sukupuutto

Se, että ihminen pystyy hävittämään kokonaisen lajin sukupuuttoon, ei ole yllätys. Sen sijaan se, että ihminen näyttää tehneen niin jo 50 000 vuotta sitten, on yllättävää.

Kyseenalaisen kunnian nähtävästi ensimmäisenä ihmisen tuhoamana lajina saanee australialainen jättiläislintu nimeltä Genyornis newtoni.

Hieman emun kaltainen lentokyvytön lintu oli täysikasvuisena yli kaksi metriä korkea ja sen massa saattoi olla jopa yli 220 kg.

Linnusta on runsaasti havaintoja ajalta, jolloin ihmiset eivät olleet vielä asuttaneet Australiaa, mutta sen jälkeen – siis noin 50 000 vuotta sitten – merkit linnusta ovat kadonneet. Sen sijaan Australian alkuperäkansojen muinaiset jäljet osoittavat heidän käyttäneen linnun suuria, noin puolitoista kiloa painaneita munia ravintonaan.

Ammoisten ihmisasutuksien luota on löydetty Genyorniksen munankuoria, joita on selvästi kuumennettu liekillä.

Yhdysvaltalaisen Coloradon yliopiston Boulderissa oleva tutkimusryhmä on tutkinut ympäri Australian yli 2000 eri paikkaa, joissa on ollut linnun munia. Kyseessä ovat tyypillisesti hiekkadyynit, joihin Genyornikset hautasivat muniaan niitä hautoessaan.

Mikään näistä pesistä ei näyttänyt olevan 45 000 vuotta nuorempi.

Yli 200 paikan luota löytyi myös munia, joita oli selvästi käsitelty. Osa niistä oli mustuneita juuri siten, että niitä on selvästi kuumennettu esimerkiksi nuotiossa; kuorien sisältämien aminohappojen avulla voi päätellä sen, että kuumennus on tapahtunut vain yhdeltä puolelta nopeasti, ei esimerkiksi metsäpalon tapaan joka puolelta pitemmän ajan kuluessa.

Kaiken lisäksi monet palaneista munien kuorenpalasista löytyi pari metriä halkaisijaltaan olleilta alueilta, eikä näiden alueiden ympäriltä puolestaan löytynyt munia.

Munankuorien kvartsikiteiden tarkempi tutkimus osoitti, että ne kuumennetut kuoret ovat noin 54 000 - 44 000 vuotta vanhoja. Radiohiilen avulla tehty ajanmääritys antoi nuorimpien tapausten iäksi 47 000 vuotta.

“Emme keksi minkäänlaista tilannetta, missä luonnollinen pensaspalo voisi saada aikaan tällaisia jälkiä”, sanoo ryhmää johtava professori Gifford Miller Coloradon yliopiston tiedotteessa.

“Väitämmekin, että varhaiset ihmiset ovat keränneet munia, kypsentäneet niitä nuotioilla ja jättäneet jälkeensä munankuorien palasia ruokailualueelleen.”

“Tämä on nähdäksemme ensimmäinen ja ainoa luotettava havainto siitä, että ihmiset saivat aikaan Australian megafaunan sukupuuttoon kuolemisen.”

Miller huomauttaa myös, että emujen munien – niin nykyisten kuin aiempienkin - jäljet ovat hyvin vastaavia. Munat ovat pienempiä, mutta niitä löytyy hiekkadyyneistä, alkuperäkansat käyttävät niitäkin ravintonaan ja he kypsentävät niitä nuotioilla.

Siinä missä emut ovat selviytyneet vuosituhansien ajan Australiassa, on Genyornis kadonnut monen muun omituisen aussialkueläimen myötä.

Tällaisia ovat olleet kaksitonninen vompatti, 450 kiloa painanut kenguru, yli 130 kg painanut leijona ja henkilöauton kokoinen kilpikonna.

Noin 85% Australian kookkaista nisäkkäistä, linnuista ja matelijoista hävisi kartalta pian sen jälkeen kun ihmiset tulivat mantereelle, ja syystä tähän on kiistelty kiivaasti. Toisten mielestä syypää oli ihminen, kun taas toiset syyttivät ilmaston muuttumista. Osa olettaa kummankin vaikuttaneen asiaan.

Joka tapauksessa samoihin aikoihin kun ihminen asutti Australian, manner kuivui olennaisesti. Tämä tapahtui 60 000 - 40 000 vuotta sitten, ja ihmisten oletetaan levittäytyneen mantereelle noin 47 000 vuotta sitten. He tulivat todennäköisesti meren yli pohjoisesta, muutaman sadan kilometrin päässä olevilta Indonesian saarilta.

“Amerikoissa on selviä merkkejä siitä, että ihmiset metsästivät suuria eläimiä”, selittää Miller ja mainitsee muun muassa mammuttien luihin jääneet palaset kivisistä nuolien kärjistä.

Australian maaperä ja ilmasto eivät ole suotuisia luiden ja muiden jäänteiden säilymiselle, joten “selviä merkkejä ihmisten tekemästä suurten eläinten metsästyksestä ei ole ollut ennen kuin vasta nyt. “

Amerikkalaisten lisäksi tutkimukseen on osallistunut tutkijoita Australian kansallisesta yliopistosta sekä seitsemästä muusta australialaisesta tutkimuslaitoksesta. Aiheesta kertova artikkeli julkaistiin 29. tammikuuta Nature Communications -sarjassa.

Otsikkokuvassa noin tonnin painava Megalania prisca -lisko jahtaa lentokyvytöntä Genyornis newtoni -lintua Australiassa noin 50 000 vuotta sitten. Piirros: Peter Trusler, Monash University.

Tagit

australia

sukupuutto

arkeologia

munat

Parkesin radioteleskooppi etsii avaruuden älyä

Siksi, että E.T. ei elä – enää. Näin toteavat Australian kansallisen yliopiston astrobiologit Aditya Chopra ja Charley Lineweaver.

Jos muilla planeetoilla syntyisikin elämää, se olisi lyhytaikaista ja katoaisi hyvin nopeasti. Tutkiessaan miten elämä mahdollisesti kehittyisi kaksikko totesi, että vastikään ilmaantunut elämä sammuisi nuoren planeetan jäähtyessä tai kuumentuessa liikaa.

"Maailmankaikkeus on todennäköisesti täynnään elinkelpoisia planeettoja, joten monien tutkijoiden mielestä sen pitäisi kuhista vieraita olentoja", toteaa Chopra.

"Alkuvaiheissaan elämä on kuitenkin hyvin haurasta, joten uskoaksemme se kehittyy harvoin riittävän nopeasti selviytyäkseen hengissä."

Noin neljä miljardia vuotta sitten sekä Maa, Venus että Mars saattoivat olla elämälle suotuisia. Noin miljardi vuotta myöhemmin Venus muuttui pätsiksi ja Mars pakastimeksi.

"Useimmat planeetat ovat olosuhteiltaan epävakaita. Jotta planeetta olisi elinkelpoinen, elämänmuotojen täytyy säädellä kasvihuonekaasujen kuten vesihöyryn ja hiilidioksidin määriä. Muuten pintalämpötila vaihtelee liikaa", arvioi Chopra.

"Jos Venuksessa ja Marsissa oli muinoin alkeellista mikrobitasoista elämää, se ei onnistunut vakauttamaan nopeasti muuttuvia ympäristöoloja", toteaa puolestaan Lineweaver.

"Maan elämä on todennäköisesti keskeisessä asemassa planeettamme ilmaston vakiinnuttamisen kannalta."

Chopran mukaan heidän teoriansa ratkaisee pitkäaikaisen arvoituksen: missä kaikki ovat?

"Se, miksi emme ole toistaiseksi havainneet jälkeäkään alieneista, liittyy kenties vähemmän elämän tai älyn synnyn todennäköisyyteen ja enemmän siihen, kuinka harvinaista on, että planeetan pinnalle ilmaantuu nopeasti biologinen säätely- ja vuorovaikutusmekanismi."

Vetiset kiviplaneetat, joilla on elämän edellyttämiä raaka-aineita ja energianlähteitä, näyttävät olevan runsaslukuisia, mutta silti Maan ulkopuolista elämää ei toistaiseksi ole löydetty.

Tutkijakaksikon mukaan tämän Fermin paradoksin ratkaisu on lähes täydellinen varhainen sukupuutto, jolle he ovat antaneet nimeksi Gaialainen pullonkaula.

"Gaialaisen pullonkaulamallin yksi kiinnostava ennuste on, että suuri enemmistö maailmankaikkeuden fossiileista on sukupuuttoon kuolleita mikrobeja, ei suinkaan monisoluisia eliöitä kuten dinosauruksia tai humanoideja, joiden kehittyminen vie miljardeja vuosia", sanoo Lineweaver.

Tutkimuksesta kerrottiin ANUn uutissivuilla ja se on julkaistu Astrobiology-tiedelehdessä.

Kuva: Wayne England

Tagit

seti

Maan ulkopuolinen elämä

elinkelpoisuus

sukupuutto

Vanha vitsi kissojen ja koirien keskinäisestä vihanpidosta on vielä vanhempi kuin voisi kuvitella. Eikä se ole mikään vitsi.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on tarkastellut yli 2 000 fossiilia ja tullut siihen tulokseen, että koiraeläinten evoluution kannalta keskeisin tekijä on ollut kilpailu kissaeläinten kanssa. Se on ollut jopa merkittävämpi kuin ilmaston muinainen muuttuminen.

Kissaeläinten levittäytyminen Aasiasta Pohjois-Amerikkaan oli tuhoisaa koiraeläinten lajirunsauden kannalta. Tutkijat arvioivat, että kova kilpailu aiheutti kymmenien lajien kuolemisen sukupuuttoon.

"Yleensä oletamme ilmastonmuutosten olleen ylivoimaisesti merkittävin tekijä biodiversiteetin kannalta. Kävikin ilmi, että eri petoeläinlajien välinen kilpailu on koiraeläinten kannalta ollut vielä merkittävämpi", vahvistaa Daniele Silvestro Göteborgin yliopistosta.

Koiraeläinten heimo alkoi kehittyä Pohjois-Amerikassa noin 40 miljoonaa vuotta sitten. Koirien kukoistuskausi koitti vajaat 20 miljoonaa vuotta myöhemmin, jolloin eri lajeja oli yli 30. Nykyisin lajeja on Pohjois-Amerikassa enää yhdeksän.

Lajien koko kasvoi ja yksilöiden paino saattoi ylittää 30 kiloa. Koiraeläimet kuuluivat siten mantereen kookkaimpiin petoihin. Nykyisin suurilla petoeläinlajeilla on isompi riski kuolla sukupuuttoon kuin pienemmillä lajeilla, mutta muinoin tilanne oli toinen.

Petoeläinten evoluutio nojaa vahvasti niiden kykyyn hankkia ravintoa. Saaliseläinten rajallinen määrä saa aikaan samalla seudulla asuvien petoeläinten välillä kiivasta kilpailua. Esimerkiksi Afrikan nykyiset petoeläimet kuten hyeenat ja hyeenakoirat sekä leijonat ja muut kissaeläimet saalistavat samoilla apajilla.

Pohjois-Amerikassa tilanne oli miljoonia vuosia sitten vastaavanlainen. Koiraeläimet kilpailivat paitsi keskenään myös kissaeläinten kanssa. Tutkijoiden mukaan kissaeläimillä oli vahva negatiivinen vaikutus koiraeläinten hengissäpysymiseen, mutta päinvastaista ilmiöitä ei ollut havaittavissa.

Tästä on päätelty, että muinaiset kissat olivat koiria tehokkaampia saalistajia, ja siksi monet Pohjois-Amerikan koirat kuolivat sukupuuttoon.

Tutkimuksesta kerrottiin Göteborgin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Proceedings of the National Academy of Sciences -tiedelehdessä.

Kuva: Indiana State Museum

Tagit

Tilaa aihepiirin sukupuutto RSS-syöte