täysikuu

Sen sijaan täydenkuun osuminen samalle päivälle kesäpäivänseisauksen kanssa on harvinaisempaa. Jos ihan tarkkoja ollaan, täysikuu oli eilen maanantaina kello 14.02 ja kesäpäivänseisaus oli tiistain puolella kello 1.34. 

Näin lähekkäin nämä kaksi taivaan tapahtumaa ovat kuitenkin aniharvoin. Vuonna 1967 kesäpäivänseisauksen ja täydenkuun tarkan hetken välillä oli vain muutama tunti, seuraavan ne osuvat saman päivän sisään vasta vuonna 2062.

Kesäinen täysikuu ei ole mikään mieletön spektaakkeli, sillä se mataa hyvin alhaalla vaalealla yötaivaalla. Viime yönä Kuu kohosi etelärannikolla vain noin 11 astetta taivaanrannan yläpuolelle, pohjoisimmassa Suomessa se jäi käytännössä tyystin näkymättömiin.  

Jos sattui aukealle paikalle, lähellä horisonttia roikkuva valopallo oli silti hieno näky.

Kuva: Tiedetuubi

Vaikka Kuun pinta on todellisuudessa hyvin tummaa ainetta ja heijastaa vain kymmenisen prosenttia siihen lankeavasta auringonvalosta, pimeällä taivaalla Kuu näyttää kirkkaalta ja valaisee öistä maisemaa niin, että innokkaimmat ulkoilijat näkevät vaikka hiihtää.

Miltä näyttää täysikuu Kuun toiselta puolelta katsottuna? Silloin kun Kuu on Maasta katsottuna täysi, ei tietenkään miltään, sillä Aurinko paistaa vain meitä kohti olevalle puoliskolle. Mutta kun meillä on uusikuu, Kuun kääntöpuoli kylpee auringonvalossa. Ja näyttää tyystin toisenlaiselta kuin tuttu täysikuu.

Päivän kuvana on Clementine-luotaimen kuvista kootut mosaiikit sekä Kuun etu- että takapuolesta. Siinä missä suuri osa etupuolesta on ”merien” eli laajojen laavatasankojen peittämä, toisella puolella tummia alueita on paljon vähemmän. Ainoa hiukankaan isompi laikku on Mare Moscoviense eli Moskovan meri. 

Jos jonkin kosmisen taikatempun tuloksena Kuu kääntyisikin äkkiä akselinsa ympäri ja ensi yönä täysikuu näyttäisi kuvan oikeanpuoleiselta pallukalta, voisi äkkiseltään tulla mieleen, että Kuu ja Merkurius ovat vaihtaneet paikkaa. Kuun kääntöpuoli muistuttaa huomattavan paljon Aurinkokunnan sisintä planeettaa Merkuriusta, jonka pinta on samaan tapaan pääosin kraattereiden kirjoma.

Kuva: NASA

Huomenna iltapäivällä Suomen aikaa on jälleen täysikuu – ja samalla turhaa kohua kerta toisensa jälkeen nostattava "superkuu". Täsmällisellä täydenkuun hetkellä Kuu on Suomesta katsottuna vielä horisontin alapuolella, mutta myöhemmin illalla se loistaa korkealla taivaalla, jos vain pilvet pysyvät poissa.

Menemättä mukaan tuohon tyhjänpäiväiseen superhypetykseen tarkastellaan, miten Kuun syntyä koskeva tietämyksemme on karttunut. Se liittyy keskeisesti 1960- ja 1970-lukujen vaihteen kuulentoihin.

Oliko yli 40 vuotta sitten tehdyistä miehitetyistä kuulennoista siis tieteellistä hyötyä? Kyllä oli, vaikka tiede pääsikin mukaan Apollo-ohjelmaan ikään kuin jälkijunassa. 

Päätökset kuulennoista tehtiin poliittisin perustein, mutta kun Kuuhun kerran oltiin menossa, voisihan siellä jotain tutkimustakin tehdä. Ja sitä myös tehtiin, sillä tutkijoilla oli mielessään monta avointa kysymystä, joihin kenties saataisiin vastaus menemällä Kuuhun ja tuomalla sieltä kiviä Maahan.

Yksi keskeinen asia, johon kuulentojen toivottiin tuovan selvyys, oli Kuun synty. Ennen Neil Armstrongin "pientä askelta" tutkijoilla oli pohdittavanaan kolme teoriaa. 

Yhden mukaan Kuun syntyyn tarvittava aines olisi irronnut vinhasti pyörivästä Maasta nykyisen Tyynen valtameren kohdalta. 

Toisen mukaan Kuu olisi syntynyt muualla Aurinkokunnassa ja joutunut sitten Maan sieppaamaksi. 

Ja kolmannen mukaan Maa ja Kuu olisivat muotoutuneet samaan aikaan jo alun perin lähekkäin.

Jokaisessa teoriassa oli ongelmansa, joiden vakavuus vaihteli teoriasta toiseen. Ne eivät siten olleet keskenään ihan yhtä tosissaan otettavia, mutta silti toistensa kanssa kilpailevia. 

Kuulentojen ja niiden myötä saatavien näytteiden toivottiin vihdoin tekevän selväksi, mikä teorioista olisi oikea. Ja tekiväthän ne: ei mikään.

Tutkijat joutuivat aloittamaan puhtaalta pöydältä ja kehittämään aivan uuden teorian. Tuloksena oli törmäysmalli. 

Sen mukaan Kuu on syntynyt aineesta, jonka Maahan muinoin törmännyt noin Marsin kokoinen kappale heitti avaruuteen. Osa aineesta jäi Maan läheisyyteen ja muodosti ruhjoutunutta planeettaa ympäröineen renkaan, josta sitten kasautui Kuu.

Teorian yhden version mukaan nuoreen Maahan ei ehkä törmännytkään pienempi protoplaneetta, vaan kaksi samankokoista, massaltaan Maan puolikasta vastaavaa kappaletta saattoi osua toisiinsa kosmisessa nokkakolarissa. 

Kolmesta vaihtoehtoisesta teoriasta on siis päästy täysin uuden teorian erilaisiin versioihin. Olisiko Kuun synnyn tutkimus edennyt tällä tavalla, ellei kuulentoja olisi tehty? 

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta puhumattakaan, joten emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. Tiedämme vain, miten tutkimus eteni kuulentojen seurauksena.