Keskiajan markkinat

Jutussa esiintyy kuolleita eläimiä, eikä se siksi välttämättä sovi kaikkein herkimmille. Suosittelen kuitenkin lukemaan sen kokonaan. Mielestäni mukana on tärkeähkö pointti.

Äiti kävelee tyttärensä kanssa Turun Keskiajan markkinoiden ihmisvilinässä. "Mennään tuonne", tyttö nykäisee kädestä. Ohikulkijat saavat väistellä. "Kettu, katso äiti kettu", huutaa lapsi. Äitikin ihastelee esittelypöydällä lepäävää punaturkkia. Tyttö koskettelee monia muitakin nahkoja, ja luita, ja... äkkää sitten teltan vieressä naisen, joka nylkee jotain puusta riippuvaa eläintä. Äiti raahaa kiinnostuneen lapsen saman tien pois. Toisessa perheessä tapahtuu lähes sama -- mutta siellä lapsi huutaa heti raadon huomattuaan "ällö!" ja kääntyy itse pois.

Puusta riippuu mäyrä, ja sitä nylkee Emmi-Lotta Himmanen. Hän opiskelee Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopistossa muinaistekniikan artesaaniksi. Nyt hän esittelee taitojaan Suurtorilla, tehden mäyrästä käsilaukkua. "Tai ehkä siitä tulee nuoliviini", hän aprikoi. "Aloitan ompelun vasta viikon päästä Karhujuhlilla, tässä on aikaa miettiä."

Mäyrännahan valmistuksen abc

Kysyn, kuinka koko homma oikein käy. Vastaus yllättää: perinteitä vaaliva työ sujuu nopeasti. "Nahan irroittamiseen menee 20 - 60 minuuttia, kaapimiseen saman verran, sitten vartti parkitsemiseen ja avaamiseen ehkä puolisen tuntia", hän kertoo. Odotteluajat vielä mukaan, ja ahkeralla on käyttökelpoinen nahka kädessään jo vuorokaudessa.

Himmanen opastaa vaihe vaiheelta, kuinka nahka vaihtaa käyttäjäänsä:

"Eläin on tietenkin se kaikkein tärkein. Tämä mäyrä löytyi yliajettuna tienlaidasta."
"Aluksi tehdään viillot takajalkojen kantapäistä peppuun. Mutta nuo komeat polkuanturat kannattaa jättää ehjiksi. Varpaat katkotaan viimeisen nivelen tienoilta. Ja ruho ripustetaan akillesjänteen takaa riippumaan johonkin sopivaan paikkaan. Ei tätä ihan missä tahansa voi tehdä." Viimeisen lauseen kohdalla hän naurahtaa -- olemmehan kuitenkin Turun keskustassa.
Nylkeminen onnistuu tuoreen ruhon kanssa helposti, sillä "nahka irtoaa kuin sukka". Kylmenneen eläimen kanssa joutuu taistelemaan pidempään -- mutta sekin onnistuu, kun apuna on terävä puukko tai partaterä. Etujalat hoidetaan kuin takajalatkin, viilto tulee kainaloihin asti. Pää vaatii tarkkaa työtä, ettei mitään repeä korvien, silmien, kuonon tai ikenien kohdalta. "Korvien rustot jätetään mahdollisimman pitkiksi", muistuttaa Himmanen.
Kaapimalla poistetaan ylimääräiset rasvat ja kalvot. "Nahan voi levittää vaikka taanalaudalle karvapuoli alaspäin, mutta mikä vain tasainen pinta tietty käy. Kaapimisessa voi käyttää vaikkapa tylsää puukkoa." Sitten nahan annetaan kuivahtaa, mutta vain hetken.
Parkitsemisen voi aloittaa kun nahka on "makkarannihkeä". Parkkiaine hierotaan huokoisen nahan rakosiin, jotta se pysyy tuoreen oloisena, liikkuvana ja käyttökelpoisena. "Helpon perusparkin saa munankeltuaisesta, puolestatoista desistä öljyä ja ruokalusikallisesta tai parista mäntysuopaa. Tuo määrä riittää lampaantaljalle. Sitä hierotaan nahan lihapuolelle vartin verran. Valmista on, kun pinta helmeilee... vaikea selittää, mutta kyllä sen helmeilyn tietää, kun näkee." Aineen annetaan vaikuttaa tunnin.
Avaamisessa nahkaa venytellään jollain terävällä - muttei yhtä kovakouraisesti kuin kaavinnassa. Lopuksi sen annetaan imeä happea vuorokauden verran. "Samalla se kuivahtaa suht tanakaksi ja kovaksikin. Eli nahka on periaatteessa valmis vuorokaudessa, mutta pehmeä nahka vaatii kaksi. Kovempi olisi hyvä vaikka kirjan kansiin, laukkujen pohjiin, kenkiin, makuualustaksi tai muuhun, mutta mäyrälaukkuun se ei sovi," Himmanen painottaa.
Pehmitys on viimeinen vaihe. Lihapuoli sumutetaan vedellä, jossa on tippa mäntysuopaa. "Siitä pitää saada uudelleen löysä. Vaatii vähän hieromista, että vesi löytää huokosiin. Nahkaa pitää vatvoa ja nitkutella vaikka lusikalla moneen kertaan, välissä annetaan nahan rentoutua ja taas uudestaan. Siihen asti, että nahka on kuiva."

Vieressä Riina Pernu tekee valkohäntäkauriin päänahasta lakkia ja antaa lisävinkkejä: "Nahka on hyvä materiaali, se muistaa aina valmistusmenetelmänsä. Teollista nahkaa ei juuri saa enää uudelleen pehmitettyä, mutta käsintehdyn saa. Pieni kostutus sumutepullolla, ja nahka on kohta kuin uusi. No, melkein." Pernu on juuri valmistunut ja aikoo käsityöläisyrittäjäksi. Nyt hän vielä toimii osuuskunnassa Mynämäellä.

Periaatteessa helppoa, mutta...

Onko erilaisten nahkojen käsittelyssä sitten selviä eroja?

Pernu miettii: "Hirven nahka on paksu, mutta ei läheskään niin kestävä kuin lehmän. Ja hirvieläimistä lähtee aina karvoja, teki niille mitä vain. Vuohen nahka on sitten aivan käsittämättömän sitkeää, joten sen kanssa pitää käyttää paljon voimaa. Mutta samalla pitää varoa ettei tule revittyä siihen reikiä."

"Oravan kanssa on sellaista nykertämistä, ja siitä irtoavat karvat helposti. Jäniseläimet, varsinkin rusakko on tosi vaikea, siihen tulee reikiä jos vain puhaltaa", Himmanen lisää naurahtaen.

Eri tarkoituksiin tulevat nahat tietysti käsitellään eri tavoin. Vuotaa saatetaan keittää ja värjätä, ja siihen joutuu joskus levittämään monia aineita useissa vaiheissa. Riskinsäkin hommassa on. Kuumentamisen tuloksena voi tulla liisterimäistä nahkasoppaa, nahka voi huonosti käsiteltynä haurastua ja repeillä, ja vääriin oloihin unohtunut nahka voi helposti mädäntyä.

"Mädättäminen kyllä on myös käyttökelpoinen juttu", kertoo Pernu. "Kun sen tekee hallitusti niin nahasta voi poistaa karvat tosi helposti. Nivotuksessa levitetään paljon mäntysuopaa nahan lihapuolelle, karvapuolelle ei. Sitten käännetään talja kaksinkerroin lihapuolet vastakkain, kääritään se tiukalle rullalle ja suljetaan tiiviiseen muovisäkkiin. Pussia käytetään päivän kuluttua auki ja suljetaan taas uudelleen. Kolmantena päivänä säkki käännetään ylösalaisin, ja kuudentena homma on valmis. Karvat lähtevät tuosta vain, pyyhkäisemällä." Pernu tosin vielä varoittaa, ettei nivotusta voi suositella herkkämahaisimmille. Pussista kun lehahtaa ilmoille varsin töpäkkä löyhkä. Nahan loppupesu kannattaakin hoitaa huolella, runsaalla mäntysuovalla. "Ulkona ja juoksevan veden alla."

Keskustelun lomassa juttelua jää hetkeksi seuraamaan muutama ohikulkija. Yhdellä on sylissään kaunis ja eläväinen fretti. Kaikki ihastelevat söpöä kesyhilleriä, joka nuolee Himmasen hieman veristä kättä. Eläin on todella kiinnostunut mäyrän ruhosta, muttei kurottelusta huolimatta yllä lihoihin. Mutta ei huolta, ei kanssanäätäeläin hukkaan mene -- se päätyy Himmasen kotona pataan. Riittävä kuumennus tappaa siitä mahdolliset trikiinitkin.

Aina voi oppia jotain uutta. Tai, paremmalla tuurilla, jotain vanhaa.

Kauhistelua kerrakseen

Joku voi kauhistua siitä, että eläimistä tehdään yhtään mitään tuotteita tai ruokaa. Toisille se on se tekemisen näkeminen joka on liikaa. Itse kuulun niihin, joiden mielestä näkeminen on jopa virkistävää -- ja joista se näkeminen olisi erittäin tarpeellista, ihan kaikille.

Minusta on mittaamattoman paljon karmaisevampaa nähdä nahkakengissä kulkevia ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta. He eivät halua tiedostaa, eivät oikeasti, että aikoinaan ne popot oikeasti ammuivat jossain navetassa, tai hyvällä tuurilla laitumella. He eivät halua oikeasti tietää, että lautasella oleva kyljyskin oli joskus jonkun kyljessä. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Vanhoina hyvinä aikoina ihmiset joutuivat itse käsittelemään ja kasvattamaan eläimiään. Ja teurastamaan sekä jalostamaan niitä käyttötuotteiksi. Tai ainakin ihmiset olivat edes piirun verran lähempänä noita asioita. Silloin asiat todella olivat paremmin. Ainakin minusta.

Toivon myös sydämestäni, ettei joku äkämystynyt eläinsuojelija spreiaa Emmi-Lotan käsilaukkua. Se käsilaukku kun ehti aikanaan elää aivan luonnollisen elämän. Luonnollinen ei tosin mäyrälle tarkoita söpöä ja kivaa kukkasilla tanssimista. Luonnollinen tarkoittaa tuollaista vain umpihipeille.