksen etu on erityisen pitkien ja kapeiden siipien tuoma ketteryys.

Merikotka taas on Suomen päiväpetolinnuista kaikkein suurin. Sen siipien kärkiväli on jopa 2,4 metriä. Painoa suurimmille yksilöille kertyy runsaat 5–6 kiloa.

Kuvat on otettu Vaxholmissa, Tukholman saaristossa, mutta vastaavaa tapahtuu varmasti Suomessakin. Sääksiä meillä pesii ympäri maata noin 1000-1500 paria, merikotkia taas 300-700 paria. Merikotkien ydinaluetta ovat rannikot, Kainuu, ja Ylä-Lappi.

Merikotkan ja sääksen väliin kokovertailun hopeamitalistiksi jää maakotka. Se on käytännössä aivan saman kokoinen kuin merikotka, mutta siipiväli jää pienemmäksi, sillä siivet ovat hieman erilaiset. Maakotkia löytyy lähinnä Lapista ja Pohjanmaalta.

Jos kotkat ovat suurempia kuin vain pisteitä taivaalla, tunnistaminen on suoraviivaista. Maakotkan muodot ovat sopusuhtaisemmat kuin merikotkalla. Sen pyrstö on yhtä pitkä kuin siivet leveät. Merikotka taas on yläpainoinen: pyrstö on hyvin lyhyt ja tylppä, kaula pitkä ja nokka hyvin jykevä. Kummankin linnun höyhenpuku vaihtuu useita kertoja ennen aikuistumista. Merikotkan pyrstö ja myöhemmin pää ja kaulakin ovat ovat usein silmiinpistävän vaaleita.

Sekä meri- että maakotka olivat hyvin uhanalaisia muutama vuosikymmen sitten (katso pesimäkartta alla). Nykyään kannat ovat toipuneet, mutta linnut ovat yhä suojeltuja ja tarkan seurannan alla.

Päivitys (ma klo 19.30): Lisätty tieto kuvauspaikasta, sekä sääksien ja merikotkan pesimäkannoista.

Kuvat: Bengt Nyman (via Flickr)

Tagit

päivän kuva

merikotka

kalasääski

sääksi

Tuolta se tuli ja tuonne se meni - mutta mikä se oli? Kuinka tunnistaa hirvieläinten jäljet?

Metsistämme löytyy paljon sorkanjälkiä. Siellä asustaelee vakituisesti kuusi hirvieläintä, jotka ovat kokojärjestyksessä hirvi, metsäpeura, poro (eli tunturipeuran kesy muoto), valkohäntäkauris (eli -peura, tai laukonpeura), täpläkauris (eli kuusipeura) ja pienimpänä metsäkauris.

Kaikkien mainittujen sorkat jättävät suurin piirtein samankaltaisia painanteita - mutta vain äkkisilmäyksellä.

Hirven jälki on ehdottomasti helpoin tunnistaa: Ne ovat muita suuremmat ja leveämmät. Jos jäljet huitelevat 15 sentin tienoilla, ne ovat hirven. Vasojen ja nuorten yksilöiden jäljet tekevät tunnistuksesta kuitenkin joskus haastavaa. Jälkiä kannattaakin seurata hetki, jos vaikka emon sorkka ratkaisisi tunnistuspulman. Hirvenvasan sorkka on jo vuoden ikäisenä suurempi kuin valkohäntäkauriilla.

Poron ja metsäpeuran jäljet on helppo erottaa kaikista muista hirvieläimistä: sorkkien painaumat ovat kuin kaksi pyöreää kaarta tai puolikuuta, muilla ne ovat pitkulaisia. Poroa ja metsäpeuraa on kuitenkin lähes mahdotonta erottaa toisistaan, sillä ne ovat saman eläimen alalajeja. Pitkäjalkaisuudesta johtuen metsäpeuran askelväli tosin on hieman pidempi. Havainnon sijainti antaa yleensä selvän vihjeen: Lapista löytyvä peuran jälki on aina poron. Metsäpeuroja taas löytyy lähinnä vain Kainuusta, Lieksasta ja Ähtärin ympäristöstä. Poroaidan pitäisi toimia tunnistusrajana.

Hirvieläinten jälkivertailu. (Jarmo Korteniemi)

Yllä: Hirvieläinten jälkien koko- ja muotovertailu. Klikkaa suuremmaksi. Kuva: Jarmo Korteniemi

Pienten kauriiden jäljet limittyvät

Valkohäntäkauris jättää kuin pienen ja kapeasorkkaisen hirven jälkiä. Ne ovat terävät ja reunoiltaan pyöreät. Ainoastaan vasojen jälkiä voi kokonsa puolesta luulla metsäkaurispukin jättämiksi. Metsäkauriin sorkka kasvaa tuskin tulitikkuaskia suuremmaksi, ja jäljet kaartuvat kärjistään vielä valkohäntäkauristakin enemmän.

Täpläkauriit sekoittavat pienten hirvieläinten pakkaa pahasti, sillä niiden jäljet täyttävät sopivasti metsä- ja valkohäntäkauriiden väliin jäävän aukon. Täpläkauriin sorkanjäljet ovat reunoiltaan kuitenkin selkeästi suoremmat kuin toisilla - mutta ilman vertailukohtaa tunnistus on usein vaikeaa.

Kauriiden tunnistus on ongelmallista siis juuri täpläkauriin esiintymisalueella: Uudellemaalla (Hyvinkää ja Inkoo) sekä Varsinais-Suomessa (Miraholm). Yksittäisiä yksilöitä on havaittu ajoittain muuallakin. Valkohäntäkauris on vakiintunut Vaasasta Kotkaan ulottuvalle alueelle, ja metsäkauriita löytyy nykyään jo ympäri maan aivan ylintä Lappia lukuunottamatta. Maan lounainen osa on kummankin ydinaluetta. Pienten hirvieläinten jälkien tunnistamisesta lisää vaikkapa Metsästäjä-lehden numerossa 1/2009.

Villisian jäljet voivat joskus sekoittua hirvieläinten jättämiin. Kokoluokka on sama kuin täpläkauriilla, mutta possun sorkat jättävät paljon pyöreämpiä painaumia.

Eläinten uudet kaurisnimitykset voivat herättää ihmetystä. Ne ovat peräisin nisäkästoimikunnan suosituksesta, ja perustuvat tieteelliseen jakoon. Peuroja on vain yksi laji, jonka alalajeja ovat poro ja metsäpeura. Kaikki muut ovat kauriita. Paitsi tietysti hirvi.

Tagit