Hubble kuvasi kvasaarien haamuja

Kolmen viikon kuluttua 25-vuotista taivaltaan Maan kiertoradalla juhliva Hubble-avaruusteleskooppi on kuvannut kvasaarien haamuja, vihreänsävyisiä kaasupilviä, joiden ei pitäisi olla ollenkaan näkyvissä.

Ensimmäisen "vihreän mörön" löysi hollantilainen opettaja Hanny van Arkel vuonna 2007. Hän osallistui netissä pyörivään Galaxy Zoo -projektiin, jossa kuka tahansa asiasta kiinnostunut pääsi luokittelemaan Sloan Digital Sky Survey -kartoituksessa kerättyä havaintoaineistoa yli miljoonasta galaksista.

Hanny’s Voorwerp eli suomeksi Hannyn kohde innosti Alabaman yliopiston tutkijan Bill Keelin värväämään 200 vapaaehtoista käymään läpi 15 000 galaksia, joissa on kvasaari. Etsinnän tavoitteena oli löytää samanlaisia kohteita kuin van Arkel.

 

Lupaavimmista kandidaateista tehtiin spektrihavaintoja Kitt Peakin ja Lickin observatorioissa. Tuloksena oli 20 galaksia, joissa kaasua ionisoi vastasyntyneiden tähtien sijasta kvasaarista tuleva energia. Hohtavat kaasupilvet levittäytyivät kymmeniätuhansia valovuosia galaksien ulkopuolelle.

Hohtavien kaasupilvien ulkomuoto on hyvin vaihteleva, mutta suurin arvoitus on se, että ne ylipäätään hohtavat. Niiden energia on mitä ilmeisimmin peräisin galaksien keskustoissa olevista aktiivisista mustista aukoista ja niitä kiertävistä kertymäkiekoista, joista kirkkaimmat on luokiteltavissa kvasaareiksi.

Tällä hetkellä kvasaarit eivät kuitenkaan ole riittävän kirkkaita. Kahdeksassa tapauksessa pilvet säteilivät voimakkaammin kuin voisi olettaa kvasaareista tulevan energian perusteella. Kvasaarien kirkkaus oli ainoastaan kymmenesosa siitä, mitä kaasun ionisoituminen edellyttäisi.

Näyttää siltä, että hohtavat kaasupilvet ovat saaneet energiansa kvasaareilta aikaisemmassa vaiheessa, kun ne ovat olleet kirkkaampia ja säteilleet voimakkaammin erityisesti ultraviolettialueella.

Galaksia ympäröivän kaasun alkuaineet imevät itseensä kvasaarien säteilyn kuljettamaa energiaa ja vapauttavat sen uudelleen hitaasti tuhansien vuosien kuluessa. Näin aiemmin näkymätön kaasu muuttuu näkyväksi.

Kaasu on niin kaukana galaksien ulkopuolella, että supermassiivisen mustan aukon aikaansaamasta kvasaarista lähtevä säteily saavuttaa sen vasta kymmenientuhansien vuosien kuluttua. Yhtä lailla kaasu hohtaa vielä kymmeniätuhansia vuosia sen jälkeen kun kvasaari on jo hiipunut. 

Kaasupilvien vaihtelevat muodot ovat seurausta galaksien törmäyksistä. Vetovoima on viuhtonut kaasua ympäriinsä ja usein siitä on muodostunut pitkiä kielekkeitä, jotka ovat kietoutuneet yhteen sulautuneiden galaksien ympärille.

Keelin mukaan muutokset kvasaarien kirkkauksissa voivat johtua siitä, että galaksien keskustassa on kaksi toisiaan kiertävää mustaa aukkoa. Tällainen kaksoisaukko voisi syntyä kahden galaksin törmäyksessä.

Kun kahteen toisiaan kiertävään mustaan aukkoon syöksyy kaasua, se ei välttämättä tapahdu tasaiseen tahtiin. Rykäyksittäin tapahtuva kaasun "ahmiminen" voisi aiheuttaa ajoittaisia voimakkaita kirkastumisia ja säteilypurkauksia.

Jotain samankaltaista on odotettavissa kosmisessa lähiympäristössämme noin neljän miljardin vuoden kuluttua. Kun Linnunrata törmää Andromedan galaksiin, niiden keskustoissa olevat supermassiiviset mustat aukot voivat päätyä kiertämään toisiaan. Silloin yhteensulautuneita galakseja voi ympäröidä samanlainen "Hannyn kohde" kuin nyt tutkittuja galakseja.

Haamujahdista kerrottiin Hubblen uutissivuilla.

Kuvat: NASA / ESA / W. Keel / Galaxy Zoo Team 

Pimeä aine vaikuttaa entistä pimeämmältä

Maailmankaikkeudesta alle viisi prosenttia on näkyvää ainetta eli galakseja, tähtiä, planeettoja ja kaasua. Noin neljännes on pimeää ainetta ja loput, yli 71 prosenttia, pimeää energiaa, joka saa universumin laajenemaan kiihtyvällä vauhdilla.

Pimeän energian olemuksesta on vain kalpea aavistus eikä pimeää ainetta tunneta juuri sen paremmin. Hubble-avaruusteleskoopilla ja Chandra-röntgensatelliitilla on tehty vastikään havaintoja, jotka osoittavat pimeän aineen olevan vielä "pimeämpää" kuin aiemmin on arveltu.

Paitsi että pimeä aine ei heijasta, ime eikä lähetä säteilyä – eli nimeksi sopisi paremmin "näkymätön aine" – se ei juurikaan vuorovaikuta myöskään itsensä kanssa. Se pystytään havaitsemaan ainoastaan gravitaatiovaikutuksensa ansiosta.

 

 

Tutkimuksen kohteena oli toisiinsa törmääviä galaksijoukkoja. Jo aiemmin on Luotijoukoksi nimettyä kohdetta (kuvassa yllä) havaittaessa todettiin, että galaksijoukkojen törmäyksissä kaasupilvien liike hidastuu ja samalla ne kuumenevat. Kaasuun verrattuna harvakseltaan sijaitsevat tähdet kulkevat pääosin toistensa lomitse mutta pimeä aine jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Luotijoukon kuvassa pimeä aine on merkitty sinisellä ja kuumentunut, röntgenalueella säteilevä kaasu vaaleanpunaisella. Pimeä aine ja kaasu ovat selvästi erottuneet toisistaan.

Sama ilmiö on nyt havaittu monissa muissakin galaksijoukkojen törmäyksissä. Kansainvälinen tutkijaryhmä tarkasteli kaikkiaan 72 kosmista kolaria ja pimeä aine käyttäytyy niissä yhtä välinpitämättömästi kuin Luotijoukossa.

 

 

Syynä ei kuitenkaan ole se, että pimeän aineen hiukkaset – mikäli se koostuu hiukkasista – olisivat kaukana toisistaan samaan tapaan kuin tähdet. Toisiinsa törmäävät pimeän aineen kasaumat eivät ole törmäyksestä moksiskaan, koska pimeä aine ei näytä vuorovaikuttavan edes itsensä kanssa.

Tuoreet tulokset eivät edelleenkään paljasta pimeän aineen todellista olemusta, mutta se rajaa vaihtoehtoja, joita tutkijoilla on pohdittavanaan. Seuraavaksi tutkijaryhmän tarkoituksena on tehdä havaintoja yksittäisten galaksien törmäyksistä ja pimeän aineen käyttäytymisestä pienemmässä mittakaavassa.

Uusista tuloksista kerrottiin Hubble-avaruusteleskoopin kotisivuilla ja ne julkaistaan 27. maaliskuuta ilmestyvässä Science-tiedelehden numerossa.

Kuvat: NASA / ESA / D. Harvey (École Polytechnique Fédérale de Lausanne, Switzerland) / R. Massey (Durham University, UK) (kuvasarjat), NASA / CXC / CfA / M. Markevitch et al. / STScI / ESO / University of Arizona / D. Clowe et al. (Luotijoukko)

Dawn lähestyy Cerestä

Kuva NASA / JPL-Caltech / UCLA / MPS / DLR / IDA / PSI

NASA julkaisi juuri uusia kuvia Ceres-kääpiöplaneetasta. Dawn-luotain, joka tutki 2011–2012 Vesta-asteroidia, on nyt lähestymässä asteroidivyöhykkeen suurinta kappaletta. Kun hieman epäsäännöllisen Vestan keskimääräinen läpimitta on 525 kilometriä, pyöreä Ceres on halkaisijaltaan 950 kilometriä.

Dawn otti uudet kuvat Cereksestä viime viikon tiistaina, jolloin se oli enää 383 000 kilometrin etäisyydellä määränpäästään – siis yhtä kaukana (tai lähellä) kuin Kuu on Maasta. Kuvissa Ceres kattaa 27 pikseliä, joten sen pinnalta erottuu sävyerojen lisäksi myös joitakin yksityiskohtia. Yksittäisistä otoksista kootussa animaatiossa ne erottuvat paremmin. 

 

 

Tätä ennen parhaat kuvat Cereksestä on saatu vuosina 2003–2004 Hubble-avaruusteleskoopilla (yllä). Ne päihittävät vielä niukasti Dawn-luotaimen tuoreimmat otokset, mutta seuraava kuvausvaihe tammikuun lopussa tuottaa jo paremman erotuskyvyn kuin Hubble.

Maaliskuun 6. päivänä Dawn-luotaimen on määrä asettua Cerestä kiertävälle radalle ja aloittaa 16 kuukautta kestävä tutkimusjakso. Sinä aikana Dawn lähestyy kääpiöplaneettaa siten, että kuluvan vuoden marraskuussa etäisyyttä on enää 375 kilometriä.

 

Orion ja "vähän" muutakin

Kuva NASA / ESA / M. Robbert (STScI/ESA) / Hubble Space Telescope Orion Treasury Project Team

Nasan Astronomy Picture of the Day -sivustolla "Päivän tähtikuvana" on Orionin kaasusumu - mutta vähän toisin "silmin" kuin yleensä. Yllä oleva kuva on Hubble-avaruusteleskoopin klassinen otos tähtienvälisestä kaasu- ja pölypilvestä, jossa syntyy kaiken aikaa uusia tähtiä.

Orionin sumu eli Messier 42 on ammattiastronomien lisäksi sekä tähtinäytösten että harrastajien suosikkikohde, sillä se näkyy jo paljain silmin, ja pienelläkin kaukoputkella siitä erottuu kiehtovia yksityiskohtia.

M42 on kuitenkin vain pieni osa valtaisasta pilvikompleksista, joka kattaa koko Orionin tähdistön. Koska suurin osa pilvestä on vilpoisaa kaasua ja pölyä, sitä on paras tutkia infrapunasäteilyn aallonpituuksilla.

Tuntuu kenties nurinkuriselta, että avaruuden kylmät kohteet erottuvat parhaiten lämpösäteilyn "valossa". Niiden lähettämän säteilyn erottamiseksi havaintolaitteet onkin laukaistava Maata kiertävälle radalle ja instrumentit on jäähdytettävä yli 250 pakkasasteeseen.

Yllä oleva kuva (joka kannattaa klikata auki täyteen kokoon) on koottu WISE-avaruusteleskoopin (Wide-field Infrared Survey Explorer) havainnoista. WISE lähetettiin avaruuteen joulukuussa 2009, mutta helmikuussa 2011 se vaivutettiin "horrokseen", kun jäähdytyksessä käytetty vety oli loppunut lokakuussa. Ilman jäähdytystäkin avaruusteleskooppia voidaan kuitenkin käyttää esimerkiksi Maan lähettyville tulevien asteroidien etsintään, ja WISE käynnistettiin uudelleen syksyllä 2013.

 

Kuva WISE / IRSA / NASA / Francesco Antonucci

WISEn kuvassa Orionin "Suuri" kaasusumu on vain pieni haituva keskellä tähtienvälistä pilvimassaa. Onnekkaasti olemme katselemassa Orionin suuntaan juuri nyt, sillä sadantuhannen vuoden kuluttua kaasu- ja pölypilvi on hajaantunut kirjaimellisesti taivaan tuuliin ja jäljellä on vain tiivis rypäs nuoria, kirkkaasti loistavia tähtiä. 

Aurinkosuoja tähtikaukoputkelle?

Syksyllä 2018 – ainakin suunnitelmien mukaan – avaruuteen laukaistavan James Webb -teleskoopin aurinkosuoja on jälleen askeleen lähempänä valmistumistaan: ensimmäinen viidestä kerroksesta on saatu kuosiinsa.

Äkkiseltään voi kuulostaa hassulta, että tähtiä tarkkaileva kaukoputki tarvitsee suojaa Auringolta. Tähtiähän tutkitaan öisin. Ei Hubble-avaruusteleskoopissakaan ole mitään erillistä aurinkosuojaa, ellei sellaiseksi lasketa koko putken sulkevaa läppää. Varsinaisesti teleskoopin laitteita suojelee Auringon paahteelta ja vaihtelevilta lämpötiloilta monikerroksinen, kiiltäväpintainen eristemateriaali, johon koko aparaatti on kiedottu kuin jättimäinen joulukuusenkoriste.

Webb on kuitenkin monella tapaa eri juttu kuin Hubble. Siinä missä Hubble-avaruusteleskooppi kiertää Maata noin 550 kilometrin korkeudessa, ja viettää joka kierroksella puolet ajasta Maan langettamassa varjossa ja siten pimeydessä, Webb-avaruusteleskooppi on noin 1,5 miljoonan kilometrin etäisyydellä Maasta Lagrangen pisteessä, missä on käytännössä loputon päivä. Auringon ankara paahde korventaa teleskooppia ja sen laitteita kaiken aikaa.

Periaatteessa Lagrangen L2-piste on Maan varjossa, mutta umbra (eli täysvarjo) ei ulotu niin kauas, joten sieltä katsottuna Maa peittää ainoastaan osan Auringosta. Kaiken lisäksi L2-pisteeseen sijoitettu avaruuslaite ei todellisuudessa pysyttele Maan ja Auringon suhteen paikallaan vaan kiertää tuota matemaattista pistettä niin sanottua halorataa pitkin. Eli käytännössä se on jatkuvassa auringonpaisteessa.

Toisin kuin Hubble, Webb on lisäksi rakenteeltaan avoin. Se ei siis ole perinteisessä mielessä kaukoPUTKI, jos kohta maanpäällisetkin suuret peiliteleskoopit ovat rakenteeltaan luurankomaisia. Ne ovat kuitenkin tähtitornien ympäröimiä ja paikoissa, missä öisin ei ole pelkoa muusta valosta kuin tähtien tuikkeesta. Lagrangen L2-pisteessä teleskooppiin tulvisi hajavaloa, joka pilaisi kaikki havainnot.

Ehkä tärkein peruste auringonsuojan tarpeelle on Webb-avaruusteleskoopin tutkima aallonpituusalue. Hubble on optimoitu näkyvän valon ja ultraviolettisäteilyn aallonpituuksille – siksi pääpeilin surullisenkuuluisaa hiontavirhettä oikovassa optiikassakin on korjauspeilejä eikä -linssejä, sillä uv-säteily imeytyisi linssien lasiin.

Webbin avulla on tarkoitus tarkkailla maailmankaikkeutta ja sen moninaisia kohteita infrapuna- eli lämpösäteilyn aallonpituuksilla. Avainsana tässä on "lämpö". Jotta havaintoja häiritsevät tekijät saataisiin minimoitua, teleskoopin optimilämpötila on 40 kelviniä eli noin -233 celsiusastetta. Osa sen mittalaitteista jäähdytetään peräti seitsemän kelvinin eli -266 celsiusasteen lämpötilaan.

Se olisi hyvin hankalaa, jos Aurinko pääsisi paahtamaan suoraan kaukoputken lämpöyliherkkiin osiin. Webb-teleskoopin Auringon puoleisella sivulla – eli aurinkosuojan pinnalla – lämpötila nimittäin kohoaa lähes veden kiehumispisteen lukemiin, noin 85 celsiusasteeseen eli 358 kelviniin. Jos instrumenttien jäähdytys hoidettaisiin kokonaan esimerkiksi nestemäisen heliumin avulla, sitä tarvittaisiin 5–10 vuoden mittaiseksi suunnitellun toiminnan aikana tonneittain. Kun se loppuisi, kaukoputki olisi käyttökelvoton.

Aurinkosuojaan kilpistyy valon lisäksi myös Auringon näkymätön vaikutus: sähköisesti varatuista hiukkasista koostuva aurinkotuuli. Viisikerroksinen, alumiinilla ja silikonilla päällystetystä Kapton-nimisestä polymeeristä tehty suoja toimii varjostimen lisäksi myös eristeenä. Suojamateriaalissa oleva johdotus toimii kuin ukkosenjohdatin ja estää elektroniikan vaurioitumisen Auringosta puhaltavan sähköisen tuulen tuiverruksessa.

Webb-avaruusteleskoopin tenniskentän kokoinen aurinkosuoja ei enää kuulostakaan yhtään hassulta eikä hassummalta kapistukselta.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

Katse kauemmas

Jos nyt jostain käsittämättömästä syystä jonkun mielestä Mars on "so last season" ja menneen talven lumia, kannattaa silti katsahtaa punaisen planeetan suuntaan. Vaikka oppositio oli ja meni 8. huhtikuuta, Maan ja Marsin välinen etäisyys on tällä kertaa pienimmillään vasta 14. huhtikuuta. Silloin naapuriplaneettojen välimatka on hieman yli 92 000 000 kilometriä.

Marsista hieman yläviistoon vasemmalle löytyy kaksi Aurinkokunnan pienkappaletta, Ceres ja Vesta, joista toinen on asteroidi ja toinen entinen asteroidi, nykyinen kääpiöplaneetta. Ne kannattaa katsastaa ainakin kuriositeettina. Ei niistä mitään yksityiskohtia erotu, sillä ne ovat taivaalla pelkkiä valopisteitä, mutta ne näkyvät näinä aikoina parhaimmillaan. Vesta voi erottua paljain silminkin, Cereksen löytäminen vaatii kiikarin.

Noin 530 kilometrin läpimittainen asteroidi Vesta ehättää oppositioon ensin. Se on taivaalla vastapäätä Aurinkoa 13. huhtikuuta, jolloin sen etäisyys Maasta on noin 180 miljoonaa kilometriä. 975-kilometrisen kääpiöplaneetta Cereksen oppositio on kaksi päivää myöhemmin ja sinne on matkaa 245 miljoonaa kilometriä. Kumpikin kiertää Aurinkoa asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin ratojen välissä.

 

Vestan kirkkaus on suurimmillaan 5,8 magnitudia eli se on mahdollista erottaa paljain silmin, jos havaintopaikka on riittävän pimeä. Cereksen kirkkaus jää 6,9 magnitudiin, joten se ei ilman optista apuvälinettä taivaalta löydy. Iso kaukoputki ei ole tarpeen, vaan tavallinen prismakiikari riittää hyvin.

Ceres ja Vesta ovat taivaalla niin lähekkäin – vaikka todellisuudessa niiden välinen etäisyys onkin 65 miljoonaa kilometriä – että ne näkyvät samassa kiikarin näkökentässä. Jos onnistuu löytämään Vestan, on helppo kurkata myös Cerestä. Kevään ja kesän mittaan ne vielä näyttävät lähestyvän toisiaan: heinäkuun 5. päivänä niiden välinen etäisyys on vain 10 kaariminuuttia eli noin kolmannes Kuun näennäisestä läpimitasta. Silloin niiden kirkkaus on kuitenkin jo pienentynyt ja Suomen leveysasteilla lopullinen niitti on kesäyön valoisuus.

Kaksikon voi katsastaa siksikin, että Dawn-luotain tutki Vestaa sitä kiertävältä radalta käsin kesästä 2011 syksyyn 2012, ja tällä hetkellä se on matkalla kohti Cerestä, jonka luokse se saapuu ensi vuoden helmikuussa. Asteroideja on tutkittu jo useilla luotaimilla, mutta Ceres on ensimmäinen kääpiöplaneetta, jota päästään tarkastelemaan lähietäisyydeltä. Hyvänä kakkosena tulee Pluto, jonka New Horizons -luotain ohittaa heinäkuussa 2015.

Siding Spring suihkuaa

Hubble-avaruusteleskooppi on kuvannut C/2013 A1 eli Siding Spring -komeettaa, joka on kovaa vauhtia lähestymässä Marsia. Ensi syksynä, 19. lokakuuta, komeetta hujahtaa 135 000 kilometrin etäisyydeltä punaisen planeetan ohi, jolloin on odotettavissa melkoinen meteorimyrsky – siis Marsissa. Etäisyys on alle puolet Maan ja Kuun välisestä etäisyydestä.

11. maaliskuussa otetussa kuvassa komeetta on noin 568 miljoonan kilometrin etäisyydellä Maasta. Komeetan ydin on niin pieni, että se ei erotu, mutta sitä ympäröivällä kaasu- ja pölypilvellä on läpimittaa jo 20 000 kilometriä. Oikeanpuoleisessa kuvassa Hubblen otosta on käsitelty siten, että sen ytimestä puhaltavat suihkut on saatu näkyviin. Niiden suunnista tutkijat arvelevat saavansa määritettyä ytimen pyörimisakselin asennon.

Aiemmin tänä vuonna, 21. tammikuuta, Maa kulki komeetan ratatason läpi ja silloin pystyttiin tutkimaan ytimestä irtoavan pölyn nopeutta. Tulosten toivotaan antavan viitteitä siitä, millaisen pölyhiukkaspommituksen voidaan odottaa kohdistuvan Marsin kaasukehään ja etenkin planeettaa kiertävillä radoilla oleviin luotaimiin.

Komeetta on nyt suunnilleen Jupiterin etäisyydellä Auringosta. Perihelissään eli lähimpänä Aurinkoa se on 25. lokakuuta eli vain muutama päivä Marsin ohituksen jälkeen. Siten perihelietäisyys jää melko suureksi: se on yli 200 miljoonaa kilometriä. Paljain silmin komeetta ei tule näkymään Maasta, mutta Marsin pinnalta katsottuna se olisi melkoinen ilmestys. Uudelleen Siding Spring palaa Aurinkokunnan sisäosiin noin miljoonan vuoden kuluttua.

Päivän kuva 8.9.2013: Kosminen hiilikaivos

Skorpionin tähdistössä noin 3800 valovuoden etäisyydellä sijaitsevan planetaarisen sumun sisuksissa on suuret määrät hiiltä. NGC 6302 eli Perhossumu on syntynyt, kun arviolta viisi kertaa Aurinkoa massiivisempi tähti puhalsi noin 1900 vuotta sitten jättiläisvaiheen päätteeksi ulkokerroksensa avaruuteen. Kuvassa alimillimetrialueen radiohavainnot (merkitty keltaisella) on yhdistetty Hubble-avaruusteleskoopilla näkyvän valon alueella otettuun kuvaan. Radiohavaintojen tekemiseen käytettiin viittä Chilessä sijaitsevan ALMA-teleskoopin (Atacama Large Millimeter/submillimeter Array) seitsenmetristä lautasantennia. Jatkossa havaintoja on tarkoitus tehdä kaikilla ALMAn 66 antennilla, jolloin on mahdollista päästä vielä 400 kertaa parempaan erotuskykyyn. Tuloksena on entistä parempi käsitys kuolevien tähtien kemiasta ja mutkikkaiden molekyylien synnystä niiden jäljiltä jääneissä kaasupilvissä. Jo aiemmin Perhossumussa on havaittu happipitoisia silikaatteja ja hiilipitoisia polysyklisiä aromaattisia hiilivetyjä eli PAH-yhdisteitä - samoja, joita on löydetty esimerkiksi Marsista peräisin olevasta ALH 84001 -meteoriitista.

Päivän kuva 17.5.2013: Spitzerin äänirauta

Infrapuna-alueella toimivan Spitzer-avaruusteleskoopin ottamien kuvien pohjalta 75 galaksia on järjestetty niiden rakenteen mukaiseen kaavioon. Galaksien ulkomuoto vaihtelee huomattavasti enemmän kuin alkuperäisen Hubblen äänirautakaavion mukaisessa luokittelussa. Selkeiden tyyppigalaksien lisäksi on paljon rajatapauksia, joissa on kahden tai useamman luokan ominaisuuksia. Infrapunakuvissa galaksien vanhat tähdet näkyvät sinisinä ja tähtien syntyalueet sekä nuoret tähdet punaisina. Kuvan voi ladata julistemuodossa täältä. Vuonna 2003 avaruuteen laukaistun Spitzer-teleskoopin instrumenttien jäähdytykseen käytetty nestemäinen helium loppui vuonna 2009, mutta osa sen laitteista on edelleen toiminnassa.

Päivän kuva 23.4.2013: Leijonan spiraaligalaksi

Huhtikuun vaalenevaa yötaivasta hallitsee etelän suunnalla Leijonan tähdistö. Myyttisen kissapedon “mahan” alla on galaksikolmikko, jonka suurin jäsen on M66. Se on noin 100 000 valovuoden läpimittainen spiraaligalaksi, jolla on etäisyyttä 35 miljoonaa valovuotta. Kooltaan se on samaa luokkaa kuin kotigalaksimme Linnunrata, mutta piirteiltään erikoisempi. Tummien pölyjuovien ja punaisina hohtavien tähtien syntyalueiden kirjomat spiraalihaarat ovat epäsymmetriset eikä vanhoista jättiläistähdistä muodostunut keskuspullistumakaan ole ihan keskellä galaksia. Rakenteen arvellaan muotoutuneen kolmikon kahden muun galaksin, M65:n ja NGC 3628:n, vetovoimien väännöstä. Hubble-avaruusteleskoopin ottamassa kuvassa galaksista erottuu joukoittain yksittäisiä tähtiäkin.